Kymmenvuotias minä

Facebookissa vietetään parhaillaan Vanhan kuvan viikkoa, ainakin minun kaveripiirissäni. Niinpä minäkin kaivoin vanhan kuvan itsestäni ja lisäsin sen sinne. Laitetaan nyt tännekin sama.

 Olen tässä yhdeksän tai kymmenen, en muista varmasti. Kuva on kuitenkin otettu Kuloisten kansakoulussa Raisiossa.

Ehkä menossa on ihan oikea ainekirjoitustunti, ehkä kuva on lavastettu. Jos kirjoitan ainetta, tekeillä on varmaankin joku "Marja-Riitta, reipas ponityttö", "Uljas valkoinen hevonen", "Uljas valkoinen hevonen saa kodin" tai "Intiaanipäällikkö Istuva Härkä ja hänen hevosensa" -tarina.

Ylläni on äidin kutoma punainen villapuku. Siihen kuului villatakki, puolihame ja muistaakseni vielä lyhythihainen pusero. Pidin tuota pukua melkein joka päivä, sillä paljon muita kouluvaatteita ei ollut. Kun koulusta tultiin kotiin, vaatteet vaihdettiin. Teen yhä niin: en koskaan ole kotona ns. kaupunkivaatteissa, vaikka ns. kaupunkivaatteet eivät niin kummoisia olisikaan.

Melkein kaikilla lapsilla oli siihen aikaan käsinkudottuja vaatteita. Kumma, miten äidit ehtivät tekemään niitä, vaikka monet heistä - myös minun äitini tuohon aikaan - kävivät töissä ja kotityötkin olivat työläämpiä hoitaa. Ehkä se johtui siitä, ettei heillä ollut tietokoneita ja nettiyhteyksiä, joilla he olisivat voineet pitää blogeja ja esitellä kaukaisissa maissa orjatyövoimalla tehtyjä lastenvaatteita.  

Inhosin lyhyitä hiuksiani. Olisin halunnut kasvattaa ne pitkiksi, mutta en saanut. Kylässämme asui kampaaja, jolle minut aina silloin tällöin vietiin. Äiti antoi leikkausohjeet ja niihin kuului se, että otsatukka leikattiin pyöreäksi. Se oli aivan kamala.

Opettajana meillä oli sotaveteraani, joka luennoi välillä siitä, miten meidän pitää varoa sanojamme, sillä ryssällä - kuten hän sanoi - on vakoilijoita joka puolella. Minusta se oli kummallista puhetta lapsille ja vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että sotaveteraaniopettajamme oli oikeassa. Sellaista se oli, siihen aikaan.

Mitä sanoisin tuolle tytölle nyt jos saisin tilaisuuden?

Sanoisin, että käy koulusi kunnolla, vaikka mitä tapahtuisi. Se on kaikkein tärkeintä.

Huomaan saaneeni uuden lukijan. Tervetuloa!

Mitä meistä tuli

Taas kerran kävi niin, että juuri, kun ajattelin joitain ihmisiä, heistä kuuluu jotain. Kas näin se kävi:

en ole tavannut kumpaakaan lähes neljäänkymmeneen vuoteen. Heidän nimensä ovat Reija ja Anne (tai sitten jotkut muut) mutta joka tapauksessa he ovat oikeita ihmisiä, jotka olen tuntenut ja joiden kanssa kävin koulua.

Emme olleet sydänystäviä, sellaisia minulla ei ollut, mutta yhdessä vaiheessa yläasteella kuljimme aika paljon yhdessä ja kai meitä saattoi sanoa kavereiksi. Meitä yhdisti ainakin se, että kukaan meistä ei piitannut koulunkäynnistä, itse asiassa me kaikki olimme enemmän tai vähemmän koulupinnareita.

Muistan yhden kerran, kun jouduimme kaikki opinto-ohjaajan puhutteluun. Pertti "Peppe" Vuorimaa, pieni, mustakulmainen mies, oli kai saanut tehtäväkseen läksyttää meidät oikein kunnolla ja sen hän myös teki. Peppe oli kauhean vihainen. En juuri muista, mitä hän sanoi, mutta en taida paljon erehtyä, jos arvelen hänen todenneen värikkäin sanakääntein, että me olemme pahanpäiväisiä luusereita eikä meistä kenestäkään tulisi tällä pelillä yhtään mitään.

Yksi kohta miehen vuodatuksesta on kuitenkin jäänyt minun mieleeni tarkasti. Ensin hän ärjyi sanansa Reijalle:

- Ja sinä tulet vielä kouluun toistuvasti kaula syötynä!

Sitten hän kääntyi minuun päin.

- Sinulla ei sentään ole sitä vikaa, hän sanoi.

Muistan tämän varmaan siksi niin hyvin, että kaiken haukkumisen keskellä tuo pieni lause oli melkein kehu. Joten mitä taas kerran opimme tästä? Sen, että huonosti käyttäytyvää teiniä kannattaa ennemmin kehua, haukku ei ainakaan mene perille. Tuskin minä noiden sanojen takia muutin vielä tapojani, mutta varmasti tuntui hyvältä kuulla, että ainakin jossain asiassa olin kunnon ihminen.

Mitä meistä kolmesta sitten tuli? Kuinka ollakaan, sain eilen päähäni googlettaa Reijan nimen. Hän näkyy edelleen käyttävän tyttönimeään vaikka onkin naimisissa. Reija, tuo entinen moraaliltaan löyhä luuseri, kuuluu nyt Suomen vaikutusvaltaisimpien naisten listaan. Hän on johtanut useita nimekkäitä yrityksiä ja on parhaillaankin toimitusjohtajana eräässä.
Löysin videonkin, jossa Reija esitelmöi jossakin seminaarissa. Samat tuhkanvaaleat hiukset, sama matalahko ääni (menestyneillä naisilla on usein matalahko ääni, oletteko huomanneet?).
Löysin myös muutamia Reijasta tehtyjä haastatteluja. Niissä ylistettiin hänen hoidettua ulkomuotoaan, tehokkuuttaan ja kykyään yhdistää työ ja perhe.

Reijasta tuli haastateltava ja minusta haastattelija. Oma kynäilijänurani oli melkein otsaan kirjoitettu, niin selvästi kaikki merkit viittoilivat siihen suuntaan. Olin valtavan kiinnostunut kirjoista, kirjoittamisesta ja lehdistä. Olin onnessani, jos sain nipun vanhoja lehtiä ja saatoin viettää pitkiä aikoja lukemalla vaikka Veikko Ennalan ja Matti Jämsän reportaaseja vanhoista Apu-lehdistä. Lehtiaddiktio on pitänyt pintansa tähän asti. Jos jossain lojuu joku lehti, olen todennäköisesti jo lukenut sen.

Eilen ajattelin Reijaa, tänään näin lehdestä, että Anne on kuollut. En tiedä, mitä hänestä tuli, mutta nyt tiedän, ettei hänestä ainakaan enää voi tulla mitään.

Hassu yhteensattuma, että nuo kaksi kaverusta tällä tavalla perätysten tulivat lähelle.

Ovatkohan he koskaan muistaneet minua?

Hyvä äiti myy keksejä ja on hieman hämillään

Yksi asia, jota en yhtään kaipaa taakseni jääneestä lapsiperhearjesta, ovat vanhempainillat.

Ei niin, ettenkö olisi mennyt niihin mielelläni. Päinvastoin, olin jopa järjestämässä niitä tai ainakin ensimmäisenä paikan päällä etten varmasti jäisi mistään paitsi. Vanhempainiltoja, myyjäistoimikuntia, liikuntapäiviä, retkiä, johtokuntia, hallituksia, työryhmiä - illasta toiseen. Ja kaikki lasten parhaaksi, vai kuinka?

Joskus vanhempainyhdistysaktivismi ajoi minut hankaluuksiin.

Kuten silloin, kun organisoin luokkaretkirahojen keruuta keksimyyntivastaavana. Eräänä aamuna iso pakettiauto ajoi pihaamme ja tuuppasi meidän kellarimme täyteen Isoäidin Parhaita. Enkä puhu mistään kellarikomerosta, vaan -kerroksesta.

Siellä minä sitten istuin keksilaatikoiden keskellä ja soittelin epätoivoisena vanhemmille ja tyrkytin keksilaatikoita perheiden myytäväksi. Joku lupasi ottaa, joku selitteli jotain perhettä kohdanneesta vakavasta ja pitkäkestoisesta taudista ja joku oli niinkin ilkeä, että sanoi ottavansa vain yhden.

Olisiko tuosta kahtakaan viikkoa, kun heitin viimeisen keksirasian roskiin? Tosin se oli jo tyhjennetty.

Aikoinaan pidin itsestään selvänä, että vanhempaintoimintaan osallistutaan ja että se on erittäin tärkeää. Nyt en ole enää ihan varma.

Hyvä puoli asiassa on se, että oppii tuntemaan muita vanhempia. En esimerkiksi koskaan katunut sitä, että jo heti koulun alettua ehdotin toistemme nimi- ja osoitetietojen keräämistä ja jakamista koko luokalle. Sitähän ei kukaan muu voi tehdä kuin vanhemmat itse, ei koululla ole lupaa antaa kenenkään tietoja vaikka niitä joskus tarvittaisiin. En muista, käytinkö itse koskaan tietoja mihinkään muuhun kuin keksien myyntiin, mutta se, että ne olivat minulla ja kaikilla muilla luokan vanhemmilla, antoi tiettyä turvallisuuden tunnetta. JOS sattuu jotain.

Vanhempaintoiminta on näennäisesti tarkoitettu lasten parhaaksi, vaikka lapset eivät osallistu vanhempainiltoihin tai -kokouksiin. 
 

Vanhempainilloissa aktivistivanhemmat ovat paitsi aktiivisia, myös hieman huolissaan tai jotenkin hämillään siitä, että kaikki vanhemmat eivät ole paikalla. Eivät viimeksikään olleet. Ei taida kiinnostaa.

Tapasin taannoin erään äidin, joka hänkin oli hyvin aktiivinen vanhempaintoiminnassa ja jonka kanssa istuimme samassa hallituksessa monta vuotta. Hän on psykologi ja muistan, miten aina ihailin hänen tyyneyttään ja ajattelin, että hän jos kuka osaa varmasti kasvattaa lapsensa hyvin ja oikein.

Istuimme siinä ja puhuimme vähän menneistä ja lapsistamme ja äitinä olemisesta.

- Jos nyt aloittaisin alusta, tiedän, mitä tekisin toisin, sanoin.
- Niin minäkin! hän vastasi.

Ja sitten me sanoimme sen melkein yhteen ääneen.

- Minä olisin niiden kanssa enemmän. Puhuisin niille. 

Ja niin minä totta vieköön tekisinkin. Osallistuisin kyllä vanhempainiltoihin, mutta jättäisin kaikki rahankeruutoimikunnat väliin.