Kirja toimittajan työstä ja elämästä

Toivoin ja sain joululahjaksi toimittaja Päivi Istalan muistelmateoksen Ristivetoa. Sain sen tänään loppuun.

Olen tänä vuonna lukenut ainakin kolme kirjaa, joissa kerrotaan toimittajan elämästä. Yhden nimeä en muista (se kertonee riittävästi), yksi oli Venla Hiidensalon Mediahuora ja sitten tämä uusin, tänä syksynä ilmestynyt. Kaksi ensin mainittua eivät tosin paini samassa sarjassa Istalan kanssa, nehän ovat fiktiota. Näiden kolmen joukossa Istala vie kuitenkin kirkkaan voiton, kirja oli todella mielenkiintoinen.

Omat radiomuistoni kuuntelijana heräsivät eloon, kun kirjan sivuilta tuli vastaan valtavasti tuttuja nimiä Kaisu Puuska-Joesta ja Carl-Erik Creutzista lähtien. Voin nytkin, tätä kirjoittaessani, kuulla Puuska-Joen ihmeellisen iloiselta kuulostaneen ääneen lähes elävänä korvissani.

Päivi Istalaa en ole koskaan tavannut, mutta silti minulla on häneen erityislaatuinen side, josta hän itse ei tiedä. Minun äitini seurusteli ennen naimisiinmenoaan erään Istalan lähisukulaisen kanssa ja tästä yhteydestä meillä kotona muistettiin mainita aina silloin, kun Istalan ääni kuului radiosta. Sehän oli valtavan hienoa, olla ikään kuin mutkan kautta tuttu tällaisen julkisuuden henkilön, oikean radiotoimittajan kanssa. Vähän kuin olisimme olleet serkuksia.

Ristivetoa-kirja on mainio, silmiä avaava kuvaus siitä, millaista nykypäivän työpaikassa ja erityisesti Yleisradiossa on. Kuin myös siitä, millaista siellä on työskennellä nuorena, suorasanaisena naisena ja sitten aikuisena, edelleen suorasanaisena naisena. Kaikenlaisia törmäyksiä sattuu, eikä kerkeäkielinen toimittaja aina jää altavastaajaksi.

Kirjoittaja avaa myös yksityiselämäänsä, johon kuuluu rankka jakso juovana alkoholistina. Istalan, kuten monen muunkin viinapirun (ja tämän kirjoitin mitä vakavimmassa merkityksessä) kynsiin joutuneen pelastukseksi koitui myllyhoito. Tämä aihe ansaitsee ihan oman kirjoituksensa ja joskus sen teenkin, joten nyt ei enempää tästä.

Kirjan loppupuolella, luvussa Taisteluhansikas, olkaa hyvä! Istala kritisoi nuorempia kollegoitaan. Lainaan suoraan: " Koetan olla tässä lausumatta kauheita yleistyksiä nuorista toimittajista, joten tähdennän: loistavia poikkeuksia on, minäkin tunnen monta.
Olen nimittäin nykyään kovin huolestunut ja jossain määrin järkyttynyt monen nuoremman kollegan toimittajan kyvyistä ja tekemisen tasosta. --- Kysyn todella vakavissani yleissivistyksen perään - mitä sille on tapahtunut näinä internet-aikoina. Mitä peruskoulussa ja lukiossa nykyään opetetaan vai opetetaanko mitään? --- Lisäksi on järkyttävää, miten vähän historiallista perspektiiviä nuorilla toimittajilla tuntuu olevan."
 Sitten hän kertoo esimerkin, jossa nuori toimittaja kertoi radiossa, miten erään sävellyksen sanoitus oli Pentti Mustapään kynästä...

- Mitä sinulle sanoo nimi Martti Haaavio, oli Istala kysynyt nuorelta toimittajalta.
- Ei mitään, kuului vastaus.

Tällainen huolen ilmaus on helppo leimata vanhan tädin tarpeettomaksi, nuoruutta kadehtivaksi, kaikkitietäväksi voivotteluksi. Olkoon niin, mutta meitä on sitten ainakin kaksi; myös minä perään sivistystä ja toivon, että lapset ja nuoret pistettäisiin lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan tutkielmia ja ottamaan kerta kaikkiaan selvää edes oman maansa historiasta. Tiedän, että tässä asiassa koulujen välillä on eroa, joissakin asiat on hoidettu hyvin ja toisissa taas surkeasti. Uskallan sanoa, että media-alalle valmistutaan sellaisistakin kouluista, joissa kolmen vuoden aikana ei ole pakko lukea yhtään kirjaa.

Millaista, kuinka syvällistä sivistystä nykyajan radiojuontajan työ sitten vaatii? Sitä voi miettiä, kun kuuntelee jonkun radionovan kikattelua, alatyylisiä vitsejä ja muuta hölynpölyä kevyen musiikin lomassa. Niin että ehkä me, Istala ja minä, olemme ihan turhaan huolissamme.

Mutta lukekaa kaikin mokomin itse, suosittelen lämpimästi.