Vastaus haasteeseen

Blogiystäväni Preferita heitti minulle pari päivää sitten haasteen, jossa hän pyysi nimeämään viisi suosikkiblogiani, joilla on alle 50 ilmoittautunutta lukijaa.

Ensin suuri kiitos Preferitalle, joka oli maininnut minut yhtenä omista suosikeistaan! Toisekseen pahoittelut, sillä en pysty vastaamaan haasteeseen. Olen miettinyt asiaa, mutta ei se siitä miksikään tule, sillä en edes lue viittä blogia säännöllisesti.

Blogit, joissa eniten käyn, ovat omien lukijoitteni blogeja: Milli, Preferita, Terhi ja Anna-Silja löytyvät tuosta sivupalkin pikkukuvista. Tietysti vierailen muissakin blogeissa ja löydän itseni silloin tällöin tosi hienoilta sivuilta, mutta en sitten kuitenkaan jää asumaan. Jos sen tekisin ja antaisin kaikille houkutuksille periksi, en kohta tekisi enää mitään muuta.

Tässä vähän kevätkukkia kaikille ihanille, viitseliäille, ahkerille ja ajatteleville bloggaajille!

Muoti- ja sisustusblogeilla tuntuu olevan eniten lukijoita. En ihmettele sitä, tottahan aiheet minuakin kiinnostavat. Niistä kertovat blogit puhuttelevat osaltaan myös siksi, että ne ovat tavallisten ihmisten oikeasti tekemiä valintoja. Muoti- ja sisustuslehdet kertovat asioista ammattilaisten silmin nähtyinä ja enemmän tai vähemmän sidottuina mainostajiin. Muotilehtien esittelemät vaatteet ovat usein myös niin kalliita, ettei useimmilla ole mahdollisuuksia hankkia niitä eikä oikein tilaisuuksia käyttääkään. Siksi onkin tosi hauskaa nähdä, mitä joku ihminen on löytänyt omasta vaatekaapistaan ja pitänyt päällään juuri tänään. 

Olisiko tässä myös yksi syy siihen, että jotkut mielellään vähättelevät bloginpitäjiä?

Ihailen blogeja, joissa on hyviä valokuvia. En itse ole kummoinenkaan kuvaaja, vaikka joudun kuvaamaan jopa työkseni. Hyvätkään kuvat eivät kuitenkaan riitä pitämään mielenkiintoa kovin pitkään yllä, jos blogista ei löydy mitään muuta kiinnostavaa. Sen ei tarvitse olla mitään extremeä, ihan tavallinen elämä riittää. Mikään ei ole niin kiinnostavaa, kuin tavallisten ihmisten elämä.

Ärsytysosastoon kuuluvat blogit, joissa muita ihmisiä tarkastellaan yläviistosta, viljellään mukamasälykästä, ilkeää huumoria ja asetutaan kaikkitietävän viisaan istuimelle. Erehdynkö, jos arvelen, että tällaisten bloggaajien joukossa miehet ovat enemmistönä? Heidän kirjoituksistaan paistaa ajatus, että olen näin poikkeustapauksessa alentunut bloggaamaan, mutta puhun sentään asiaa. 


Ruusupensaan takaa on eräänlainen yleisaikakauslehti, ei oikein mihinkään erikoistunut. Olisi hienoa olla supersuosittu Blogistanian kuningatar, jolla on miljoona lukijaa ja jonka sanomisia siteerataan kaikkialla. Sitä päivää tuskin koskaan tulee, mutta olen rehellinen kun sanon, että iloitsen jokaisesta lukijastani. Mikään ei tunnu kirjoittajasta paremmalta kuin se, että joku kertoo saaneensa iloa minun kirjoituksistani.

En tiedä mitään muuta syytä pitää tätä blogia kuin toiveen, että joku lukisi.

Käsilaukusta löytyy yllätys

 

Sillä aikaa kun minä olin ulkoiluttamassa koiraa näissä hienoissa maisemissa ja hyvässä seurassa, oli Preferita lähettänyt minulle blogistaan tiukan haasteen: paljasta laukkusi sisältö!

Otan haasteen vastaan, mutta kuvia laukuistani ei tule vain siitä yksinkertaisesta syystä, että nyt laiskottaa. Sanallinen kuvailu saa riittää.

Kaikissa laukuissani, kasseissani, pussukoissani, selkärepuissani ja muissa kantamiseen soveltuvissa välineissä on yksi yhteinen tekijä: niistä löytyy nenäliina. Useita nenäliinoja. Enimmäkseen käytettyjä. Minulla on alituiseen vuotava nenä, jolle joku lääkäri antoi hienon nimenkin jota en enää muista. En siis voi mennä minnekään ilman nenäliinoja. Se on aika kiusallista. Tapaan kuitenkin työn puolesta paljon vieraita ihmisiä ja sen sijaan, että esittäytyisin tyylikkäästi ja tekisin leppoisasti tuttavuutta, on minun kaivettava nenäliina hetimiten esiin ja sitten tursk tursk vaan. Ja ne vieraat ihmiset - jos ovat hienotunteisia - katselevat siinä kohtaa pitkin seiniä. 

Nenäliinojen lisäksi laukuissani on kuitteja. Ei siksi, että säästäisin niitä pitääkseni talouskirjanpitoa vaan siksi, etten saa niitä heitettyä poiskaan.

Vakiovarusteiden lisäksi laukuissani on tilanteen mukaan lompakko, kameroita, lehtiöitä, kyniä ja silmälasit.

Kerran käsilaukussani oli rotta. Ei mikään sievä kesyrotta vaan ihan tavallinen  rotta. Tästä on tosin paljon aikaa, olin silloin vielä pieni tyttö.

Tarina on sellainen, että löysin kotipihaltamme puolikuolleen rotan. Se oli kai syönyt rotanmyrrkyä, mutta oli kuitenkin vielä hengissä. Olin aivan innoissani, sillä vihdoinkin saisin oman lemmikin! Äiti ei ollut suostunut hankkimaan kissaa tai koiraa tai mitään muutakaan eläintä ja minä olin jo pienenä tosi eläinrakas.

Otin siis rotan talteen ja vein sen leikkimökkiini. Jonkun ajan päästä aloin kuitenkin pelätä, että isoveljeni osuu paikalle ja käy kantelemassa äidille, että Pirkolla on rotta leikkimökissä. Tosin olin vain pieni tyttö, mutta en niin pieni, että olisin kuvitellut äidin ihastuvan tiedosta.

Olin saanut leikkiini äidin vanhan käsilaukun. Laitoin rotan sinne, suljin laukun huolellisesti ja lähdin mökistä. Suunnittelin, että jos viekas isoveljeni tulee ja haluaa tietää, miksi siinä tepastelen laukku käsivarrellani, sanon leikkiväni hienoa naista. Niinpä siis astelin kaikella hienon naisen arvokkuudella, rottalaukku kyynärtaipeessa pihan poikki, takapihalle ja siitä metsään. Vapautin rottani luontoon, kun olin varma, ettei minua enää kotoa nähtäisi.

Kiitos haasteesta, Preferita! Lähetän haasteen edelleen Mirjamille http://www.mirjaminlaulu.blogspot.com