maanantai 13. toukokuuta 2013

Jonkun äidin lapset siellä piikittivät itseään

Sain taas Venäjältä sähköpostia: sieltä haluttaisiin tulla meidän maatilallemme töihin. Viime vuonna tuli samanlaisia viestejä ja silloin vastasin, etten voi työllistää ketään ihan sen takia, ettei meillä ole mitään maatilaa. Vanha Maatila on vain nimi, mitään kotitarvetta suurempaa tuotantoa siellä ei harrasteta.

Olisin nytkin vastannut työtä haluaville, mutta minulla on ollut sähköpostiongelmia, itse aiheutettuja. Sanoin kiinteän laajakaistani irti ja menetin sen myötä sähköpostiosoitteeni. Nyt olen taas saanut kaiken kuntoon ja laitoin uuden osoitteeni myös tänne blogiin näkyville.

Asiasta toiseen. Olin iltapäivällä koiran kanssa lenkillä ja mitä näinkään tutun Koirapolkumme varressa? Kaksi noin parikymppistä nuorta miestä piikittämässä itseään. Minuun he eivät kiinnittäneet mitään huomiota eikä minullakaan ollut halua jäädä juttusille.

Jatkoin matkaani ja ajattelin äitivainajani sanoin, että jonkun äidin poikia nuokin ovat. On helppo ajatella, että huumeidenkäyttäjät, juopot ja rikolliset ovat niitä muita, eivät edes samaa rotua kuin me. Niillä muilla on tietysti myös huonot kotiolot tai vähintään kelvoton äiti.

Joillain varmasti on, mutta en ollenkaan usko, että kaikilla. On huumeidenkäyttäjiä, juoppoja ja rikollisia, joiden vanhemmat ja varsinkin äidit ovat rakastaneet lapsiaan läkähtyäkseen, tehneet parhaansa heidän eteensä ja valvovat nytkin yönsä murehtiessaan jälkikasvun toilailuja. Ei kaikki ole aina kotiolojen ja äitien syytä, joskus sentään on kyseessä ihan vain nuoren oma tyhmyys.

Syyllisten etsiminen on ylipäätään turhaa. Sen sijaan, että ongelmia yritetään ratkoa kaivamalla menneisyydestä jotain, jolla ne voitaisiin selittää, pitäisi katsoa tulevaisuuteen ja yrittää tehdä siitä parempi. Menneisyys on se mikä se on, ei se muuksi muutu vaikka kuinka analysoitaisiin.

Ehkä niillä metsässä piikittäneillä pojillakin on parempi tulevaisuus. Ihmeitä tapahtuu ja jonain kauniina päivänä hekin voivat havahtua ja päättää, että suunta muuttuu nyt.

Jotkut ovat jyrkästi sitä mieltä, että ihminen pystyy mihin vain, jos haluaa, että kuka tahansa voi menestyä. Minä en usko siihen, sillä kaikilla ei ole riittäviä edellytyksiä menestymiseen. Uskon kuitenkin siihen, että jokainen voi tehdä valintoja. Voi esimerkiksi valita kurjuuden ja rypeä siinä. Tai sitten valita, että näkee tai yrittää tästä lähtien nähdä vain kaikki kauniit asiat. Uskon myös siihen, että kun tarpeeksi kauan ja sinnikkäästi katselee vain kaikkea kaunista, se lopulta alkaa myös tuntua siltä. Kauniilta.

Pahinta myrkkyä omalle itselleen ja lähellä oleville on se, että joka ikisestä asiasta kaivaa ensin huonot puolet. Varotaan sitä, pessimistin elämä on varmasti kauhean raskasta ja ikävää.

Vai pitäisikö nyt sanoa, että on siinäkin varmaan hyvät puolensa? Tietäisi vain, mitkä.

6 kommenttia:

  1. Minä olen pessimisti. En oikeastaan ole kovin negatiivinen ihminen, ja olen hyvin iloinen ja nauravainen luonteeltani, mikä aiheuttaa sen, että hieman vieraammat eivät millään meinaa uskoa, kun kerron olevani erittäin pessimistinen. Luullakseni olen pessimisti sen vuoksi, etten pettyisi.

    Minulle oli nimittäin iso oivallus lukea jostain "itsehoito-oppaasta", miten ihmiset voi jakaa kahteen ryhmään: elämysten tavoittelijoihin ja pettymysten välttelijöihin. Minä olen ehdottomasti perusgeeneiltäni jälkimmäinen. Kun löydän jonkun kohtuullisen hyvän vaihtoehdon, pitäydyn siinä, koska jos vaihdan, voisi käydä niin, että vaihdettu olisikin huonompi ja petyn. Ja on turvallista olla hieman pessimistinen, koska silloin välttää pettymisen. Ja sen olen huomannut, että tätä piirrettä on ihan mahdoton muuttaa. Pettymyksen tullessa vaivun ihan syövereihin. Ainoa tapa olla ahdistumatta/masentumatta/epätoivoistumatta on varautua mahdollisimman hyvin siihen, että esimerkiksi lomasuunnitelmani ei toteudukaan. Silloin siedän sen hyvin hilpeyttäni menettämättä, mutta jos en ole tietoisesti varautunut esimerkiksi siihen, että lomakaveri yhtäkkiä peruuttaakin tulonsa, niin pahoitan mieleni pitkäksi aikaa (enkä voi sille mitään, yritän toki teeskennellä normaalia, mutta luulen, että harvemmin onnistun olemaan uskottava).

    Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä pessimistinen vaikeuksien ennakointi, joka säilyttää minut pettymysten tullessa iloisena, on läheisillenikin parempi vaihtoehto kuin se, että olisin masentunut ja myrtynyt ja surkea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen näkökulma! Vaikeuksien ennakointi kuulostaa äkkiseltään raskaalta, mutta jos se toimii sinulla, hyvä niin.

      Poista
    2. Toimii minulla. Olen mieluummin iloinen pessimisti kuin itkuinen optimisti (jonka optimistinen näky ei toteutunut).

      Mutta sitä yritän opetella yhä tarmokkaammin, etten sano ääneen niitä pessimistisiä näkyjäni enkä varsinkaan muiden tekemisistä tai suunnitelmista. Heillehän on useimmille ihan turha kertoa utopistisen suunnitelmansa toteutumattomuudesta senkään takia, että heitä epäonnistuminen ei hetkauta. He ovat iloinneet sen optimismin ajan ja viis piittaavat, vaikka tulos olisikin toinen. He ovat jo menossa etsimään uutta elämystä.

      Minäkin olisin mielelläni sellainen, mutta jumiudun suremaan tai kiukuttelemaan (ja inhoan sekä allapäinoloa että vihaisuutta) Tällä ennakoimismenetelmällä pysyn tasaisen hyväntuulisena. Me pessimistit emme siis suinkaan ole kaikki synkkiä vaan vältämme pessimismillä synkkyyttä! :-)

      Poista
    3. Mutta mikä siinä pettymyksessä on niin kamalaa, että mieluummin on varuillaan koko ajan kuin antaa kerran rysähtää? Eikö se ole vähän sama kuin kestäisi särkevää hammasta vuodesta toiseen kun ei uskalla mennä hammaslääkäriin?

      Tosin taisit jo vastata kysymykseen: jumiudut suremaan etkä voi sille mitään.
      Minä puolestani haluaisin olla iloinen, mutta olen hyvinkin totinen vaikka en olekaan pessimisti.

      Poista
  2. Teksti oli ajatuksia herättävä. Itse törmäsin äitienpäivänä huumeneuloihin Turussa. Pisti ajattelemaan, mutta ei äitiä voi syyttää lapsen käytöstä tai käyttämättä jättämisestä(sepäs suorastaan onkin rikollista). Se päätös lähtee jokaisesta itsestä.

    Onnellisia päiviä sinulle Pirkko :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päätös lähtee itsestä ja luulen, että päätöskin on usein näennäinen ja vain murheellinen sattuma johtaa nuoren ihmisen väärään tilanteeseen. Siksi olisi hyvä päättää jo etukäteen, että valintatilanteissa miettii aina vähintään kaksi kertaa.

      Oikein mukavaa kesän alkua myös sinulle, Suvi!

      Poista