Läpi meni

Onhan tämän vähän liioiteltua, mutta nyt minulla on Laakeriseppeleolo kun sain tietää, että tekstianalyysikurssi tuli suoritettua hyvällä arvosanalla. Ja samalla huomasin, että minullahan on jo 20 opintopistettä koossa. Hyvä minä!

Oli pakko lähettää opettajalle sähköpostia ja kysyä, miten on mahdollista, että sain tentistä pisteitä kun tiedän, että se meni huonosti. Kurssiarvosanahan - kuten olen jo pariin kertaan selittänyt - muodostui tentistä ja tekstianalyysitehtävästä.
Opettaja vastasi, että kieltämättä tenttimenestykseni oli varsin vaatimaton, mutta kun yritys sentään oli kova, niin ei hän kuitenkaan hylännyt tenttiäni. Ja analyysitehtävä oli onnistunut, minkä tiesin itsekin.

Muutakin hyvää on tapahtunut. Törmäsin kaupungilla erääseen lukioaikaiseen opiskelukaveriini. Hän on yhtä vanha kuin keskimmäinen lapseni, noin 25 ja oli käynyt päivälukiota, mutta jostain syystä keskeyttänyt sen ja siirtynyt sitten muutaman vuoden jälkeen aikuislukioon. Tuo tyttö on hyvin herttainen ja ilmeisen lahjakas monissa asioissa mutta myös kovin herkkä. Meillä oli lukiossa joskus tapana jutella välituntisin ja aiheena oli silloin usein opiskelu ja se, miten opiskelu kannattaa aina; tarkoittaa sitä, että minä tätimäisesti kannustin tyttöä jatkamaan sinnikkäästi opintojaan ja yrittämään uudestaan, jos joku asia ei kerralla onnistunut.

Nyt siis tapasimme ja tyttö kertoi, miten tärkeää minun kannustukseni oli hänelle ollut. Hän sanoi ajatelleensa minua usein ja saaneensa minusta rohkaisua ja perspektiiviä omaan elämäänsä.

- Tajusin, että kun kerran sinäkin pystyt niin miksen minä pysty, ei se minulle ole vielä liian myöhäistä, hän sanoi.

Arvatkaa, tuliko tädille vedet silmiin? Kyllä!  Se, että on pystynyt olemaan esikuva jollekin nuorelle tuntuu niin hienolta, etten osaa edes sanoa.

Ja sitten tietysti muistelin omia nuoruudenaikaisia opettajiani ja mietin, miten mukavaa olisi päästä nyt kertomaan miten olen ollut esikuvallinen opiskelija.

 Taitaisi tapahtua muutamiakin haudassakääntymisiä.

Mitä kätkeytyikään Kirstin joulunviettoon?

Tein tänään tekstianalyysikurssiin kuuluvan työn. Olipa hauska kirjoittaa sitä, pitkästä aikaa tunsin taas aitoa kirjoittamisen iloa. Blogikirjoittamista lukuunottamatta, tietysti.

Valitsin analysoitavaksi Kotilieden viime joulunumerossa olleen jutun; se oli sopivan mittainen, noin 500 sanaa.

 Tarkastelukulma oli kriittinen tekstianalyysi, paras kaikista. Minua ei yhtään kiinnosta tutkia esimerkiksi teemoja ja reemoja eikä mitään muitakaan rakenteita. Sen sijaan on äärimmäisen mielenkiintoista pohtia, mitä tekstin takana on, millaisia asenteita ja merkityksiä sieltä löytyy.

Analyysini oli sen mittainen kuin pitikin, reilut neljä sivua. Olen itse siihen tyytyväinen, toivottavasti opettajakin on. Työn merkitys kurssiarvosanalle on suurempi kuin tentin. Tentti minun tosin täytynee käydä uusimassa, pahaa pelkään.

Eilen alkoi uusi kurssi, kirjoittaminen. Ensimmäinen varsinainen harjoituksemme oli kirjoittaa tekstiviesti. Teimme harjoitusta ryhmätyönä. Siinä kohtaa kyllä ajattelin, että me olemme sentään yliopistolla emmekä missään peruskoulussa, haloo! Mutta ehkä se johtui vain siitä, että inhoan ryhmätöitä kuten olen aina inhonnut. En inhoa kurssikavereitani, ei se sitä ole, en vain ole vähääkään, en tipan tippaa tiimityöskentelijä. Tietysti ymmärrän, että ryhmätyöllä on kasvattava merkitys, mutta yliopistossa saati avoimessa yliopistossa kasvatustoimet ovat ehkä vähän myöhässä.

Joskus mietin, että jos olisin lapsena ollut päiväkodissa, olisin parempi tiimityöläinen. Mutta minä en edes tiennyt, että päiväkoteja on olemassa ja parempi niin, silloin. Jos minä lapsirukkaparka olisin tiennyt, että jäin paitsi askarteluhetkistä, satutuokioista, yhteisistä pottasitseistä ja kulkutaudeista, olisin katkeroitunut jo varhain.

Nyt opin vain vihaamaan ryhmätöitä.

Minkä taakseen jättää...

sen edestään löytää.

Nyt on käynyt niin, että Turun avoimen yliopiston kotimaisen kirjallisuuden perusopinnot on tältä vuodelta peruutettu, ryhmää ei saatu täyteen. Se tarkoittaa sitä, että minä en aloita kotimaisen kirjallisuuden opintoja. Sen sijaan ilmoittauduin suomen kielen perusopintoihin.

Syksystä taitaa tulla aika vaativa. Suomen kielen perusopinnot alkavat luonnollisesti pitkällä opintojaksolla, jossa paneudutaan kielioppiin. Asiaan, josta minä en tiedä mitään.

Se on totta. Vaikka olen kirjoittanut työkseni kolmekymmentä vuotta, en osaa jäsentää lauseita. Tunnistan verbin ja adjektiivin mutta en yhtään enempää. En tiedä, missä olin silloin, kun koulussa oli lauseenjäsennystä. Ehkä sitä ei ollut? Olin poissa? Nukuin?

Yliopiston kielioppi ei kuitenkaan ymmärtääkseni ole mitään kepeää verbien ja adjektiivien etsimistä. Pelkään pahoin, että siinä mennään syvälle ja ollaan monimutkaisia. Huolestuttaa.

Aion nyt toimia seuraavasti: etsin hetimiten käsiini jonkun lauseenjäsennystä käsittelevän, pikkukoululaisille tarkoitetun oppikirjan. Ja sitten minä vihdoin ja viimein opettelen ne pahuksen mitänenytovatkaan.

Vielä vähän katumusta. Olisinpa ymmärtänyt aikanaan miten tärkeää kieliopin hallitseminen on. En voi väittää, etten olisi tarvinnut niitä taitoja koskaan. Päinvastoin, olisin hyvinkin tarvinnut esimerkiksi vieraiden kielten opiskelussa. Lukiossa jouduin noloihin tilanteisiin, kun tehokas englanninopettajamme pisti meidät muotoilemaan lauseita ja kun meni pieleen, kysyi, että mikä siinä nyt on se - no, mikä se nyt oli, joku niistä lauseenjäsenistä. Ja kun en edes tiennyt, mistä puhutaan, katselin pitkin seiniä ja olin miettivinäni ja toivoin, että vuoroni menisi äkkiä ohi.

Mutta nyt ei anneta periksi.
Käytäntö on mielestäni aika hyvin hallussa joten kaipa minä teoriankin vielä opin.