Langennut media-järjestelijä on häpeissään

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mikä tuli taas todistettua.

Kävi nimittäin niin, että huomasin eilen unohtaneeni kampaaja-ajan. Ja niin kuin minä muutama päivä sitten kehuskelin luotettavuudellani ja varsinkin sillä, että jos lupaan olla jossain johonkin aikaan, olen siellä ihan varmasti. Voi minua valehtelijapukkia, kurjaa syntistä!

Ihan tosissani olen kauhean häpeissäni tällaisesta. Olen tietysti jo soittanut Ellinooraan Tuulalle, pyytänyt anteeksi ja varannut uuden ajan, mutta eihän se poista sitä asiaa, että hukkasin hänen aikaansa. Se, että minä en käyttänyt varaamaani aikaa, on toisen palkasta pois.

Ihmisten aikaa pitää kunnioittaa. Juuri mikään ei ole ärsyttävämpää kuin odottaa jotakuta, jonka piti jo olla paikalla. Myöhästymiseen ja unohteluun on useimmiten syynä pelkkä huolimattomuus, väitän minä.


En jaksanut päivittää blogia eilen, kun töitten kanssa meni niin myöhään.

 

Tästä otin joskus puolen yön aikaan pari askelta taaksepäin ja kaaduin sänkyyni. Se hyvä puoli työpöydästä makuuhuoneessa on.

Tuo lehti, joka on avoinna kuvan oikeassa nurkassa on sisustuslehti Jeanne d´ Arc Living, johon olen kertakaikkisen ihastunut. Pidän sitä tuossa ja katselen sen ihania kuvia aina välillä. Silmäilen noita kiireettömiksi, idyllisiksi ja ajattomiksi lavastettuja kuvia samalla, kun lataan omia kuviani koneelle, puhun puhelimessa jonkun kanssa tai mietin, mitä seuraavaksi kirjoittaisin.

Meilläkin on yksi pikku sisustusprojekti taas edessä. Tai sisustamista minun näkökulmastani, remonttia Rainen. Meillä on yksi vessa, joka on rakennettu silloin kun muutimme tänne, 25 vuotta sitten. Se oli silloin ainoa vessamme ja myös pesuhuone ja sen ajan normeilla se oli ihan nätti. Nyt se on kulunut ja kipeästi uusimisen tarpeessa. Olemme vihdoin päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä vessalle tehdään ja sen remontti on laitettu ensi vuoden alkupuolen ohjelmaan. Siksi sinne, että silloin Raine on taas kotona eikä maalla tehdä mitään talvella.

Olen jo vähän katsellut altaita ja kaakeleita. Paras löytää ne hyvissä ajoin, ettei tarvitse tyytyä mihinkään hätäratkaisuihin sitten, kun alkaa tapahtua.

Nyt ryhdyn siivoamaan. Onpas muuten ikävä sana! Siivota. Eikös tulekin heti tahmainen olo? Tähän pitäisi keksiä jotain hauskempaa. Siivousliikkeet ovat jo tehneet siivoojistaan palveluvastaavia. Aivan kuten puhelinmyyjistä on tehty media-asiantuntijoita.

Kävisikö pintapuhdistaja? Vähän niin kuin pintapelastaja? Sehän kuulostaa jopa sankarilliselta.

Tai voisihan se olla myös media-järjestäjä, sillä ensimmäinen työ on setviä vanhat lehdet ja mainokset roskikseen.

Sörsseliksi meni, sanoi leipuri

Ensiksi kiitos Preferitalle tsemppipokaalista! Kävin katsomassa sitä, mutta kun olen niin tumpelo näissä tietoverkkoteknisissä yksityiskohdissa, en osaa siirtää pystiä omalle sivulleni. Ajatus oli kuitenkin kaunis.

Meillä on tänään vietetty merkkipäivää, oikeastaan koko suvun kannalta merkityksellistä. Yhden serkussaapumiserän viimeinen eli meidän kuopuksemme juhli tänään valmistumistaan media-assistentiksi. Tämän jälkeen ei näitä perusopintoja (joiksi luen vielä toisen asteen opinnot) enää päätä kukaan minun lapsistani eikä veljen lapsistakaan. Nyyh.

Ahersin tarjottavien kanssa eilen yli puolen yön. Tein salaatteja ja leivoin kakkuja ja ajattelin, että miksi minun täytyykin aina yrittää tehdä itse, vaikka en edes ole kovin hyvä siinä. Nytkin onnsituin sörssimään täytekakut niin, että oli pakko lähettää lapsi äkkiä kauppaan tänään ostamaan Naantalin Aurinkoisen mansikkakakkua.

Minulla on hyvä resepti kakkuun, johon tulee ohut pohja, valkoista höttöä täytteeksi ja päälle tuoreita marjoja kauniisti hyytelössä. Kaikki meni ihan hyvin siihen hyytelöosaan asti ja siinä sitten huomasin, ettei kaapissa ole hyytelösokeria. En minä sitä yöllä lähtenyt mistään hakemaan, joten käytin liivatelehtiä. Niillä pitäisi saada kaunis hyytelö aikaiseksi, mutta en minä saanut. Mansikkamehulla maustettu punainen liemi hulahti kakun läpi saman tien.

Nyt on siis juhlat juhlittu ja media-assistentista on kotona enää lakki. Laitoin sen Herbertille, kuopuksen uskolliselle ystävälle.

Viime päivinä useissa lehti- ja radiojutuissa on pohdittu, miten paljon rahaa ylioppilaalle tai ammattiin valmistuneelle pitää antaa. Vastaus on yksinkertainen: ei sille pidä antaa yhtään rahaa tai mitään muutakaan, jos lahjan saaja ei osaa sanoa kiitos.

Jokunen juttu olisi voinut käsitellä myös lahjan vastaanottamista. Miten otan lahjat asiallisesti vastaan myös silloin, kun lahjan antaja ei ole näkemässä?

En  varmasti ole Euroopan paras kasvattaja, mutta ainakin yhden asian olen takonut tyttöjeni päähän: lahjahevosen suuhun ei katsota. Lahjoja ei arvostella, ei puolella sanallakaan. Lahjat ovat aina hyviä, sillä ne ovat hyvästä sydämestä annettuja. Mikään ei ole sen rumempaa, kuin ilkkua ja pilkata jonkun antamaa lahjaa.

Ja se kiitos sitten tietysti myös. Lahjasta kuuluu kiittää, vaikka se vaatisi niinkin suurta vaivannäköä kuin peräti puhelinsoiton, tekstiviestin tai jopa kirjelappusen.

Luulen, että aika monessa kodissa äidit alkavat kohta puuhastella kiitoskorttien kanssa. Mitäpä, jos laittaisimmekin lapset itse asialle?