Tähän alakuloiseen ja harmaaseen päivään sopii hyvin se, että kävin ostamassa suruadressin. Lähetin sen omasta ja veljeni puolesta lapsuudenystävämme omaisille.
Adressin valitseminen oli kamalaa. Minusta on vanhemmiten tullut oikea itkupilli. Voin esimerkiksi kesken ruoanlaiton vilkaista, mitä elokuvaa muu perhe katsoo televisiosta, huomata liikuttavan kohtauksen, istua itkemään vähäksi aikaa ja poistua taas keittiöön, tietämättä edes elokuvan nimeä juonesta puhumattakaan. Tähän verrattuna suruadressi on oikea liikutuksen hyökyaalto.
Vaikeaa tai ei, osanotto on kuitenkin valtavan tärkeää. En tiedä, lohduttaako adressin saaminen omaisia mutta sen tiedän, että jos sitä ei tule, se tuntuu pahalta. Kuolema ja lapsen syntymä saavat aikaan niin suuria tunteita, että toistenkin on syytä ottaa niihin osaa.
Tuli muuten otettua osaa syntymäänkin tänään. Kun tulin adressinostomatkaltani, näin naapurin tuoreen isän keikuttamassa vaunuja pihalla. Pääsin onnittelemaan perheenlisäyksestä.
- Noh, tämähän on jo kolmen kuukauden, vauvan isä totesi.
Selitin, että olen ollut pitkään poissa kotoa. Taisi naapuri sen tietääkin.
Iltapäivällä kävin Nonnan kanssa koirapuistossa ja taas tuli otettua osaa. Puistoon tuli autolla nainen, jolla oli kaksi lammaskoiraa ja kainalosauvat. Hän kertoi, että oli kaksi kuukautta sitten kaatunut koirapuiston portilla ja murtanut luunsa.
Oma luunmurtumaonnettomuuteni ja kaikki sitä seuranneet hankaluudet ovat niin tuoreessa muistissa, että pääsimme sujuvasti jutun alkuun. Ihmettelin, miten nainen on selvinnyt koirien kanssa; itse en olisi millään pystynyt hoitamaan Nonnaa kun kuljin vielä kepeillä.
- Joten kuten on sujunut, hän selitti ja jatkoi, että onnettomuuden jälkeen varmaan parikymmentä ihmistä soitti ja tarjoutui hoitamaan hänen kauppa-asiansa.
- Mutta vain kaksi on sanonut, että voisi auttaa koirien kanssa, hän hymähti.
Huomenna olisi tarkoitus vääntäytyä oikean työn ääreen. Mitähän siitä tulee, kun päivät tuntuvat nytkin liian lyhyiltä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti