Olipa jännittävä päivä tänään, olin ensimmäistä kertaa opettajana.
Kansalaisopistoon aiottujen kirjoittajakurssien kanssa kävi niin, että neljästä kurssista vain yksi toteutui. Nyt olen siitä jopa tyytyväinen; olen nimittäin aika poikki.
Tässä on "minun" luokkani. Oppilaat ovat juuri lähteneet ja otin vielä kuvan muistoksi.
Kun aloittaa jonkun uuden jutun aikuisena tietää jo, että oppirahat on aina maksettava. Alussa tekee väistämättä jotain väärin ja vasta kokemus, mieluiten pitkä, tekee mestarin. Tietoisuus tästä ei ainakaan vähentänyt aloittelevan opettajattaren tuskaa. Eikä sekään, että "oppilaani", monet heistä, olivat hyvin kokeneita kirjoittajia, jopa vuosikymmeniä sitä ammatikseen tehneitä.
Aika hyvin se silti taisi mennä, ei kukaan ainakaan buuannut. Luokan edessä oleminen ei minua jännitä sen paremmin kuin vieraitten ihmisten kohtaaminenkaan. Eniten jännitin sitä, riittääkö minulla ohjelmaa kahdeksi tunniksi. Hyvinkin riitti ja olisi riittänyt pitempäänkin.
Yllättävintä oli kuitenkin huomata tämä: yhtäkkiä siinä luokan edessä päähäni pälkähtää ajatus: "Mitä, jos nämä eivät tykkääkään minusta!".
Tätä en osannut yhtään odottaa. Kotona sitten kerroin tästä ja tytär ihmetteli, että miten niin, eikö muka ole ihan tavallista ensimmäiseksi vieraassa seurassa ajatella tuollaista?
Ei ole, sanoin minä. En koskaan ajattele työtilanteisiin mennessäni, mahtavatko edessäni istuvat ihmiset pitää minusta vai eivät. Ihan sama, oikeasti. Emmehän me ole tykkäämässä toisistamme vaan tekemässä lehtijuttuja. Tietysti tunnelma on välittömämpi, jos huomaamme pitävämme toisistamme myös ihmisinä.
Mutta opettaminen onkin näköjään eri juttu. Ihmiset ovat tulleet kurssille vapaa-ajallaan ja vielä maksavat siitä. Heillä on oikeus odottaa kurssilta ja opettajalta paljon. Ja minä niin toivon, että he tykkäisivät minusta ja minun opetuksestani.
Täytyy taas kerran ihailla oppivelvollisuusikäisten kanssa työskenteleviä opettajia. Miten raskasta heillä mahtaakaan olla, kun minäkin tämän yhden rupeaman jälkeen olen jo liki loman tarpeessa? Ja minun pieni seurakuntani sentään koostuu ihmisistä, jotka haluavat tietää ja kuuntelevat tarkkaavaisina kaikkea, mitä sanon. Mitä ihmettä minä tekisin, jos oppilaat eivät edes haluaisi tietää mitään, tahtoisivat vain päästä pian pois ja minun täytyisi pidätellä heitä karkaamasta kesken kaiken ja yrittää samalla opettaa.
Kuinka siitä voi selvitä? En ymmärrä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti