Aamuyöt ja vuorenkorkuiset murheet

Mikä voikaan olla viheliäisempää kuin se, että herää aamuyöstä eikä enää saa unta? Ehkä vain se, ettei saisi unta iltayöstäkään, ei ollenkaan.

Minulle käy näin aina silloin tällöin. Tuntuu siltä, että nykyään useammin kuin ennen. Herään joskus kolmen maissa ja valvon tunnin tai kaksi. Käännän kylkeä varmaan tuhat kertaa, huokailen ja murehdin kaikkia mahdollisia kuviteltavissa olevissa asioita, omiani ja muiden. Hyvin usein murehdin työasioita: mitä jos en saakaan töitäni valmiiksi deadlineen mennessä? Mitä jos en pysty ollenkaan tarttumaan vastenmieliseksi kokemaani aiheeseen? Miksi en ole jo soittanut sille ja sille ihmiselle, mitä jos se ei vastaakaan minulle?

Ajatukset kiertävät tuskaista kehäänsä ja murheet ja vastoinkäymiset tuntuvat valtavilta, valtamerenkokoisilta.

Ja kun aamu sitten kuitenkin tulee, murheet ovat kutistuneet pieniksi, lähes olemattomiksi, käsiteltävissä oleviksi. On ihan helppoa tarttua puhelimeen ja soittaa sille jolle piti, tehdä lista tekemättömistä töistä ja huomata, että ne ehtii hyvin saada valmiiksi ja käsittää, ettei mikään muukaan yöllä paisuttelemani juttu edes ollut oikea murhe, pelkkä kuvitelma vain.

Kesken unien heräävältä ihmiseltä taitaa joku suodatin jäädä kytkeytymättä, joku sellainen, joka näyttää asioiden oikeat mittasuhteet. Tähän joku sielutieteilijä tai unitutkija osaisi ehkä vastata?

Tunnen suurta myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka kärsivät unettomuudesta ja joiden pitää mennä aikaisin aamulla töihin. Omat satunnaiset aamuyön heräilyni eivät ole mitään oikean unettomuuden rinnalla. Muutenkin olen onnen tyttö sikäli(kin), että olen vihdoin päässyt melkein kokonaan eroon ikiaikaisesta inhokistani, herätyskellosta. Yritän järjestää menoni siten, ettei minun tarvitse laittaa kelloa soimaan. Joku aamuvirkku voi joskus ehdottaa tapaamista jo kahdeksalta, mutta kykenen aika helposti sanomaan ei.

Valvominen ei tee hyvää kenellekään, mutta se, että se ei sovi minulle, tuli todistettua jo kauan sitten. Olin nuorena tyttönä vähän aikaa töissä mielisairaalassa ja tein siellä myös yövuoroja (minulla on sen verran alaa sivuavaa koulutusta, että se onnistui).

Työskentelin muun muassa vastaanotto-osastolla, jonne tuotiin kaikki sairautensa pahimmassa vaiheessa olevat, jopa eristyshoitoa tarvitsevat potilaat. Yöhoitajia osastolla oli aina kaksi, minkä lisäksi saatoimme helposti hälyttää apuvoimia muilta osastoilta, jos joku potilas kävi vaikka väkivaltaiseksi.

Minä en olisi jaksanut millään valvoa. Meillä ei ollut oikein mitään tehtävää yöllä, ei muuta kuin yrittää pitää silmämme auki. Usein haimme liinavaatehuoneesta tyynyt ja peitot ja asetuimme päiväsalin sohville lepäämään. Tietysti myös nukahdimme.

Kerran heräsin sohvalta siihen, että muuan kaikkein sekavimmista potilaista tuijotti minua lähietäisyydeltä. Kun hän huomasi, että olin herännyt, hän nosti sormen huulilleen.

- Shh, hän kuiskasi. Nuku sinä vain, minä valvon.

Sillä kertaa pääsin ketterästi jaloilleni ja pysyttelin loppuyön hereillä. Pian sen jälkeen elämäni muutti suuntaansa sillä tavalla, että hoitotyöt jäivät. Olen monta kertaa ajatellut, että olisi mukava vielä joskus tehdä hoitoalan töitä, mutta yövuoroihin en lähtisi enää ikinä. Ja se ei tietenkään olisi reilua muita kohtaan.

Nuorena ei tullut mieleenkään murehtia mitään aamuöisiä heräämisiä. Silloin oli hyvä jos oli päässyt aamuyöllä vielä nukkumaankaan, ainakaan näin lauantaina.

Hyvin nukutun yön jälkeen

Heräsin aamulla ihan ihmeissäni: olenko tosiaan nukkunut koko yön heräämättä kertaakaan? Uskottava oli. Olin nukkunut kymmenen tuntia sikeästi kuin pieni lapsi.

Ei minulla mitään univaikeuksia muutenkaan ole, mutta kaupungissa tuppaan heräilemään pitkin yötä. Kaupungin äänet piipaa-autoineen ja kadulla tappelevine humalaisineen herättävät. Täällä on ihanan hiljaista. Kuulen jopa oman sydämeni lyönnit ja olen monta kertaa ihmetellyt, missä tuo kone jyskyttää, ennen kuin olen tajunnut, että se on omassa rinnassani.

Perunat on nyt istutettu.

Kuten näkyy, perunamaa ei ole suuri. Siellä kasvaa myös kurjenmiekkoja ja päivänliloja, sillä minun oli kerran keksittävä joku paikka niille eikä siihen hätään ollut parempaa. Kukat valtaavat muutenkin tilaa kasvimaalta yhtä enemmän. Vihreän pesuvadin oikealla puolella on tuliunikkojen paikka, siis se paikka, missä ne saavat kasvaa. Ne yrittävät kasvaa kaikkialla muuallakin, mutta nyhdän taimet päättäväisesti pois. Pesuvadin takana taas on ruohosipulia, isoja, punaisia unikkoja (eivät ole auki vielä) ja muhkea lipstikka.

Kylvin myös pavut ja herneet. Uhmasin kohtaloa ja jätin harson laittamatta. Ehkä linnut käyvät kaivamassa kylvökseni ylös. Ehkä eivät. En minä tiedä, kuinka älykkäitä nämä linnut täällä lopulta ovat.

Loppupäivä kului ruohonleikkuussa ja kesäkukkia istuttaessa. Kävin Laitilan Puutarhakaupassa ja Agrimarketissa ja toin tullessani ihanan punaisia pelargoneja, petunioita ja ahkeraliisoja sekä muutaman sinisen lobelian. Ja vielä yhden lumihiutale-amppelin.

Mukava päivä. Puuhastellessani mietin, että tämä on nyt sitä leppoistamista. Downshiftaamista. Kai?

Mietiskelyn pontimena oli artikkeli, jonka luin eilen jostain lehdestä. Siinä muuan nuori nainen kertoi elämänmuutoksestaan ja antoi ohjeita muille saman tekemisestä. En pystynyt suhtautumaan kovin vakavasti asiaan, sillä kertoja oli vasta 31-vuotias. Minun näkökulmastani siinä vaiheessa ollaan vasta päästy elämisen alkuun. Tietysti muutoksia parempaan voi aina tehdä, mutta ei ole oikein uskottavaa, että niin nuori ihminen olisi löytänyt Lopullisen Totuuden. Ja että kuinka sitä on voinut ajaa itsensä burnoutiin, kun ei millään laskuopilla ole ehtinyt kovin kauaa olla töissäkään missään? En ymmärrä.

Yhtäkkiä on tullut valtavasti hyttysiä. Kun viimeistelin hernepenkkejäni, huomasin yllättäen olevani vaikka kuinka monen hyttysen uhrina. Yleensä ne eivät ole kovin kiinnostuneita minusta, mutta näille yksilöille tuntuu kelpaavan.

Kaksitoista tuntia reipasta pihaelämää on taas tehnyt tehtävänsä. Luulenpa, ettei tämä iltapuhde enää tästä jatku muuta kuin sillä, että laitan yöpaidan päälleni ja kömmin sänkyyn.