sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Joku saa kauniin uuden kodin


Kävimme taloesittelyssä. Talo ei ole myynnissä: se on Jetta-talovalmistajan toimittama, lähes valmis ja omistajat muuttavat sinne ensi viikolla.

Olemme tänä vuonna käyneet muutamissa Jetta-näyttelyissä. Olen joka kerta ollut kovin tyytyväinen näkemääni ja se vahvistaa sitä tunnetta, että kun joskus (seuraavassa elämässä, luulen), pääsemme rakennuttamaan taloa, siitä tulee Jetta.





Yksikään näkemistämme jetoista ei ole ollut suoraan mallistosta. Tämäkin on sekoitus Mustikkaa ja Puolukkaa ja mitä kaikkea olikaan. Kovin kaunis hän on, päältä ja sisältä.
Jetoissa viehättääkin juuri se, että niitä voi muunnella mielensä mukaan.

Tämä ei muuten ole maksettu mainos. Tiedän senkin, etteivät kaikki ole olleet tyytyväisiä jettoihinsa kuten kaikki eivät ole tyytyväisiä älvsbyihin, kastelleihin, jukkataloihin, designtaloihin, honkararakenteisiin... kun sellaista ei olekaan, mihin kaikki olisivat aina tyytyväisiä.

Välillä minua kaduttaa, että olen kertonut meidän muuttoaikeistamme. Kaduttaa sen takia, kun tästä ei tunnu tulevan mitään. Meillä on nyt rakennuslupa tähän kaupunkiasunnon remonttiin, mutta aloituskokous on vielä pitämättä. Prosessi on kestänyt noin kymmenen kuukautta. Ja taivas tietää, milloin se remontti sitten valmistuu, kun lopulta pääsee aloittamaan.

Toisten kotiin meneminen ja paikkojen tutkiminen on aika herkkää puuhaa. Tuskin talon omistajat ovat innoissaan siitä, että vieraat ihmiset tulevat töllistelemään, aukomaan kaappien ovia ja arvostelemaan tapetteja. Tällaisia näyttelyitä ymmärtääkseni pidetäänkin vain siksi, että talopaketista saa vähän alennusta kun suostuu näyttelyisännäksi.

Kuvan taloa on alettu rakentaa viime syksynä ja omistajat ovat tehneet itse suuren osan. Tämä ei siis ole mikään avaimet käteen  -tapaus. Minusta tuo on hieno saavutus, varsinkin, jos rakennustyöt on tehty iltaisin ja viikonloppuisin, kuten hartiapankkirakentajat yleensä tekevät.

Ei muuta kuin paljon onnea uuden talon omistajille! Se, että omin silmin näkee tällaista, antaa kuitenkin vähän uskoa omaankin tulevaisuuteen.


 

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Oma huone


Istuin lattialla ja katselin huonetta, josta kotona taas väliaikaisesti asunut tytär oli juuri kantanut tavaransa pois.



Tunsin pientä haikeutta, mutta samalla jo suunnittelin, mitä teen seuraavaksi. Aion purkaa tuo vaatekaapin, jonka ovet ovat olleet rikki ja pois käytöstä jo pitkään. Laitan siihen kohtaan...

tunsin siis pientä haikeutta, kunnes...

kuopus astui poikaystävänsä kanssa ovesta ja totesi

- Kas vain, huoneeni on siis tyhjä taas. Nythän me voimme muuttaa tänne.

Ja poikaystävä säesti

- Aivan oikein, säästämme huomattavasti rahaa, kun asumme täällä ilmaiseksi ja ruokakin tulee talon puolesta

johon minä

ystävällisesti, mutta tiukasti

- Rakkaat lapset, niin paljon kuin me teistä pidämmekin, niin nyt minä aion tehdä tästä työhuoneeni.

No, tuo oli nuorisolta tietysti huumoria, halusivat säikytellä. Minä sen sijaan olen tosissani. Puran tuon kaapin ja laitan siihen kohtaan - näkyypähän.

Ajattelin siinä istuessani omia muuttojani, joita on todella vähän. Näin nuoren itseni lähdössä uuteen paikkaan, kassissa kirjoituskone ja toisessa vähän vaatteita. Ehkä niitä vaatteitakaan ei ollut, mutta kirjoituskone oli varmasti.

Viimeisin muutto tehtiin tänne Ruusupensaan taakse 26 vuotta sitten. Vähäinen omaisuus mahtui rättisitikkaan.

Vaikka tuntuu, että tavaroita on aina liikaa, en ole ostanut esimerkiksi huonekaluja monta kertaa. Viime aikoina tosin on tullut sellainen olo, että haluaisin päästä kaikista vanhoista tavaroita eroon ja hankkia vain sellaisia, joista oikeasti pidän. Eikä niin, että meille pesiytyy tavaroita vain siksi, että joku haluaa niistä eroon tai ne saadaan halvalla.

Liittyy varmaan jotenkin ikään. Tulee halu freesata edes ympäristö, kun muuten alkaa olla vähän eilisen tyttäriä.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Aivoni eivät ole riittävän kehittyneet


Kiitos tunnustuksesta, Kauniin turhuuden Terhi!

Sain tosiaan mukavan tunnustuksen blogistani ja neuvon jakaa sen eteenpäin viidelle hyvälle blogille. Nyt on kuitenkin niin, että olen toivottoman huono a) kopioimaan (en osaa) ja b) lukemaan edes viittä blogia säännöllisesti. Siksi tyydyn vain olemaan mielissäni.

Tästä saankin huteran (aasin)sillan päivän aiheeseen.



Kuvassa on Suomen kulttuurimaisema, Aurajoki ja Turun tuomiokirkko kuvattuna eilen. Tuo maiseman rikkova hökötys on tuleva Kirjastosilta, jonka rakentamisesta, paikasta ja ulkoasusta keskusteltiin ja riideltiin vuosia kuten kaikesta muustakin mitä Turussa aiotaan tai ei aiota rakentaa.

Sillan vastustajat vetosivat ennen muuta siihen, että kulttuurimaisema menee pilalle, tapahtuu siis jotain peruuttamatonta.

Kulttuurimaisema on kuitenkin pilattu jo monet kerrat, jos noin ajatellaan. Ensimmäisen kerran silloin, kun joku keksi ryhtyä rakentamaan kirkkoa joentöyräälle. Maisemat muuttuvat, maailma muuttuu ja ihminenkin muuttuu, joskin hitaasti.

Siitä sain aiheen pohtia seuraavaa: koko maapallon ikään nähden aika, jona ihminen on ollut täällä, on todella lyhyt, ihan pienen pieni. Siitä ajasta puolestaan tämä nopean teknisen kehityksen aika on pelkkä silmänräpäys. Ei voi olla mahdollista, että ihmisen aivot olisivat kehittyneet samaa vauhtia. Jos näin olisi, me olisimme aivan toisenlaisia ihmisiä kuin ne, jotka elivät noin sata tai sataviisikymmentä vuotta sitten.

Olemme siis kutakuinkin samanlaisia ihmisiä kuin isoisoäitimme, mutta elämme täysin erilaisessa maailmassa. Senkö takia ihmisillä on niin paha olla täällä nykyään? Me yritämme selvitä maailmassa, jota emme ymmärrä emmekä pysty hallitsemaan, mutta kykymme eivät millään riitä.

Ja sitten vielä sanotaan, että ihmisen pitää olla moniosaaja. Ei riitä, että opiskelee yhden ammatin, pitää olla koko ajan valmis opettelemaan uutta, vaihtamaan alaa, vaihtamaan työpaikkaa ja muuttamaan uudelle paikkakunnalle tai ulkomaille. Täytyy olla avoin kaikelle uudelle, vastaanottavainen ja valmis tarttumaan mahdollisuuksiin ilman epäröintiä.

Mutta jos ei ole sellainen? Jos ei halua mitään uutta, jos on tyytyväinen siihen, mitä on? Senkin pitäisi olla sallittua ja oikein ja heillekin, jotka sanovat muutoksille kiitos ei, pitäisi olla tässä maailmassa paikka.  

Moniosaajuuden vaatimus ei edes ole realistinen. Voihan sitä säheltää siellä ja täällä, mutta todellinen asiantuntijuus syntyy vasta pitkän kokemuksen kautta.

Sanon minä ja lopetan tämän filosofeeraamisen tältä erää.

 

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Ei pimeys helvetin, ei yö, miss ykskään


Nonni, en saanut  pidäteltyä, vaikka sanoin muutama päivitys sitten, että pidän pienen opiskelutauon. Nyt olen kuitenkin ilmoittautunut Jyväskylän avoimen yliopiston kirjallisuuden perusopintoihin ja ensimmäiset oppikirjat on hankittu.

Eikä ihan mitä tahansa kirjoja, vaan Maailmankirjallisuuden Mestariteoksia. Kuten esimerkiksi herra Dante Alighierin 1200-luvulla sepittämä Jumalainen näytelmä, jota  kaikki lukevat huvikseen ja mielensä virkistykseksi, arvaan.

"Zeus uuvuttakoon seppoansa, jolta
hän vihoissansa vaajan tuiman tempas,
mi minuun iski viime hetkelläni."

Ihanaa.

Entäs tämä sitten:

"Soi tuska, kuin jos heinäkuun ja syyskuun
välillä sairaaloista ois Maremman,
Sardinian ja Valdichianan kaikki

kipu ja kurjuus koottu yhteen kuiluun;
ja löyhkä moinen onkaloista huurui
kuin raatoin mätäneväin, haisevien."

Vielä ihanampaa. Ja mikä ihaninta, tätä riittää neljä ja puolisataa sivua joskin - taivaalle kiitos - joka toisella sivulla on kuva.

Jumalainen näytelmä olisi rehellisesti sanoen jäänyt minulta lukematta, ellei nyt olisi pakko. Yksi sangen kiinnostava seikka kirjassa kuitenkin on: Eino Leino on suomentanut sen. Hän paneutui tähän suomennostyöhön niin tunnollisesti, että vietti joitakin aikoja Italiassa päästäkseen kiinni kirjan henkeen ja varmaan myös aistiakseen leppeää välimerellistä ilmapiiriä.

Aloittelin jo vähän opiskelua, joka tällä kertaa on muutakin kuin kirjallisten tehtävien tekemistä. Ensimmäisellä kurssilla pitää oppikirjojen lisäksi perehtyä kahdeksaan luentoon, jotka on talletettu verkkoon. Kuuntelin ja katselin tänään hyvän matkaa ensimmäistä ja muistin taas, miksi itsenäinen etäopiskelu tuntuu niin luonnikkaalta. Luennoitsija oli kyllä miellyttävän tuntuinen, mutta onnettoman hidas. Varmasti joillekin sopii opiskelu, jossa istutaan lähes kaksi tuntia kuuntelemassa esitystä, jonka asiasisältö ei vaatisi kuin vartin jos pistäisi töpinäksi, mutta minulle se tuottaa vain puutuneen takapuolen.    

Näin me olemme erilaisia, me ihmiset. Joku muu ei ehkä suin surminkaan haluaisi kirjoittaa mitään oppimistehtäviä ypöyksin.

Joku muu taas saattaa hyvinkin, oikeasti, nauttia Dantesta. Ihmiset ovat paitsi erilaisia, myös sangen kummallisia joskus.
Dantesta huolimatta uskon, että kirjallisuuden opiskelusta tulee vielä hauskaa.

Ja jos ei tule, niin:

"Mut ken jos muistaa aiheen arvon ynnä
harteiden heikkouden tään kuorman alla,
ei moiti, jos ne siitä vapisevat." 




torstai 18. huhtikuuta 2013

Päätöspäivä




Kevät ei tule ja silti se on mennyt ihan huimaa vauhtia. Tämän päättelen ainakin siitä, että opettajantyöni loppui tänään, heitimme haikeat jäähyväiset kirjoituskurssilaisteni kanssa.

Olin ihan otettu, kun sain kukkia ja lahjoja, vaikka minulla oli kurssilla vähintään yhtä mukavaa kuin oppilaani sanoivat heillä olleen.


Tämä ihana ruusu on oikeasti vesimeloni.Yksi taitavista kurssilaisistani oli tehnyt tämän. Kuva ei tee taideteokselle oikeutta, mutta en onnistunut parempaakaan saamaan. Olin onnellinen, kun sain tuotua tämän ehjänä kotiin saakka, varsinkin kun Varsinais-Suomea koetteli rankkasade juuri siinä kohtaa. Niin että kun siis taiteilin itseäni ovesta sisään toisella olkapäällä kameralaukku, toisella opettajasalkkuni, kyynärtaipeessa ruokakaupan kassi, kädessä sateenvarjo ja toisessa vesimeloni, olin tyytyväinen, kun mitään erityisempää ei sattunut.

Sain lahjaksi myös Koivistolla syntyneen opettaja Niilo Villasen (1925-1983) mietelmäkirjan. Sieltä poimin seuraavat:

Kynä kans ko mie telmin
ni tul mietelmii.

Laiskoil ihmisil tekköö perunapello
näkemine selän kipiäks.

Maalarin tuntoo housuistaan
ja hepsankeikan naamastaan.
Toine vaa töhrii vahingos
ja toine tahallaan.

Ei iso pää mikkää äly merkki oo.
Hyvät ropit on usiast pienis puteleis.

Rillii kans on nii tuhtii lukkee,
vaikkei ne ois muuta ko otsal.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Kulttuuri huuhtelee sielua

Lainasin otsikon eräältä haastateltavaltani, joka taannoin kuvasi suhdettaan kulttuuriin noilla sanoilla. Hän on kulttuurin suurkuluttaja, eikä tällainen satunnaiskäyttäjä kun minä, mutta vaikutus on sama. Tuntuu puhdistavalta osallistua kulttuuritapahtumaan, esimerkiksi konserttiin, kuten tänään tein.

Olimme Säkylän kirkossa kuuntelemassa kahta lahjakasta nuorta muusikkoa, jotka esiintyivät Duo Nuages -nimellä.


Kasper Haikonen, saksofoni  ja Lauri Gröndahl, kitara, esittivät jazzsovituksia tutuista kappaleista kuten Tears in Heaven ja Suojelusenkeli. Taitavaa ja kaunista.

Säkylän punaiseksi maalattu puukirkko on aika pieni ja mietinkin konsertin kuluessa, miten hienosti saksofoni ja kitara voisivat soida vaikkapa täällä Turussa Mikaelinkirkossa, joka on paljon isompi. Toivottavasti pääsemme joskus kuulemaan.

Vielä kerran kiitokset muusikoille!

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Reerassa on

Reeraaminen kuuluu Turun seudun sanastoon ja tarkoittaa sitä, että jotain valmistellaan. Sitten kun se jokin on reerassa, se on valmis. Nyt reerasin viimeisen aikuiskasvatustieteen oppimistehtäväni ja lähetin sen äsken tarkastettavaksi.

Mikä tarkoittaa sitä, että aikuiskasvatustieteen perusopinnot on nyt suoritettu.

Hyvä minä!

Mutta kyllä minä kirjoitinkin. Onneksi alkuviikko on ollut töiden puolesta luppoaikaa ja olen saanut istua rauhassa pöytäni ääressä.


Nyt väsyttää. Siihenkin voi käyttää tuota monipuolista murresanaa: kyllä mää niin reerassa olen. Ja sitten, jos on vallan reerassa, on jo melkein kuollut.

Tämä oli kuitenkin hyvä päivä, vaikka aamulla vielä harmitti. Se eilinen ratsastustunti meni niin huonosti kuin ikinä ja tunsin itseni Euroopan surkeimmaksi ratsastajaksi. Oikein säälin Heimir-rukkaa, joka joutuu näin huonon ratsastajan kynsiin ja päätin, etten ensi viikolla ratsasta sillä jos saan jonkun helpomman.

Mutta iltapäivällä, kun pahin harmi oli hävinnyt sitä mukaa, kun kirjoitustyöni eteni ja lähdin koiran kanssa lenkille, näin kevään ensimmäisen leskenlehden. Silloin ajattelin, että se on noussut tuohon ojanpientareelle ihan vain ilahduttaakseen minua.

Siinä tämän päivän kuulumiset. Hyvää yötä.


tiistai 9. huhtikuuta 2013

Ei oo kivaa

Se, että mukava blogi loppuu ilman selityksiä. Se on ihan epäreilua lukijoita kohtaan.

Sanon tämän nyt, sillä löysin noin puoli tuntia sitten kiinnostavan, opiskeluun liittyvän blogin, jolla oli selkeä juoni ja päämäärä. Sitten yhtäkkiä kirjoitukset loppuivat. Mitä muuta voi ajatella, kuin että blogistirukka on kuollut? Toivon kovasti, oikein kovasti, ettei se ole totta, sillä tämä nuori nainen teki ihan hirveästi töitä opiskelujensa eteen ja yritti suorittaa korkeakoulututkinnon alle tavoiteajan.

Nyt en koskaan saa tietää, miten kävi.

Omat opiskeluni ovat kohta taas yhdessä välietapissaan, saan viimeisen aikuiskasvatustieteen oppimistehtävän tehtyä uskoakseni viikonloppuna tai ehkä jo ennen sitä. Palautin viimeistä edellisen eilen.

Sain eilen myös palautteen kirjoituskurssista (3 op). Ehkä muistatte ne tarinat, jotka kirjoitin sen muinaisen gallupintekokokemukseni innoittamana? Tai ette siis tietenkään muista, kun en niitä tänne laittanut, mutta kerroin aikomuksistani kirjoittaa ne, kuten sitten teinkin.

Sain niin hyvän palautteen, että se vei minulta yöunetkin. Ihan rehellisesti sanoen oli ihana kuulla kehuja sen jälkeen, kun olen paininut näitten lähdeviittausongelmieni kanssa voittoon pääsemättä ja saamatta yhdestäkään kurssista täysiä pisteitä.

En ole mikään uraihminen enkä ole koskaan osannut määrätietoisesti suunnitella elämääni (paitsi ehkä ihan vähän nyt aikuisena) mutta olen aina luottanut siihen, että asiat järjestyvät parhain päin kun ei turhaan murehdi. Ja niin on aina käynytkin. Nytkin kun ajattelen sitä, etten kovista ponnistuksistani huolimatta päässyt sisälle yliopistoon 2011 niin näen nyt, miten hyvä asia sekin oli. Jos olisin päässyt, olisin nyt junnannut kirjallisuuden opinnoissa ja istunut luennoilla ja yrittänyt sovittaa töitäni niiden lomaan ja edennyt varmaan aika hitaasti. En olisi päätynyt sattumalta suomen kielen opintoihin kuten nyt päädyin enkä keksinyt opiskella aikuiskasvatustiedettä kuten nyt. Tuskin silloin olisin ohjaamassa kirjoituskurssiakaan, ei minulla sellaiseen olisi aikaa.

Enkä ehkä koskaan olisi keksinyt etäopiskelun kätevyyttä. Tämä sopii minulle, ehdottomasti.

Seuraavaksi pidän opinnoissa muutaman viikon paussin ja teen yhtä ja toista täällä ruusupensaan takana ja toivon mukaan myös Vanhalla Maatilalla. Toukokuussa tulee tieto, pääsenkö aloittamaan syksyllä kirjoittamisen perusopinnot ja alkukesästä aloitan kirjallisuuden opiskelun.

Mutta ihan nyt seuraavaksi kiskon ratsastushousut jalkaani ja lähden ottelemaan rakkaan hevosystäväni Heimirin kanssa.

Ja muistakaa te, hyvät blogistiystäväni: jos aiotte lopettaa, varoittakaa ajoissa! 



lauantai 6. huhtikuuta 2013

Väsyneen mummon pöyristyttävä lukuvinkki

Tänään olen väsynyt mummo. Kirjaimellisesti. Mutta kun on puoli neljän aikaan aamuyöstä joutunut kolkuttelemaan omaa kotioveaan päästäksen sisään, mitä muuta voi odottaa?

Olipa dramaattista. Totuus on niinkin arkipäiväinen kuin se, että olin tyttären luona lastenlasten seurana kun vanhemmat olivat ulkona, ja tulin yöllä kotiin. Vastoin lähtiessäni antamia ohjeita (älä pistä ovea lukkoon, minulla ei ole avainta) ovi oli lukossa. Onneksi meillä on vahtikoira ja sen avulla sain miehen hereille.

Anteeksi vain, naapurit, jos vahtikoiramme herätti teidätkin.

Kun eilen sain lapset saateltua yöpuulle, vetäydyin sohvalle lukemaan. Äkäinen pikku koira asettui taas kerran minun jalkojeni päälle nukkumaan ja siinä me kaksi sitten päivystimme. Luin kirjan, jonka sisältö tuntui moneen kertaan kuullulta eikä suinkaan sen tähden, että kirja olisi ollut huono.

Ilona Korhosen vuonna 2010 julkaistu Työn taso riittämätön kertoo työpaikkakiusaamisesta. Tositapahtumiin perustuvan kirjan päähenkilö työskentelee lasten oikeuksia ajavan järjestön markkinointitehtävissä ja joutuu niin uskomattoman simputuksen kohteeksi ettei mitään määrää.

Tarinan lukeminen saa aikaan kiukkua ja epäuskon tunteita. Sanon tarkoituksella epäuskon tunteita, enkä puhu epäuskosta, sillä uskon helposti kaiken todeksi. Olen kuullut aivan luotettavilta, täyspäisiltä ihmisiltä niin monta vastaavaa tarinaa että tiedän tätä tapahtuvan kaiken aikaa.

Työpaikkakiusaaminen ei ole mikään tämän ajan keksintö. Se on samaa sukua kuin hiekkalaatikko- ja koulukiusaaminen, sillä kiusaaminen kuuluu ihmisen luontoon niin kuin se kuuluu muidenkin ns. älykkäämpien olentojen joihin lasken nyt kaikki kovakuoriaista fiksummat.

En mitenkään puolusta kiusaamista. Kiusaaja käyttäytyy typerästi ja paljastaa lopulta vain oman vajavaisuutensa. Mutta kiusaamisen henki - se istuu meissä kaikissa ja tulee yllättävän helposti esiin.

Ajatellaan nyt vain tilannetta, jossa työpaikalla on kaksi naista ja sinne tulee joku kolmas. Miten herkullista onkaan arvostella jossain sermin takana kolmannen osaamista ja ominaisuuksia, tuntea suurta yhteenkuuluvuutta sen tutun työkaverin kanssa, vakuutella toinen toisilleen, miten sinä et enkä minä mutta katsopas vaan, miten tuo...

Vaatii aika suurta kypsyyttä pitää suunsa kiinni ja olla liittymättä tällaisiin seuroihin, väitän. Jo pelkästään sillä tavoin menettelemällä kun rajaa itsensä ulos ja tekee itsestään mahdollisen seuraavan uhrin.

Tuo takanapäin puhuminen ei vielä ole kiusaamista pahimmillaan. Sellaiseksi se muuttuu sitten, kun se kolmas suljetaan pois, hänelle ei puhuta tai puhutaan ilkeästi, hänen työtään sabotoidaan, hänestä levitetään väärää tietoa eikä häntä kutsuta mihinkään työpaikan tilaisuuksiin.

Kiusaaminen ei ole kiinni koulutustasosta. Ne kiusaajat, jotka minä tiedän nimeltä, ovat opettajia ja lakimiehiä.

Korhosen kirja on tärkeä. Yksi kirjan tärkeimmistä miettimisen arvoisista ajatuksista on se, miten tarkkaan me kuuntelemme toisiamme? Kirjan päähenkilö on monta kertaa tilanteessa, jossa hän on esimiesten "kuultavana", mutta ei tule millään tavalla kuulluksi.

Toinen kirjan teemoista on työnhaku. Taivas varjele, miten vaikeaa se on! Soisinpa, että herrat ministerit ja muut, jotka niin haluavat meidän pidentävän työuriamme, lukisivat edes tämän kirjan ja saisivat hiukan vinkkiä siitä, kuinka h...tin vaikeaa on päästä jonnekin töihin, edes vähäksi aikaa. Vaikka sattuisi olemaan maisteri, puhumaan neljää kieltä ja osaamaan yhtä ja toista.

Tätä kirjaa voin suositella mitä lämpimimmin. Lukekaa ja pöyristykää. 




maanantai 1. huhtikuuta 2013

Vein hakemuksen

Pääsiäinen on mennyt ilman suuria juhlallisuuksia. Olen istunut ja kirjoittanut melkein koko ajan: ensin kirjoitin monta juttua ja sitten tein viimeisintä aikuiskasvatustieteen oppimistehtävääni. Kuulostanee tylsältä, mutta minusta se on erinomainen tapa viettää hiljaisia juhlapyhiä. Olen arki-ihminen, ehdottomasti.

Äsken kävin Nonnan kanssa Postikeskuksen laatikolla viemässä tärkeän kirjeen. Haku Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin alkoi tänään ja vein hakemuksen postiin. Toisin kuin avoimessa yliopistokoulutuksessa yleensä, tähän opintokokonaisuuteen pitää erikseen hakea.

Hakutehtävänä oli kuvailla omaa kirjoittajanpolkuaan ja tavoitteitaan kahden sivun mittaisella tarinalla. Se olikin mukava tehtävä. Kun sain sen valmiiksi huomasin, että minähän olen elämässäni kirjoittanut ihan valtavat määrät. Niin että jos määrillä on jotain merkitystä pääsemisen kanssa niin varmasti pääsen.

Vaikka voihan olla, että sielläkin ajatellaan samaan tapaan kuin tätini (se hauska täti Loimaalta), joka taannoin sanoi minulle kun puhuttiin opiskelusta:
- Juur turhaa se sunkin vanhan ämmän enää on mitään opiskella!

En minä loukkaantunut, sillä tämä oli huumoria, vaikka toinen puoli onkin totta. Sille nyt vain ei mahda mitään, että minä en ole enää nuori tyttö.

Nuorena tyttönä on sitä paitsi kauhean vaikeaa. On kaikenlaisia ongelmia, jotka ovat aivan hirveitä. Kuten esimerkiksi mitä hän tarkoitti kun hän katsoi minua tai vielä vaikeampi mitä hän tarkoitti kun hän hymyili minulle?

Tässä iässä on jo ihan sama kuka katsoo, katsokoot ja hymyilkööt miten paljon tahtovat, kunhan eivät käy käsiksi. Ja sekin pelko koskee lähinnä käsilaukkuvarkaita.  

Nyt pitäisi kirjoittaa vielä yksi juttu, muuten tulee huomenna kiire. Tämä tapaus on niitä harvoja "haastatteluja", jotka tehdään edes kohdetta näkemättä, sähköpostitse. Ja mikä vielä harvinaisempaa, jututettava ei edes kirjoita vastauksia itse (liekö nähnyt kysymyksiäkään), hänen tiedottajansa huolehtii niistä. Lukija ei huomaa mitään. Tällaiseen menettelyyn on joskus pakko turvautua, kun kyseessä on niin kiireinen herra, ettei häneltä liikene puolta tuntiakaan ikinä.

Olisi kamalaa olla niin kiireinen herra. Varmaan yhtä kamalaa kuin olla taas nuori tyttö.