Langennut media-järjestelijä on häpeissään

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mikä tuli taas todistettua.

Kävi nimittäin niin, että huomasin eilen unohtaneeni kampaaja-ajan. Ja niin kuin minä muutama päivä sitten kehuskelin luotettavuudellani ja varsinkin sillä, että jos lupaan olla jossain johonkin aikaan, olen siellä ihan varmasti. Voi minua valehtelijapukkia, kurjaa syntistä!

Ihan tosissani olen kauhean häpeissäni tällaisesta. Olen tietysti jo soittanut Ellinooraan Tuulalle, pyytänyt anteeksi ja varannut uuden ajan, mutta eihän se poista sitä asiaa, että hukkasin hänen aikaansa. Se, että minä en käyttänyt varaamaani aikaa, on toisen palkasta pois.

Ihmisten aikaa pitää kunnioittaa. Juuri mikään ei ole ärsyttävämpää kuin odottaa jotakuta, jonka piti jo olla paikalla. Myöhästymiseen ja unohteluun on useimmiten syynä pelkkä huolimattomuus, väitän minä.


En jaksanut päivittää blogia eilen, kun töitten kanssa meni niin myöhään.

 

Tästä otin joskus puolen yön aikaan pari askelta taaksepäin ja kaaduin sänkyyni. Se hyvä puoli työpöydästä makuuhuoneessa on.

Tuo lehti, joka on avoinna kuvan oikeassa nurkassa on sisustuslehti Jeanne d´ Arc Living, johon olen kertakaikkisen ihastunut. Pidän sitä tuossa ja katselen sen ihania kuvia aina välillä. Silmäilen noita kiireettömiksi, idyllisiksi ja ajattomiksi lavastettuja kuvia samalla, kun lataan omia kuviani koneelle, puhun puhelimessa jonkun kanssa tai mietin, mitä seuraavaksi kirjoittaisin.

Meilläkin on yksi pikku sisustusprojekti taas edessä. Tai sisustamista minun näkökulmastani, remonttia Rainen. Meillä on yksi vessa, joka on rakennettu silloin kun muutimme tänne, 25 vuotta sitten. Se oli silloin ainoa vessamme ja myös pesuhuone ja sen ajan normeilla se oli ihan nätti. Nyt se on kulunut ja kipeästi uusimisen tarpeessa. Olemme vihdoin päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä vessalle tehdään ja sen remontti on laitettu ensi vuoden alkupuolen ohjelmaan. Siksi sinne, että silloin Raine on taas kotona eikä maalla tehdä mitään talvella.

Olen jo vähän katsellut altaita ja kaakeleita. Paras löytää ne hyvissä ajoin, ettei tarvitse tyytyä mihinkään hätäratkaisuihin sitten, kun alkaa tapahtua.

Nyt ryhdyn siivoamaan. Onpas muuten ikävä sana! Siivota. Eikös tulekin heti tahmainen olo? Tähän pitäisi keksiä jotain hauskempaa. Siivousliikkeet ovat jo tehneet siivoojistaan palveluvastaavia. Aivan kuten puhelinmyyjistä on tehty media-asiantuntijoita.

Kävisikö pintapuhdistaja? Vähän niin kuin pintapelastaja? Sehän kuulostaa jopa sankarilliselta.

Tai voisihan se olla myös media-järjestäjä, sillä ensimmäinen työ on setviä vanhat lehdet ja mainokset roskikseen.

Kampaamossa on hiljaista

Ylakerran ravintola avataan illallista varten nykyaan vasta puoli kahdeksalta. Onko se muka joku ihmisten aika menna syomaan? Silloin aletaan ennemmin jo valmistautua yopuulle.

No, silloin se nyt kumminkin avataan. Minulla oli eilisen kaupunkiretken jalkeen kova nalka ja olin ravintolan oven takana toiveikkaana jo seitsemalta. En viitsinyt enaa menna takaisin hyttiin odottamaan ovien aukeamista ja niinpa kiipesin yhden kannen ylos kylpylaosastolle ja tilasin itselleni taksi aamuksi kampaajan. Olin suunnitellut sita jo monta paivaa, alkoi nimittain juurikasvu olla hairitsevan nakyvaa.

Vieraalla kampaajalla kayminen on iso juttu: viimeiset reilut 20 vuotta minun hiuksistani on huolehtinut parturi-kampaamo Ellinooran Tuula eika kukaan muu. Ei ole ollut syyta vaihtaa. Tanaan sitten antauduin ruotsalais-etelaafrikkalaisen Devonan kasiin.

Kampaamossa ja koko hoitolapuolella oli kovasti hiljaista. Devona kertoi, etta varsinkin nyt Brasiliassa asiakkaita on ollut hyvin vahan. Joku tyontekijoista oli jopa niin kyllastynyt toimettomuuteen, etta lahti laivasta kokonaan pois. Devona oli ensimmaisella pestillaan, eika enaa aio tulla toista kertaa. Han asuu Etela-Afrikassa lahella Johannesburgia missa hanella on kaksi hevosta ja koiria. Ymmarran hyvin, ettei nuorta naista huvita olla sidottuna laivaan, jossa kampaajien pesti kestaa yhdeksan kuukautta kerrallaan.

Hiusten varjays ja leikkaus sujui hyvin (vaikka Tuula leikkaakin paremmin) ja maksoi 128 dollaria eli noin 91 euroa. Siita 15 dollaria on tippia eli Devonan palkkaa. Oletan, etta hanellakin on pieni pohjapalkka, mutta paaosa tuloista muodostunee tipeista. Ei mikaan ihme, jos joku lahtee pois, kun ei ole toita.

Lupasin eilen kuvan Copacabanan rannalta. Tassa, olkaa hyva. Aalto on juuri kastellut minun housuni polviin saakka.

Viisi kilometria pitka Copacabana lienee maailman tunnetuin hiekkaranta? Onhan se iso ja onhan siella hiekkaa, mutta tavallinen ranta se silti on. Ei se ole mitenkaan haikaisevan kaunis, vesi ei ole ihmeellisen kirkasta ja rantaa eivat reunusta ihanat palmupuut tai muut viheriot vaan  vilkkaasti liikennoity katu ja korkeat talot, joista useimmat lienevat hotelleja. Aallot ovat kaiken lisaksi niin voimakkaita, etten mina ainakaan uskaltaisi menna uimaan.

Copacabana on taas yksi esimerkki siita, miten tullaan kuuluisiksi ja erityisiksi, kun ollaan isoja. Ihan kuin tama laiva. Me olemme joka satamassa kaikkein suurin laiva ja heratamme paljon huomiota. Aina kun lahdemme pois, ymparillamme parveilee pienia veneita, joissa ihmiset huiskuttavat ja huutavat ja viheltavat ja valokuvaavat.

Yha enemman alan kallistua siihen, etta pieni on kaunista.

Mutta nyt minun pitaa lahtea vaihtamaan korttia. Aivan oikein, tanaan ei ole korttienvaihtopaiva, mutta minun korttini ei toimi ja jos aion menna huomenna Salvadorissa ulos, tarvitsen uuden kortin. Sen saaminen olikin viimeksi niin helppoa, ettei se voinut olla totta eika siis oikeasti ollutkaan.