Jouluäiti

Kesken jouluvalmistelujen tytär sitoi punaisen rusetin minun hiuksiini.

Punainen rusetti päässä ei voi muuta kuin suhtautua leppoisasti joulunalun kaaokseen. Voi ainakin yrittää.

Muistan kun muuan tuttava kertoi joulunvietostaan. Hän asui silloin Turussa ja hänen vanhempansa Helsingissä. Joka joulu sama näytelmä toistui.

- Joko olet päättänyt joulusta, äiti kysyi jo marraskuussa puhelimessa.

Se tarkoitti, että kai tulet taas kotiin?

Joka joulu tuttavani meni.

Äiti halusi täydellisen joulun täydellisessä kodissa. Hän halusi myös tehdä kaiken itse, sillä kukaan muu ei osannut niin hyvin kuin hän. Päiväkausia kestänyt järjestäminen ja puunaus huipentui lattianpesuun, jonka äiti teki vanhanaikaisesti, kontaten rätin ja vesisangon kanssa pitkin huushollia. Ja joka kerta kävi niin, että jossain vaiheessa äidiltä petti hermo, hän nousi, läiskäisi rättinsä sankoon, pillahti itkuun ja sätti perheensä, joka

- Ei anna mitään arvoa toisen työlle, yksin saa kaiken aina tehdä! 

Joulu oli tietysti pilalla, mutta siihenhän perhe oli tottunut.

On minussakin tuollaista vikaa, myönnän. Silläpä nytkin olen niin väsynyt, että kaadun seuraavaksi sänkyyn (tänään tuuletetut petivaatteet sekä puhtaat ja moitteettomasti mankeloidut lakanat, toim. huom.).

Ehkä en näe edes unia. Ehkä en ainakaan niin pahoja unia kuin pari yötä sitten. Silloin uneksin, että annoin hetken mielijohteesta uskollisen Xantian autoliikkeelle ihan tuosta vaan ja sain vaihturiksi jonkun pienen 70-luvun kirkkaankeltaisen, kaksiovisen rämäauton osina pahvilaatikossa.

Ja kun minä sitten kannoin sitä pahvilaatikkoa kotiin niin siinä jo alkoi tuntua, että olen tehnyt tosi tyhmän kaupan. Että mitä herrantähden minä ajattelin kun menin semmoisen tekemään?

Ja silloin viimeistään minulle selvisi, miltä oikein katkera katumus tuntuu: isolta pahvilaatikolta täynnä mitääntekemätöntä romua.

Kiipeilemässä

Sadetutkasta on tullut minulle jokapäiväinen työkalu. Tänäkin aamuna tarkistin sadetutkasta, mahtaisiko päivään mahtua yhtään poutaista hetkeä ja kyllä vaan, kyllä mahtui. Pouta tuli ihan luvattuna aikana ja silloin menin pihalle ja siivosin viimeisen kesäkukkaistutuksen pois. Nyt onkin taas satanut ja tulee satamaan (sadetutkan mukaan) ainakin seuraavat kaksi päivää. Toivottavasti Joulupukilla on jokin vesikulkuneuvo, reellä tänne ei ole asiaa.

 

Tässä vielä yksi pieni somistus, jonka tein Loviisan Aitasta ostamillani tarvikkeilla. Muuten olen käyttänyt aikani kiillottamalla kuparipannuja ja pyyhkimällä keittiön yläkaappien päällyksiä.

Yläkaappien päälle kertyy helposti inhottavaa, rasvaista pölyä, jota on hankala puhdistaa jo siksi, että kaapit ovat usein aika korkealla. Laitankin kaappien päälle talouspaperia; kun kiipeän katsomaan, mitä kaappien päälle kuuluu, vaihdan samalla paperit, pyyhin vähän ja se on siinä. Suosittelen, pääsee paljon helpommalla.

Tällaisessa vanhassa talossa huoneet ovat korkeita eikä minnekään ylety ilman, että ottaa jotain jalkojensa alle. Yläkaappien päällyksiin pääsen käsiksi vasta, kun siirrän keittiön pöydän kaappien eteen ja kiipeän pöydälle. Joka paikkaan en ylety sittenkään; välillä pöydän päälle on vielä nostettava tuoli ja kiivettävä sille. Tänään, ennen kuin kiipesin, pistin puhelimen taskuuni sen varalta, että putoan. Nimittäin jos putoaa ja loukkaa, on aika ikävää, jos puhelin on jossain, jonne ei sitten enää pääse.

Vai saisikohan apua kuitenkaan? Olen kuullut aika uskomattomia tarinoita häytyskeskuksen ja asiakkaiden epäonnistuneista kohtaamisista ja alan nyt epäillä, että ambulanssia ei lähetetä, jos itse pyytää.

- Et sä mitään autoa tarvii kun pystyt itse soittamaan.

Se, että on ainoa paikalla olija, ei käy lieventävästä asianhaarasta?