torstai 5. toukokuuta 2011

Puutarhaunelmia

Alkaa olla aika tehdä ensimmäiset kevätkylvöt. Ajattelin kylvää porkkanaa ja tilliä ja persiljaa, en mitään sen kummempaa.

Kasvimaani on vähän suureellinen siihen nähden, mitä siellä kasvatetaan. Olen raivannut yhtenäisen perunamaan ja sen lisäksi muutamia erillisiä palstoja. Nämä kaikki on erotettu toisistaan käytävillä, jotka olen ensin peittänyt mustalla muovilla ja sitten päällystänyt puuhakkeella. Tavoitteena minulla oli siisti kasvimaa, jossa siistien käytävien reunustamat siistit palstat ryöppyävät elinvoimaisia vihanneksia ja yrttejä. Totuus on hieman toinen. Käytävien pohjamuovit rispaantuvat ja repsottavat, puuhaketta ei koskaan ole tarpeeksi ja vihannekset tosin kasvavat, mutta sitä elinvoimaisemmin kasvavat rikkaruohot. Sekä myös tuliunikot, joita yhtenä vuonna kylvin reunustamaan koko kasvimaata. Nyt ne ilmestyvät milloin mistäkin ja valtaisivat koko alueen, ellen päättäväisesti paimentaisi niitä omaan ruutuunsa.

Kasvimaallani on myös Mietiskelypaikka. Se on pieni alue, jota reunustavat nukkeruusu-, lumimarja- keijuangervo- ja hanhikkipensaat. Vien sinne aina puutarhatuolin, vaikka en kertaakaan ole ehtinyt istua siinä saati mietiskellä.

Tarkastin tänään siemenvarastoni. Kaikkea tarpeellista löytyy ja vaikka pussien Parasta ennen -päivämäärät ovat jo kaukana takana, minulla on luja luottamus siihen, että siemenet itävät.



Kärsin valtavasta puutarhakuumeesta monta vuotta ennen kuin ostimme Vanhan Maatilan. Portsassa, ruusupensaan takana, ei ollut paljon mahdollisuuksia istuttaa mitään. Tein kukkapenkkejä minne pystyin ja osallistuin innokkaasti asukkaiden yhteistoimintaan pihan kohentamiseksi. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Luin jatkuvasti puutarhakirjoja ja -lehtiä ja aloin jo pitää itseäni melkoisena asiantuntijana. Odotin hartaasti sitä päivää, jolloin saisin oman pihan.

Kun se päivä sitten tuli, seisoin pihani laidalla ja tunsin itseni täysin avuttomaksi. Vuosia hoitamatta ollut suuri piha oli jotain ihan muuta kuin kirjojen värikuvat englantilaisista puutarhoista. Kaiken lisäksi minulla oli typerä päähänpinttymä siitä, että vanhassa talossa ja pihapiirissä ei sovi käyttää muita kuin vanhanajan aitoja työkaluja. Olin ostanut vanhaintavarainkaupasta ikivanhan sirpin ja kuvitellut, että siitä on suurikin apu. Kun sitten seisoin sirppi kädessäni puolentoista hehtaarin tontilla, jossa heinä ja ohdakkeet kasvoivat polviin saakka, aloin tajuta kuinka naurettavan väärässä olin ollut.

Ensimmäisenä kesänä meillä ei ollut kasvimaata. Sellaisen raivaamiseen ei ollut aikaa, tärkeämpää oli saada rikkinäisten ikkunoiden tilalle ehjät ja talo muutenkin edes välttävästi asuttavaan kuntoon. Halusin kuitenkin kasvattaa perunoita ja siihen olin löytänyt mainion niksin jostain perinnekirjasta: saaristolaiset kasvattivat perunoita pehkukasoissa, joihin he laittoivat silakoita perunoiden ravinnoksi.

Oivallista, tuumin minä. Kasasin kuivista heinistä ja muusta kasvijätteestä komean kasan, hommasin muutaman siemenperunan ja vähän tuoreita silakoita ja peittelin kaikki kasaani.

Oli lämmin kevät ja pari päivää pehkukasani haisi mojovasti. Sitten eräänä aamuna se oli pöyhitty ja kaikki silakat oli syöty, ketut olivat löytäneet apajan. Syksymmällä saimme kasasta viisi perunaa, jotka keitin ja jotka nautimme juhlallisesti perheen kesken.

Myöhemmin perunoiden kasvatus on sujunut paljon paremmin. Joinakin vuosina olen kokeillut punajuuria ja kurpitsoita, mutta nyt keskityn vain sellaisiin kasveihin, joita tulee käytettyä ja joiden tiedän kasvavan. Perunoita, porkkanoita, herneitä, tilliä, ruohosipulia, persiljaa. Yrttejä kasvatan niin paljon, että niitä riittää pakastimeen talveksi.

Kasvimaa on siis kohtuullinen, mutta muuten puutarhaunelmat odottavat vielä toteutumistaan. Yritystä ei ole puuttunut, olen istuttanut paljon pensaita ja monivuotisia kasveja, mutta aika huonolla menestyksellä. Varsinkaan pensaat eivät tunnu viihtyvän. Esimerkiksi Poppius-ruusu, joka on antanut nimen tälle blogille, ei ole suostunut kasvamaan täällä, vaikka se kaupungissa kasvaa komeasti. Samoin tavalliset, valkoiset juhannusruusut ovat jääneet kitukasvuisiksi. Eikä Laitila kuitenkaan ole kuin 60 kilometriä Turkua pohjoisempana.

Kyllä minua aina vähän harmittaa, kun luen lehtijuttuja ihmisistä, jotka ovat kunnostaneet vanhan talon ja saaneet puutarhan kukoistamaan ja tehneet kaiken tämän parissa vuodessa. Se ei minun kokemusteni mukaan ole mitenkään mahdollista. Semmoiset tarinat lienevät sukua kalajutuille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti