Ekonoomituba

Ystäväni Äidinkielenopettaja ja minä olimme matkoilla. Olimme molemmat rentoutumisen tarpeessa ja lähdimme viikonlopuksi Tallinnaan. Kaikki ei kuitenkaan sujunut parhaalla mahdollisella tavalla.

Laiva oli aivan täynnä ja joka paikkaan piti jonottaa. Halusimme säästää rahojamme ja menimme syömään cafeteriaan, sinne, missä ruoka punnitaan ja maksetaan vain siitä mitä otetaan. Jonotimme ruokaa ja jonotimme päästäksemme maksamaan. Etsimme istumapaikkaa, jota ei ollut. Kaikki pöydät olivat jo varattuja, eivät suinkaan ruokailijoille vaan muuten vain istuskeleville ja näköjään lukutaidottomille: seinät olivat täynnä muistutuksia siitä, että ruokailijoilla on etusija istumapaikkoihin.

Päädyimme lopulta istumaan pienille lastenjakkaroille piirustuspöydän viereen. Kyyristelimme siinä ihmisten tuupittavina ja söimme kylmenneitä lihapulliamme. Tai minä söin, ystäväni kirjoitti raivokasta palautetta pöydällä olleisiin piirustuspapereihin. Niistä ensimmäisen, paperin, johon oli punaisella värikynällä ja isoilla kirjaimilla kirjoitettu "VITTU!" korjasin vaivihkaa talteen ja pistin lähtiessämme roskikseen.

Syötyämme menimme laivan myymälään. Sekin oli täpötäynnä ihmisiä, mutta siellä oli sentään sampanjamaistiaiset. Toiveikkaina liityimme maistiaisjonoon. Tungos oli hirveä ja happi meinasi loppua, mutta me emme antaneet periksi. Olimme jo melkein maistamisvuorossa, kun maistiaiset loppuivat.

Loppuajan vain istuimme. Ainoat vapaat istumapaikat löytyivät karaokebaarista, jossa juopuneiden mölinä oli lähes yhtä kauheaa kuin karaokekappaleiden sanat ja jossa koko ajan sai pelätä, että joku satakaksikymmenkiloinen risteilymatkustaja kaatuu syliin täyden olutlasinsa kanssa. Keskustelua sai käydä huutamalla.
- Kuin mones helvetti tämä sinun mielestäsi on, ystäväni kysyi kun aikamme olimme sitä menoa katselleet.
- Ei kai tämä ihan alimmainen vielä ole. Kolmas, ehkä, minä sanoin.

Minä olin tehnyt matkavarauksen ja valinnut hotellin. Valitsin saman, missä olimme Rainen kanssa muutama viikko sitten. Hotelli oli hyvässä paikassa ja sinne oli helppo löytää. Satamassa vakuutin ystävälleni, että taksin ottaminen on täysin tarpeetonta koska hotellille on lyhyt matka.

Muistin selkeästi, miten hotellille mennään. Kun pääsimme ko. paikkaan, hotelli oli viety siitä pois. Olimme eksyksissä. Lopulta seisoimme jossain kadunkulmassa ja kiistelimme siitä, mennäkö kysymään neuvoa vai ei. Hetken, mutta vain hetken tuntui siltä, että kohta me olemme riidoissa jos käännettä parempaan ei pian tapahdu.

Vihdoin löysimme oikeaan paikkaan. Kirjoitimme itsemme sisään ja saimme avaimet. Huoneemme oli ylimmässä kerroksessa. Sinne mentiin siten, että ensin noustiin hissillä toiseksi ylimmäiseen.

Sitten kavuttiin jyrkät portaat ylös.

Minkä jälkeen ryömittiin tätä ahdasta konkia pitkin.

Ja laskeuduttiin vielä varovasti tuolla alhaalla näkyvään onkaloon jonka pohjalla oli pikkuruinen ovi meidän huoneeseemme.

Huone oli tarkoitettu paljon pienemmille ihmisille kuin me. Joka kerran kun tulin vessasta, iskin pääni oven karmiin.

Sokerina pohjalla kattoparrujen päällä kukki mehevä homekasvusto.

    
Luulen, että huoneemme oli joku ekonoomituba, vaikka maksoimme siitä täyden hinnan. Ja hupia siitä riittikin koko rahan edestä, varsinkin ryömintäkäytävä sai meidät nauramaan joka kerran niin, että oli siinä ja siinä ettemme pissanneet housuun. Erikoisesti käytävän reunalla oleva lavetti sai mielikuvituksen lentoon: se oli ehkä joku Superekonoomipritsiplatsi niille, joilla ei ole varaa edes omaan oveen.

Paluumatkalla homeallerginen ystäväni nieleskeli nuhalääkkeitä ja vakuutti urheasti, että oli ihan kiva matka. Kaikesta huolimatta.

Rakkaat venäläiset naapurimme

Olin sopinut yhden haastattelun aamupäiväksi. Vähän ennen kuin ehdin lähteä, haastateltavani soitti ja pahoitteli myöhästyvänsä. Ei haitannut, sillä päivän aikataulu oli väljä ja ehdin hyvin mennä vähän myöhemminkin. Lopulta siinä kävi niin, että olin itse myöhässä sovitusta ajasta. Soitin matkalta ja kerroin olevani tulossa; olen asettanut itselleni säännön, että jos olen myöhässä viisi minuuttia - ei yhtään enempää - on pysähdyttävä ja ilmoitettava asiasta. Yleensä en myöhästy.

Paikan päällä olikin aika hienoa.

Saimme haastattelun juuri ja juuri loppukevennykseen asti, kun musta taivas avasi luukkunsa ja vettä alkoi tulla raskaamman jälkeen.

Minun ei parane tässä kertoa, mihin kuvat liittyvät mutta sen verran voin sanoa, että voi olla, ettei suomalaisilla ole varaa siihen. Silloin katseet on käännettävä Venäjälle, siellähän rikkaita piisaa. Tosi huvittavaa.

Ai miksikö? No siksi, kun itse olen kuitenkin nähnyt myös sen ajan, kun Venäjälle salakuljetettiin vanhoja nailonyöpaitoja ja sukkahousuja ja myytiin niitä hotellien kerrossiivoojiille. Minäkin olen syyllistynyt tähän enkä mielestäni ollut yhtään rikollinen, sillä pitäähän naisten saada hepeneitä ja jos maailman suurin ja edistyksellisin ja mahtavin yhteiskunta ei kyennyt niitä järjestämään niin oli vain oikeus ja kohtuus että me pienen Suomen pienet  turistit tulimme apuun. 

Ensimmäisen kerran kävin silloisessa Leningradissa äitini kanssa. Äiti, muuten arka ja lainkuuliainen ihminen, osoittautui oikeaksi kovanaamaksi rikollisilla itämarkkinoilla. Huoneessamme ei ollut vessapaperia ja kun kerrospalvelija tuli koputtelemaan ovelle ja huhuilemaan "Onko myytävää", äiti karjaisi, että mitään myytävää ei näytetä ennen kuin tulee vessapaperia! Kohta päästiinkin kaupoille. Laukkumme oli pakattu niin täyteen yhdenkoon sukkahousuja, että niillä olisi normaalisti tullut toimeen vuoden tai pari.

Uutisissa kerrottiin äsken, että venäläiset käyvät nykyään ahkerasti Suomessa, mutta eivät ole oikein tyytyväisiä kauppojen valikoimiin.

Näin ovat ajat muuttuneet. Nuoret venäläiset eivät tiedä enää mitään siitä ajasta, jolloin tavallisia ruokia ja tavaroita on saanut vain suhteilla tai hyvällä onnella. Jos nyt lähtisi Pietariin kaupittelemaan sukkahousuja, saisi tuoda nolona kuormansa takaisin. Eikä siellä taida enää olla kerrospalvelijoitakaan - joiden palvelutehtävä ei sivumennen sanoen koskaan avautunut minulle, sillä rouvat eivät koskaan näyttäneet tekevän yhtään mitään.

Tänään on muuten  tosi hieno kuutamo. Ihme, jos ensi yönä ei ole pakkasta.