tiistai 12. huhtikuuta 2011

Tapasin esimerkillisen ihmisen, ostin kirjoja ja valehtelin

Tapasin tänään ihmisen, joka lähtee joka aamu kello 5.30 tunnin lenkille. Illalla, työpäivän jälkeen, hän harrastaa vielä ainakin toisen tunnin jotain muuta liikuntaa.

- Se antaa valtavasti energiaa ja hyvää mieltä, jaksan ihan mitä vaan, hän sanoi. Se oli helppo uskoa, sillä hän näytti todelta hyvinvoivalta ja kauniilta.

Kaikkein vaikuttavinta tässä on se, että tuo ihminen on alkanut harrastaa liikuntaa vasta viisi vuotta sitten. Kipinä, jonka hän tuolloin oli saanut, ei ollut sammunut. Liikuntaharrastuksen aloittaminen oli todella johtanut pysyvään elämänmuutokseen.

Useimpien kohdalla päästään vain kohtaan Liikuntaharrastuksen aloittaminen.

Olen pari kertaa saanut juoksuherätyksen ja päättänyt aloittaa lenkkeilyn. Ensimmäisellä kerralla pääsin Ruissalontien alkupäähän ja sitten minun juoksukengistäni irtosivat pohjat. Ne olivat näet vanhat ja kaapissa jouten maatessaan hapertuneet kelvottomiksi.

Toisella kertaa  sain kantapäähäni luupiikin, joka ei ole vieläkään parantunut.

Vaikka olisinkin kyennyt juoksemaan, en missään tapauksessa kykenisi tekemään sitä 5.30 aamulla. Tästä olen ihan varma, vaikka en ole yrittänytkään.

Onnistumistarinoita on ihana kuunnella, niistä saa itsekin voimaa. Jos ei samanlaiseen onnistumiseen, niin ehkä johonkin muuhun.

Aamupäivällä syntynyt hyvä mieli kohosi lähes euforiaksi, kun päädyin surffailemaan nettiantikvariaatteihin.  Helmiä lukiessani minulle on herännyt kiinnostus saada muutamia hänen kirjojaan. Oikeastaan kiinnostus heräsi jo pääsykoekirjoja lukiessani kun niissäkin sivuttiin ko. opuksia. Olen tarkistanut kirjastojen valikoimat, mutta heillä ei näitä teoksia ole, ymmärrettävää kyllä. Tänään - vasta - tulin ajatelleeksi, että nettiantikasta voisi löytää ja niinpä: parin klikkauksen perästä olin Vaisaaren kirjakaupan valikoimissa, joista löysin sekä Surun lapsen että Kaksi ihmistä ja vieläpä todella halvalla. Ja nyt ne ovat tulossa minulle! Jos aikaisemmin kuvasin kirjastossa käyntiä kuin jouluaatoksi, niin nyt oloni oli kuin viisivuotiaan syntymäpäiväsankarin.

Minulla on pieni kokoelma Helmin pikkusiskon, Aino Kallaksen kirjoja. Haluaisin saada vielä Kallaksen esikoisromaanin, Kirstin. Yksi kappale ensipainosta näkyi olevan nettihuutokaupassa, mutta jo pohjahinta, 200 euroa, on liikaa.

Päivän liikuntasuoritukseksi saan kirjata illan ratsastustunnin ja iltapäivän reippaan lenkin Nonnan kanssa. Tänään koiran kanssa kävely sujui hienosti ja ohitimme jopa pari vierasta koiraa ilman suuria välikohtauksia. Olin varannut taskuuni kuivattua lihaa, herkkua, jota herkkävatsainen Nonnakin voi syödä.

Lenkin loppupuolella oli kuitenkin käydä köpelösti. Näin jo kaukaa, että vastaan oli tulossa nainen neljän vinttikoiran kanssa. Nonna menee pois tolaltaan, jos koiria on monta ja etenkin jos ne ovat vinttikoiria, sitä laihaa ja kaiken aikaa häntä koipien välissä tärisevää laatua. Jäin siis odottamaan, että vastaantulija kääntyisi kadunkulmasta, mutta näin ei tapahtunut. Vetäydyin ajoradalle, pysyttelin  kadun reunaan pysäköityjen autojen takana, kaivoin lihat taskustani ja aloin heilutella niitä koiran nenän edessä. Ja mitä tekeekään vinttikoiranainen?

-No mihin se kaveri nyt katosi, nämä on niin kovia tervehtimään, hän toimitti ja tuli täyttä päätä koirineen kohti.

Vetäydyin kiireesti kauemmas. Selitin, että koirani saattaa ryhtyä räyhäämään ja siksi pidän parempana ohittaa matkan päästä.

- Ai, pureeko se, nainen kysyi.

Ihan varmasti, minä ajattelin, mutta en sanonut. Sen sijaan sanoin, että tuskinpa sentään.

Tämmöistä tänään. Kaikenlaista ehti tapahtua, vaikka on ihan tavallinen tiistai.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti