Nuo ihanat emännät

Naapuri ei aloittanutkaan heinien paalittamista vielä eilen, vaikka luulin. Heinät on nyt käännetty ainakin kolme kertaa ja mikä on käännellessä, kun on hyvä heinäpouta.

Mainitsin eilen Pekka Herlinin elämäkerran. Tässä on se kansikuva, jossa Herlin näyttää isäni kaksoisolennolta.

Tuo toinen kirja, Emäntävoimaa, on koottu vuonna 2009 päättyneen Moninainen emäntä -kirjoituskilpailun sadosta. Siinä, missä Koneen ruhtinas oli paikoin työlästä luettavaa, Emäntävoimaa tempaisi mukaansa ensi hetkestä.

Olen ennenkin sanonut, että arvostan kovasti maatilojen emäntiä. Arvostukseni ei ainakaan laskenut, kun luin emäntien omia kertomuksia. Tarinat olivat erilaisia, mutta niistä kaikista kuvastui valtava ahkeruus ja sinnikkyys, jota emännän työssä tarvitaan. Yksi kirjoittajista on täältä Laitilasta, Saloniemen juustolan emäntä Riitta Saloniemi. Olen käynytkin heillä kerran, tein tilasta jutun ja pääsin paikan päällä näkemään Saloniemen työtä. Ei voi kuin ihmetellä, miten kaiken ehtii tekemään, kun hoidettavana on sentään vuohia, lehmiä, hevosia ja neljä lasta. Tila oli erinomaisen siisti ja juustola oikein kiilteli puhtauttaan. Ymmärrän tietysti, että toimittajan tuloon varaudutaan, mutta kyllähän sen erottaa, onko säntillisyys maan tapa vai onko paikkoja yritetty siistiä vain silmänlumeeksi.

Yksi yhteinen teema kirjassa oli EU ja sen vaikutus perheviljelyyn. Perheviljelmiä, sellaisia pieniä kuin tämä meidänkin Vanha Maatilamme on joskus ollut, ei enää ole. Kaikki on suurta ja aina vain suurempaa ja sittenkään mikään ei tahdo riittää. Maatalousyrittäjät turhautuvat, kun eivät enää tiedä, mistä saavat tulonsa kun tuntuu, ettei se ainakaan peruselinkeinosta irtoa. Vapaa talonpoika on kaikkea muta kuin vapaa tuottamaan mitä tahtoo. EU-byrokratia harmittaa varsinkin vanhempia tilallisia tolkuttomasti.

Eräs emäntä kuvaili, miten hän oli yrittänyt kasvattaa luomumansikoita. Sato meni piloille ja siitä tehtiin tarvittavat selvitykset EU:lle. Kuviteltujen korvausten  sijasta EU muisti emäntää 700 euron laskulla. " Ja minä kun luulin vahinkoa kärsineeni", emäntä tuumi.

Kylien tyhjeneminen tuli myös esiin. Syrjäkylillä ei ole kuin mummoja ja kohta ei niitäkään. Yhtenä houkuttimena maalla asumiseen muuan emäntä esitti sitä, että maalla joka taloudessa saisi olla yksi veroton auto. Täällähän ei selviä ilman autoa ja ajokorttia jos aikoo jonnekin mennä.

Ehdotus oli hyvä, mutta tuskin siitä mitään koskaan tulee. Maalla asumisen rajojen määrittely jo tulisi kovin vaikeaksi puhumattakaan kateudesta, jota autoverottomuus herättäisi. Monet kesäasukkaat siirtäisivät kirjansa maalle, mutta olisiko se huono asia, kun samalla kartutettaisiin kunnan verotulokassaa?

Mahtavatko kaikki maajussin morsiamiksi pyrkivät tietää, mitä ovat tahtomassa? Isännän mukana voi tulla paitsi vaativa työpaikka, myös satoja vuosia vanha tila, jonka perinteitä ei yksi emäntä ihan helposti muutakaan. Ja jos muuttaa, niin asuinpaikkaa ei ainakaan muuteta, sitä sitten ollaan siellä tilalla kun sinne on kerran menty. On paljon helpompaa naida joku kaupunkilainen levyseppä-hitsaaja, jonka perinteet mahtuvat selkäreppuun.

Mutta lukekaa ihmeessä Emäntävoimaa, jos löydätte sen kirjastosta. Siitä saa hyvää vertailupohjaa omaan elämäänsä. Kuten Riitta Saloniemi vähän provosoivasti toteaa: "En ymmärrä, miten kerrostalossa kahden lapsen kanssa voi olla liian paljon työtä?"

Rankahommista heinäntekoon

Nousin tänään  puoli kuudelta ja niinpä olin jo aamuvarhaisella hakemassa takaniityltä rankoja. Ne ovat maanneet siellä monta kuukautta, siitä saakka, kun naapurin isäntä raivasi ojan syrjää. Tein monta reissua ja raahasin kerralla niin monta ohutta koivun- ja lepänrunkoa kuin pystyin. Traktorilla homma olisi sujunut helpommin, mutta minä en ole opetellut ajamaan Fergusonia. Tai yritin kerran, mutta ei siitä mitään tullut.

Teen rangoista silppua. Silppuri on ehdottomasti emännän paras talouskalu pesukoneen jälkeen. Silppuaminen on hauskaa ja silppua voi käyttää monessa paikassa. Itse laitan sitä kompostin ja huusin väliaineeksi ja päällystän kasvimaan käytäviä. Nyt juuri tarvitsen sitä viimeksi mainittuun eniten.

En ottanut silppuria esiin vielä tänään vaan jatkoin kiviaitaprojektia. Sekin mokoma uhkaa nyt vähän paisua ajatellusta. Olen putsaillut suunniteltua aidan paikkaa vähän laajemmalti ja aina vain löytyy kaivettavaa. Saa nähdä, milloin lapioni kilahtaa muinaisaarteeseen, toivottavasti piankin. Todennäköisempää on kuitenkin, että esiin nousee yhä enemmän lasinsiruja ja vanhoja apulantasäkkejä.

Oma kahtia jakautunut maahiskiveni kukkii nyt violettina. Aikaisemmin olen laittanut tänne kuvan kun se kukki sinisenä, muutama viikko sitten.

Kävin kaupassa ostamassa koiranruokaa ja yhden leivän. En tarvinnut muuta, sillä juhannuksesta jäi paljon syötävää, vaikka laitoin sitä lapsille mukaankin. Kauppareissulla poikkesin taas Agri-Marketiin ja löysin sen poistopöydältä muurikellon 50 sentillä. Nyt ei enää puutu kuin se muuri.

Leikkasin vähän ruohoa ja siivosin marjapensaiden alustoja. Tarkastin ruusupensaani ja huomasin, että ihana neidonruusupensaani alkaa pian kukkia ja että pensaat yleensä kaipaavat mäntysuopavettä päälleen: kirvat olivat jo täydessä työssä.

Joutoaikoina kahlaan Koneen ruhtinasta, Pekka Herlinin elämäkertaa. Ei se kovin mielenkiintoinen ole kuin paikka paikoin, mutta minua huvittaa, kun Herlin on kansikuvassa ihan saman näköinen kuin minun isäni nuorena. Isästä on jopa lähes samanlainen kuva olemassa.
Oli heillä sitten yksi toinenkin yhtäläisyys, ikävä kyllä.

Naapuri kuuluu ajavan pellolleen. Hän niitti eilen karjanrehuksi kasvatetun heinän ja on käynyt jo kahteen kertaa pöyhimässä sitä. Arvasin, että sieltä tullaan tänä iltana paalittamaan. Ensin tulee isäntä ja emäntä kohta perässä toisella traktorilla. Muutaman tunnin päästä meidän suulin nurkalla on iso kasa valkoiseen muoviin käärittyjä heinäpaaleja. Näin se käy heinänteko nykyään, kahdelta ihmiseltä muutamassa tunnissa. Vanhan ajan "romanttista" heinäntekoa tuskin kaipaa kukaa muu kuin joku sellainen, joka ei ole ikinä heinäpellolla ollut.