maanantai 31. lokakuuta 2011

Mitä meistä tuli

Taas kerran kävi niin, että juuri, kun ajattelin joitain ihmisiä, heistä kuuluu jotain. Kas näin se kävi:

en ole tavannut kumpaakaan lähes neljäänkymmeneen vuoteen. Heidän nimensä ovat Reija ja Anne (tai sitten jotkut muut) mutta joka tapauksessa he ovat oikeita ihmisiä, jotka olen tuntenut ja joiden kanssa kävin koulua.

Emme olleet sydänystäviä, sellaisia minulla ei ollut, mutta yhdessä vaiheessa yläasteella kuljimme aika paljon yhdessä ja kai meitä saattoi sanoa kavereiksi. Meitä yhdisti ainakin se, että kukaan meistä ei piitannut koulunkäynnistä, itse asiassa me kaikki olimme enemmän tai vähemmän koulupinnareita.



Muistan yhden kerran, kun jouduimme kaikki opinto-ohjaajan puhutteluun. Pertti "Peppe" Vuorimaa, pieni, mustakulmainen mies, oli kai saanut tehtäväkseen läksyttää meidät oikein kunnolla ja sen hän myös teki. Peppe oli kauhean vihainen. En juuri muista, mitä hän sanoi, mutta en taida paljon erehtyä, jos arvelen hänen todenneen värikkäin sanakääntein, että me olemme pahanpäiväisiä luusereita eikä meistä kenestäkään tulisi tällä pelillä yhtään mitään.

Yksi kohta miehen vuodatuksesta on kuitenkin jäänyt minun mieleeni tarkasti. Ensin hän ärjyi sanansa Reijalle:

- Ja sinä tulet vielä kouluun toistuvasti kaula syötynä!

Sitten hän kääntyi minuun päin.

- Sinulla ei sentään ole sitä vikaa, hän sanoi.

Muistan tämän varmaan siksi niin hyvin, että kaiken haukkumisen keskellä tuo pieni lause oli melkein kehu. Joten mitä taas kerran opimme tästä? Sen, että huonosti käyttäytyvää teiniä kannattaa ennemmin kehua, haukku ei ainakaan mene perille. Tuskin minä noiden sanojen takia muutin vielä tapojani, mutta varmasti tuntui hyvältä kuulla, että ainakin jossain asiassa olin kunnon ihminen.

Mitä meistä kolmesta sitten tuli? Kuinka ollakaan, sain eilen päähäni googlettaa Reijan nimen. Hän näkyy edelleen käyttävän tyttönimeään vaikka onkin naimisissa. Reija, tuo entinen moraaliltaan löyhä luuseri, kuuluu nyt Suomen vaikutusvaltaisimpien naisten listaan. Hän on johtanut useita nimekkäitä yrityksiä ja on parhaillaankin toimitusjohtajana eräässä.
Löysin videonkin, jossa Reija esitelmöi jossakin seminaarissa. Samat tuhkanvaaleat hiukset, sama matalahko ääni (menestyneillä naisilla on usein matalahko ääni, oletteko huomanneet?).
Löysin myös muutamia Reijasta tehtyjä haastatteluja. Niissä ylistettiin hänen hoidettua ulkomuotoaan, tehokkuuttaan ja kykyään yhdistää työ ja perhe.

Reijasta tuli haastateltava ja minusta haastattelija. Oma kynäilijänurani oli melkein otsaan kirjoitettu, niin selvästi kaikki merkit viittoilivat siihen suuntaan. Olin valtavan kiinnostunut kirjoista, kirjoittamisesta ja lehdistä. Olin onnessani, jos sain nipun vanhoja lehtiä ja saatoin viettää pitkiä aikoja lukemalla vaikka Veikko Ennalan ja Matti Jämsän reportaaseja vanhoista Apu-lehdistä. Lehtiaddiktio on pitänyt pintansa tähän asti. Jos jossain lojuu joku lehti, olen todennäköisesti jo lukenut sen.

Eilen ajattelin Reijaa, tänään näin lehdestä, että Anne on kuollut. En tiedä, mitä hänestä tuli, mutta nyt tiedän, ettei hänestä ainakaan enää voi tulla mitään.

Hassu yhteensattuma, että nuo kaksi kaverusta tällä tavalla perätysten tulivat lähelle.

Ovatkohan he koskaan muistaneet minua?

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Kesän sukkasato ja muita käsitöitä

Olen viimeistellyt muutamia käsitöitä. Tein kesän mittaan jokusen parin villasukkia ja nyt päättelin langat ja pistin sukat riviin.






Sain valmiiksi myös irlantilaisneuleliivini. Valitettavasti en ole yhtään tyytyväinen lopputulokseen. Olisi ehkä pitänyt etsiä joku ohje, ennen kuin ryhtyy työhön: olen tosi huono seuraamaan ohjeita ja yritän sen takia tehdä kaiken oman pääni mukaan. Käyttämäni lanka (saattoi olla Seitsemää Veljestä tai Nallea) ei ole paras mahdollinen irlantilaiskuvioihin, paras tulos syntyy, kun käyttää ohutta villalankaa kaksinkertaisena.



Keskeneräisten käsitöiden joukossa oli vielä tilkkupeitto. Siitä olin tehnyt päällisen valmiiksi, nyt ompelin vanun ja taustakankaan sekä tikkasin reunan.






Tässä vielä kuvaa taustasta.



Jotta totuus ei unohtuisi, kävin päivällä Raision Kaupungintalolla, jonne Raision Tilkkurit olivat koonneet hienon näyttelyn. Esillä oli tosi hienoja näytteitä paitsi taidosta, myös kärsivällisyydestä.


Lisää kuvateksti


Nyt otin Tilda-kirjani esiin ja suunnittelin tekeväni yhden enkelin.

Juu ja olen kyllä muistanut opiskellakin. Pientä edistystäkin on tapahtunut, nyt jo tajuan, mitä morfeemianalyysillä tarkoitetaan. Korkea aika ymmärtää, kun kyseessä kuitenkin on pian päättyvän kurssin keskeinen sisältö.  Nyt ei tarvitse enää kuin oppia tekemään sitä analyysia. 

perjantai 28. lokakuuta 2011

Ihanaa koti-idylliä katsomassa

Kävin katsomassa Carl Larsson -näyttelyn Turun Taidemuseossa.



Museoon on helppo pistäytyä, kun se sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä meiltä. Siihen nähden miten helppoa siellä on käydä, käyn tosi harvoin.  


Larssonin (1853-1919) kuvista välittyy se, mitä minä ja varmasti moni muukin pitää Vanhoina Hyvinä Aikoina. Kodikasta, värikästä ja lämmintä. Todellisuudessa Larssonin perhe oli aikansa edelläkävijä ja radikaali mitä sisustamiseen tulee. Tyypillinen viime vuosisadan alun porvariskoti niin Ruotsissa kuin Suomessakin oli tummasävyinen, pimeähkö ja täyteen ahdettu.


En selvinnyt tästäkään reissusta ilman pientä kommellusta. Vein takkini museon naulakkoon ja lähdin sitten seuraamaan nuolia, jotka opastivat Larsson-näyttelyyn. Päädyin lasisten pariovien taakse. Ovet olivat kiinni, mutta toisella puolella näkyi näyttelyvieraita ja Larssonin tauluja.
Harmi vain, että ovessa luki isoilla kirjaimilla: "Älä koske!" ja viestin varmennuksena oli vielä kuva torjuvasta kämmenestä.

Jopas jotakin, minä ajattelin. Mahtaako ovi aueta automaattisesti? Kävelin muutaman kerran edestakaisin oven edessä, mutta mitään ei tapahtunut.

Ihmettelin aikani oven takana, mutta kun opastusnuoli osoitti sinnikkäästi suljetun oven taakse, tartuin kiellosta huolimatta kahvaan ja vedin oven auki. Ei siinä sitten sen kummempaa tapahtunut, joskin minusta tuntui kuin salivalvoja olisi katsonut minua vihaisesti.

Jonkun ajan päästä sitten tajusin, että siinä oven vieressä oli melko kookas painike, jossa kolmella kielellä, myös suomeksi, neuvottiin painamaan sitä ja avaamaan ovi.

Näyttelyn katsottuani kävin vielä museon myymälässä (yllä) mutta en ostanut mitään.



Museon portailta on hieno näköala yli kaupungin keskustan. Itse lähdin tästä oikealle, kävelin Puolalanpuiston läpi Rauhankadulle ja sitä pitkin kotiin ruusupensaan taakse.

Matkalla poikkesin vielä Siwaan ja ostin joululehden. Ehdin jo silmäillä sitä ja nauttia kauniista kuvista. Jutut ovat turvallisen samanlaisia, kuin joulu itse: harmoniset perheet viettävät noin kahden kuukauden mittaista jouluaan valkoisissa kodeissaan, nostavat perittyjä ja lapsuudesta tuttuja joulukoristeita esiin sopivin väliajoin, sisustavat kodin jouluvärein, joista hallitsevin on valkoinen, valmistavat uusia jouluruokia perinneherkkuja unohtamatta, viettävät iloista ja ennen muuta rauhaisaa aikaa perheen, ystävien, sukulaisten ja naapurien kanssa, antavat  itse tehtyjä lahjoja ja muuttuvat leikkimielisiksi viimeistään tapaninpäivänä.

Uskokoon ken tahtoo.  Mukava sitä kuitenkin on katsella.

torstai 27. lokakuuta 2011

Matkamuistoja

Selasin alkuvuodesta otettuja matkakuvia. Tarkoitukseni on tehdä laivalla tapaamalleni Celille pieni joululahja kuvista, joissa joko hän tai minä tai me yhdessä olemme laivalla tai satamakaupungeissa. Tajusin, että jos aion tehdä lahjakirjan ja saada sen ajoissa Italiaan, alkaa olla korkea aika.

Poimin kuvien joukosta muutamia, jotka olisin halunnut laittaa tänne jo matkalla, mutta joita en voinut, kun kuvien lataaminen oli niin hidasta. Kuvat eivät ole laivamatkalta, vaan lyhyeltä Ameriikanturneeltamme, jonka teimme ennen sitä. Joten tässä, olkaa hyvät: muutamia hajamuistoja vielä reissultani.

Tässä olen jossain Los Angelesin ja Las Vegasin välisen valtatien levähdyspaikalla. Maisemat olivat melkein koko ajan tällaisia; ei tarvitse ajaa kuin vähän matkaa miljoonakaupungista ulos ja ollaan erämaassa.

Hooverin pato, yksi tekniikan maailman suurista ihmeistä. Pato sai nimensä presidentti Herbert Hooverin mukaan, hän pani rakennustyöt alulle 1931 yhtenä keinona helpottaa vuoden -29 pörssiromahduksesta alkanutta lamaa. Pato valmistui -36 ja se oli ensimmäinen betonista rakennettu pato Yhdsvalloissa.

Pato on 30 kilometriä Las Vegasista kaakkoon, Arizonan ja Nevadan rajalla, Colorado-joessa. Padon pudotuskorkeus on 200 metriä. Se on niin valtava rakennelma, että melkein pelottaa katsoakin. Emme menneet varta vasten patoa katsomaan, mutta jouduimme kulkemaan tätä kautta matkalla Las Vegasista Grand Canyonille.                                                                                             





Tämä maja on 20 mailia ennen Grand Canyonia, nykyään Grand Canyon Ranchin pihapiirissä. Majan rakensivat 1800-luvulla uudisasukkaat ja tässä on asunut viisihenkinen perhe. Asumus on ehkä 3 x 4 metriä, ei paljon isompi ja sisällä on aika pimeää. Paikka on silti hieno ollakseen autiomaassa: majan vieressä virtaa puro ja maisemissa ei ollut valittamista.












Grand Canyon. Tälle maailmanihmeelle mitkään kuvat eivät tee oikeutta.




Tämä on sitä Amerikkaa, mitä tv-sarjoissa ei näy. Tällaisia pieniä mökkejä näkyi joka kaupungissa ja kylässä, tämäkin on ihan vauraanoloisen pikkukaupungin kadulta otettu kuva.











Ja tässä on naapuri.








Sokeri pohjalla. Harmittaa, kun en ottanut enemmän ja parempia kuvia tästä somasta pikku talosta ja sen puutarhasta, en kehdannut.












Oli mukavaa uppoutua vähäksi aikaa kuvien selaamiseen, mutta kuvakirjan teko ei sitten enää onnistunutkaan. (Nämä kuvat eivät ole niitä, joista teen sitä lahjakirjaa.)  Olen tosin aikaisemmin tehnyt pari Ifolor-kirjaa, mutta silloin kuopus asui vielä kotona ja istui vieressäni auttamassa. Nyt sain Celin kuvat valittua ja ladattua ohjelmaan, jopa kirjankin työn alle, mutta siihen se sitten tyssäsi. Televisiossa parhaillaan mainostettu "todella helppo" ohjelma, joka sijoittelee kuvat kirjaan automaattisesti, toimi, ennen kuin ehdin edes hoota sanoa ja läiski kuvat kirjan sivuille älyttömään järjestykseen. Yritin saada järjestyksen muutettua, mutta en onnistunut.

Ohjelmasta puuttuvat selkeät ohjeet siinä kohdassa, missä niitä tarvittaisiin. Terveisiä Ifolorille.

No, kunhan se media-assistentti tulee käymään kotona, niin eiköhän tuo auta äitimuoriaan?

(Ja anteeksi, kun kuvatekstit ovat vähän hassusti, mutta en onnistunut saamaan niitäkään kohdalleen. Asia tullee kuitenkin ymmärretyksi?)

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Aloitin joulusiivouksen

Päätin aloittaa joulusiivouksen hyvissä ajoin ja tyhjensin ensi töikseni siivouskaapin.

Jos joku luulee näkevänsä kuvassa kasan roinaa niin vakuutan, että kyseessä on hahmotushäiriö. Oikeasti tässä on monta unelmaa, uutta alkua ja lupausta kauniimmasta ja kevyemmästä arjesta.

Olette varmaan kuulleet siitä hepusta, joka väittää tulevansa toimeen sadalla tavaralla ja kannustaa muitakin tekemään samoin? Meistä ei koskaan voisi tulla ystäviä, sillä minulla on vähintään sata tavaraa pelkästään siivouskaapissani. Suurinta osaa en käytä saati tarvitse koskaan.

Kuten:
ainakin kymmenen vuotta vanha palanen Marseille-saippuaa. Kovettunutta kenkäplankkia, monta tuubillista. Kellastuneita joulukuusenkynttilöitä, aitoja. Pieni kylmälaukku viinipullon kuljettamiseksi piknikille. Kärpäsansa. Pölypusseja ammoin rikkoutuneeseen pölynimuriin. Muovikasseja, joissa on kauniita kuvia. Paperikasseja, joissa on kauniita kuvia. Muovikasseja, tavallisia. Muovipusseja. Paperipusseja. Narukerä. Toinen. Pätkä punaista narua. Pätkä ruskeaa narua. Kaksi tyynyliinaa (?). Naulakko. Kynttilänsammutin. Liimaa. Lamppuöljyä. Tinneriä. Tunnistamattomia muoviosia. Kenkälaatikko, jossa lukee "kynttilöitä". Jossa on kynttilöitä.

Lisäksi kaapissa on siivousvälineitä kuten pölynimuri, kasoittain erilaisia rättejä, talouskäsineitä, kuparin-, hopean- ja teräksenkiillotusaineita, pesuaineita eri kohteisiin, pölypusseja uuteen imuriin, taikasieni, teräsvillaa, roskasäkkejä, pölyhuisku, esiliinoja, roskapusseja ja kärpäsmyrkkyä.

Unohdinko jotain? Kyllä varmaan.Ainakin varapatalaput ja kynttilälyhdyt.

Nyt kaappi on aika siisti. Heitin pois yhtä ja toista, kovettuneet kenkäplankit muun muassa.

Joskus minusta tuntuu, että tavarat salakuljettavat itsensä meille ja lisääntyvät kaapeissa omia aikojaan. En ole mikään hamsteri, en kierrä kaupoissa ostamassa uusia tavaroita vain voidakseni ostaa. Lisäksi olen aika kova heittämään tavaroita pois tai pistämään kierrätykseen. Tavaroiden röyhkeässä ilmaantumisessa ja oleilussa on jotain samaa salaliitonomaista kuin parittomien sukkien arvoituksessa. Meillä kaikilla on Niitä, mutta missä ovat ne kaikki Toiset? Ajatelkaa, miten valtava määrä niitä täytyy olla.

Mitäs teillä muilla on siivouskaapeissanne?

Minulla on muuten vielä muutamia siivousvälineitä, kuten harja ja rikkalapio sekä erittäin hyvä lattianpesin. Mutta ne eivät ole koskaan mahtuneet siivouskomeroon kun siellä on niin täyttä.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Terveisiä uudelta tuoliltani

Tässä tämä nyt on, uusi työtuolini.



Hain tuolin aamulla Encoresta ja maksoin siitä 220 euroa. Tuoli on Martelan myymää Logic-mallistoa, käytetty ja uudelleen verhoiltu. Uuden vastaavan hintaa en tiedä mutta luulen, että se on ainakin kaksinkertainen.

Vanhaan tuoliini verrattuna ero on selvä. Tuoli on jämäkkä, sen istuinta, selkänojaa ja käsinojia pystyy säätämään monin tavoin ja tuolin jalusta on metallia. Tuoli on myös painava, sain sen hädin tuskin kannettua tänne yläkerran työhuoneeseen.

Tuon tuolin alla olevan maton kudoin viime vuonna. Käytin siihen kuteiden loppuja, joten värit eivät ole mitenkään harkiten suunniteltuja. Minusta lopputulos on silti ihan hyvä, iloinen, kuten työtilaan sopii. Tarvitsen värejä, niistä saa energiaa. Minua on aina ihmetyttänyt se, miksi toimistot ja virastot ovat useimmiten harmaita tai muuten tosi valjuja väritykseltään. Olen sitä kysynytkin joskus joltain suunnittelijalta ja vastaus oli, että kun ihmiset reagoivat väreihin niin eri tavoin, joitain esimerkiksi punainen tai keltainen voi kovasti ärsyttää.

Joten sen varalta, ettei kukaan ärsyyntyisi, käytetään värejä, jotka varmuudella ovat kaikkien mielestä tylsiä?

Iltapäivällä, ennen yliopistolle lähtöä, istuin hetken keittiön pöydän vieressä ja tein kotitehtäviä. Lykätäkseni vielä hetken ikävien  ja vaikeiden tehtävien aloittamista, soitin hyvälle ystävälleni Äidinkielenopettajalle.

- Pystytkös tuosta vaan sanomaan monikon komitatiivissa sanat "rakas poika", kysyin, kun ajattelin, että tähän ei edes opettaja kylmiltään kykene.

- Monikon komitatiivi - hmmm- rakkaine poikineni, ystävä vastasi. Ja lisäsi sitten, että tervetuloa yläasteelle, siellä nämä opitaan.

Yliopistolla me taas huokailimme vokaalivaihteluiden kanssa. Käytimme ensimmäiset kolme varttia kotitehtävien tarkistamiseen. Yksi tehtävistä kysyi, missä seuraavista sanoista esiintyy morfofonologista vokaalivaihtelua ja mistä syystä ja käskettiin vertailla taivutettua sanaa sen vokaalivartaloon.

Ehätin kertomaan, että sanassa "pahempi" esiintyy vokaalivaihtelua: vartalovokaali on kadonnut, koska kaksitavuisten adjektiivien loppu a:ta vastaa komparatiivin tunnuksen edellä e. Aika vaikuttavaa, vai mitä?

Loppuajan olinkin sitten hiljaa ja yritin vimmaisella kiireellä saada ylös oikeita vastauksia, sillä tuo kertomani oli melkein kaikki minkä olin osannut.

Olen silti edelleen sitä mieltä, että nuo asiat eivät ole vaikeita, ne vaativat vain paljon opiskelua. Todella paljon.

Kävelin yliopistolta kotiin, osan matkaa yhden kurssikaverini kanssa. Hän on opettaja ja opettaa muun muassa äidinkieltä, vaikka nyt vasta onkin suorittamassa suomen perusopintoja. Hän oli juuri pitänyt kielioppituntia tuleville sähköasentajille. Kuten arvata saattaa, nuoret miehet eivät olleet aiheesta kovin innostuneita ja he olivatkin halunneet tietää, mihin sähköasentaja tarvitsee äidinkielen teoriatietoja.

- Enkä minä tiennyt, mitä olisin vastannut, kurssikaveri sanoi.
- Niin, kun totuus on, ettei ne tarvitse niitä mihinkään, minä vastasin.
Mihin me nyökyttelimme yksituumaisesti.

Olen aina valmis puolustamaan äidinkieltä ja sen opettamista. Mutta jos minä olen voinut tehdä (kirjoitus)työtä kymmeniä vuosia osaamatta kielioppia, niin kuinka se ei onnistuisi sähkömieheltä?

maanantai 24. lokakuuta 2011

Meillä pakataan taas

On laiva valmiina lähtöön, se kaukomaille käy
missä taivaalla illan tullen ei Pohjantähteä näy.

                         Peppi Pitkätossun lähtölaulu


Näin ovat taas asiat meillä. Laukku on melkein pakattu, lentoliput selvitetty ja lähtö odottaa - ei minua, vaan miestä - huomenaamuna. Seuraavan kerran näemme ensi vuonna.


Tämän kuvan Marinerista otin keväällä Ushuaiassa, maailman laidalla.

Merimiehen vaimona saa tottua lähtöihin ja poissaoloihin. Minulle tämä käy, tarvitsen paljon tilaa ja aikaa omille tekemisilleni, mutta tiedän, ettei se kaikilta onnistu. Jotkut haluavat viettää elämänsä puolison kyljessä ja tehdä kaiken yhdessä ruokaostoksista lähtien. Eikä siinä mitään vikaa ole, jos se sopii molemmille. Ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa elää yhdessä.

Mariner on ollut kesän Välimerellä, risteillyt siellä jossain Turkin ja Italian välillä. Raine menee laivalle Roomasta ja sitten, parin viikon päästä, he suuntaavat taas kohti  Karibiaa, jonne Mariner menee talveksi.

Minulla on taas vaikka mitä suunnitelmia, jotka kaikki pitäisi toteuttaa hetimiten. Opiskelun suhteen alkaa jo huono omatunto vaivata ja ensimmäinen oikea tenttikin lähestyy. Nyt, kun koti taas tyhjenee toivon, että saan otettua itseäni niskasta kiinni, vaikka kielioppi ei vieläkään ole muuttunut kiinnostavaksi.

Asiasta vielä toiseen: kävin tänään käytettyjä toimistokalusteita myyvässä Encoressa ja löysin itselleni uuden työtuolin. Toistaiseksi se jäi sinne odottamaan, käyn hakemassa sen huomenna. Tuolissa oli hyvä istua, mutta erityisesti iloitsen sen kirkkaanpunaisesta väristä. Sellaisessa tuolissa syntyy varmaan tuoreita ajatuksia?

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Kasseja, pusseja ja unohtuneita tavaroita

Olen tainnut jo useamman kerran julistaa kesän päättyneeksi ja sitten kuitenkin jatkanut sitä. Mutta nyt se on ohi. Ohi on. On.


Laitoimme Rainen kanssa Vanhan Maatilan talvikuntoon. Tyhjensimme vesitynnyrit, jääkaapin ja kesäkukkapurkit. Viimeiseksi istutin kukkasipuleista puolen tunnin hätäistutuksen; niistä, joista piti tulla tosi näyttävä silmänilo ensi kevääksi. Nyt kasasin kottikärryllisen multaa kasvimaan laidalle, ladoin sipulit siihen ja toin pari kuormaa multaa päälle.


Saunoimme eilen viimeisen kerran tänä vuonna pihasaunassa. Valaisin saunahetkeä ripustamalla viereiseen omenapuuhun lyhtyjä. Ne näyttivät kauniilta pimeän keskellä, melkein kirkkaan tähtitaivaan alla.

Mutta aamulla kynttilät olivat jo sammuneet.

 
Pakkasimme kassit - niitä oli taas monta - ja sitten huristelimme komeasti kahdella autolla peräkanaa Turkuun. Tulimme maalle eilen eri aikaan, siksi tämä eriseuraisuus.
Pääsimme kotiin Ruusupensaan taakse ja Raine sai tuskin kengät jalastaan kun hän huomasi, että silmälasit olivat unohtuneet maalle. Hänen oli pakko lähteä saman tien takaisin Laitilaan, ilman silmälaseja hän ei voi lähteä töihin ja sinne on lähdettävä taas ylihuomenna.

Kun Raine oli mennyt, minä huomasin, että kotiavaimeni olivat jääneet maalle. En lähtenyt takaisin, enkä yrittänyt soittaa miehen perään, sillä hänellä ei juuri koskaan ole puhelinta mukanaan. Olkoot avaimet siellä, haen kun ehdin. 

Joskus, aika useinkin, tämä edestakaisin ajaminen ja kassien kanniskelu kyllästyttää. Välillä tosi paljon ja silloin mieli on avoin houkutteleville, vaihtoehtoisille ratkaisuille.
Hmmm... Perästä kuuluu.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Elämänhallinnasta silakkamarkkinoille

Lopetin työt viime yönä vasta yhdeltä ja siinä vaiheessa en ollut enää kykenevä kirjoittamaan tänne mitään järkevää. Kokeillaan, josko nyt sujuisi.

Eilen oli tosiaan pitkä päivä; kirjoitin aamusta yöhön, kävin vain välillä yliopistolla. Yöunet jäivät vähän turhan lyhyiksi, sillä aamulla menimme Rainen kanssa vakuutusyhtiöön neuvottelemaan uudesta vakuutussopimuksesta.

Työaikani ovat mahdollisimman epäsäännöllisiä ja toisaikaisia, joskus työtä on paljon ja joskus ei mitään, mutta se sopii minulle. En ikinä tunne, että työn tekeminen jonakin tiettynä päivänä tai vuorokaudenaikana olisi sen kummempaa kuin muulloinkaan, paitsi tietysti siinä mielessä, että yöt vietän mieluiten nukkumalla. Mutta en esimerkiksi osaa ajatella, että sunnuntai- tai iltatyöstä pitäisi saada jotain erikoiskorvausta.

Tällä pohjustin sitä, että työn kokeminen raskaaksi ei useinkaan taida johtua itse työstä vaan siitä, että työntekijä tuntee, ettei voi hallita omaa elämäänsä. On PAKKO mennä töihin ja olla siellä määrätty aika. Pakko herättää ihmisessä luonnollisesti vastarintaa - vaikka sitä ei tunnistaisikaan - ja sitä myöden ikäviä tunteita. Jos mikä tahansa työ annettaisiin ihmisen tehtäväksi saatteella, että tee kuinka ja milloin tahansa kunhan valmista tulee, työ muuttuisi hauskaksi. Aika monet taitaisivat silti mennä aamuisin työpaikoilleen ja olla siellä kutakuinkin yhtä kauan kuin nytkin, mutta ilolla, kun pakkoa ei olisi.

Tämä oli taas kyökkipsykologin viisauksia, niitä minulla riittää. Eikä tämä muuten tarkoittanut sitä, että kaikki, mitä teen, olisi aina hauskaa. Ei minulla ihan niin kivaa ole.

Vakuutusyhtiöreissun jälkeen Raine lähti asioilleen ja minä kävin Silakkamarkkinoilla.


Joskus muinoin Aurajoen rannat ovat tässä kohtaa olleet täynnä kalastajaveneitä Silakkamarkkinoiden aikaan. Nyt on tosin ollut kovia tuuliakin, jotka ovat varmaan saaneet kalastajat turvautumaan muihin kulkuneuvoihin, mutta hyvälläkin säällä veneiden määrä on ollut kovin pieni.


 Läntisellä Rantakadulla sen sijaan on koju poikineen. Perjantaiaamupäivällä kojujen välissä mahtui vielä hyvin kulkemaan, mutta huomenna siellä on varmasti tungosta.


Kaunis yksityiskohta Apteekkimuseon seinustalta. Hauskoja ideoita, jotka voi helposti toteuttaa, ainakin jos on oma puutarha. Vähän oksia - nuo taitavat olla koivua - jotain varpuja, lumimarjapensaan oksia tai pihlajanmarjoja ja rautalankaa. Taidan kokeilla huomenna, kun menen maalle.

Ostin markkinoilta savustettuja ahvenia. Niiden syöminen on hidasta puuhaa, mutta sitäkin nautinnollisempaa. Nyt ahvenista ei ole enää kuin ruodot jäljellä. 

Poikkesin myös kirjakaupassa. Kun tulin raikkaasta syysilmasta lämpimään kauppaan, nenäni alkoi tietysti vuotaa kuin pieni siivilä. Olin juuri upottanut klyyvarini nenäliinaan, kun myyjä lähestyi ystävällisesti hymyillen.

- Voinko olla avuksi, hän kysyi.

- Ei kiitos, minä vastasin, niistän ihan itse.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Kuinka Ellan käy?

Voi, kun minä tykkään tiistai-iltaisin tulevasta Klikkaa mua -sarjasta! Johanna Vuoksenmaa on huippuhyvä käsikirjoittaja ja osaa ohjatakin näemmä.

Sarjassa keski-ikäinen yksin- ja yhteishuoltajaäiti Ella yrittää etsiä itselleen miestä netin deittipalstojen kautta. Joka jaksossa hän tapaa yhden ehdokkaan ja kaikki ovat tietysti tähän mennessä olleet pettymyksiä. Ella ei itsekään ole aina niin fiksu: hän ei yhtään epäillyt, etteikö vain öisin tavattavissa oleva ja salaisen puhelinnumeron taakse kätkeytyvä heppu olisi kuitenkin pohjimmiltaan ollut kunnon mies...


Vaikka sarja on hauska, taustalla on vakavasti otettava asia, seurankaipuu.Mistä aikuinen ihminen löytää kumppanin?

Nuorena asiassa ei ollut mitään ongelmaa. Aina saaattoi mennä jonnekin, missä oli muita nuoria ja siellä sitten tapasi enemmän tai vähemmän onnistuneita tapauksia.

Jos nyt joutuisin tuohon tilanteeseen, kumppanin etsintään, olisin aika neuvoton. Perinteisin tapaamispaikka, ravintola, ei houkuttele. Mahdollisuus, että uuteen kumppaniin törmäisi sattumalta kadulla, on olematon. Ainoa mahdollisuus taitaisi olla nettideittailu. Mutta mitä sinne kirjoittaisi?

"Viisikymppinen, vähäpuheinen, sisäänpäinkääntynyt ja hajamielinen nainen etsii seuraa vähään tyytyvästä miehestä. Yst. vast. nimim. Jalostajan hernekeittoa torstaisin - jos sitäkään."

Ei taitaisi tulla kummoisiakaan kandidaatteja tyrkylle. Onneksi kysymys onkin täysin teoreettinen. 

Muuten minulla ei ole mitään deittipalstoja vastaan. Kaikki, mikä edesauttaa ihmisiä torjumaan ikävältä tuntuvaa yksinäisyyttä, on ihan hyvä asia. Tietysti toivon, että toiselle lupautuneet ihmiset pysyisivät poissa sinkkumarkkinoilta, mutta se lienee liikaa toivottu.

Vaan saas nähdä, kuinka Ellan käy? Kaikki sarjaa seuraavat tietävät, että se sympaattinen remonttimies on kaikkein potentiaalisin Oikea. Mutta saavatko he toisensa, sitä emme vielä tiedä.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Uupunut opiskelija ei kehtaa tunnustaa

Tulin äsken yliopistolta. Ulkona sataa ja yltyvä tuuli kokeilee uuden peltikattomme kestävyyttä.

Olipa raskas luento! Ei muuten, mutta väsytti niin kovin. Kaiken lisäksi minulta puuttui muutama, aiemmin jaettu paperi ja oli typerää istua mukamas seuraamassa asiaa, josta minulla ei ollut hajuakaan. En kehdannut sanoa, ettei minulla ole sitä paperia kun luennoitsija on sen varta vasten lähettänyt minulle sähköpostissa: se kuuluu niihin, joita jaettiin sinä yhtenä iltana jonka olin pois.

Tiesin jo yliopistolle mennessäni, että illasta tulee vaikea. Tein tänään kolme haastattelua, ehdin juuri ja juuri käydä kotona syömässä eilistä makaronilaatikkoa ja lähdin saman tien luennolle.

Yritän välttää useita haastatteluja luentopäivinä, mutta aina ei pysty. Yritän yleensäkin järjestää aikatauluni siten, että tapaan vain korkeintaan kahdet haastateltavat päivässä. Kolmansien kohdalla olen jo kovin väsyksissä ja neljänsistä ei käytännössä synny mitään järkevää. Ei minulla ole mitään halua olla nääntynyt Työn Sankari eikä minua valittaisi Vuoden Freelanceriksi vaikka haastattelisin ja kirjoittaisin itseni henkihieveriin. Eipä se lihottaisi edes pankkitiliä, sillä verottaja kohtelisi minua samalla ankaruudella kuin kaikkia muitakin yksinyrittäjiä.

Muuten kyllä tykkään työstäni. Haastattelutilanteet ovatkin raskaita juuri siksi, että uppoudun niihin niin intensiivisesti. Oli aihe mikä tahansa, se muuttuu kiinnostavaksi heti, kun joku asian hyvin tunteva kertoo siitä. Ja ihmisten kohtalot, ne vasta ovat kiinnostavia! Toimittajan työssä viihtymiselle yksi perusedellytys on se, että on luonnostaan oikea juorutäti. Ja minä olen: olen tosi utelias. En ymmärrä ollenkaan (enkä usko) kun joku sanoo, että voi voi, minua eivät toisten ihmisten asiat sitten jaksa kiinnostaa!

Tässä myös oppii uutta koko ajan. Ja saa oivalluksia. Tämän päivän oivalluksen sain eräässä viihtyisässä toimistossa, joka näytti uudelta ja arkkitehdin suunnittelemalta. Sain kuitenkin kuulla, että kaikki kalusteet oli hankittu käytettyinä ja murto-osan hinnalla uusiin verrattuna.

En taas muistanutkaan, että toimistokalusteitakin saa ostaa käytettynä ja olen juuri harkinnut uuden työtuolin hankkimista. Istun parhaillaan aika vanhalla konttorituolilla, jossa ei ole käsinojia. Vieressä on toinen tuoli, jossa on käsinojat, mutta jossa ei voi istua, koska tuoliosa on ihan rikki eikä kestä. Pidän tuota tuolia kuitenkin vieressäni, sillä lepuutan oikeaa kättäni välillä käsinojalla, se tuppaa muuten rasittumaan hiiren käytöstä. Mutta nythän menenkin heti tilaisuuden tullen katsomaan, löytäisinkö käyttökelpoisen, käsinojallisen työtuolin itselleni.

Tuuli yltyy. Säätiedotukset lupasivat syysmyrskyä ja sellainen näyttää olevan tulossa. Tällaisina iltoina olen aina erityisen kiitollinen siitä, etten ole koskaan pyrkinyt sanomalehtien varhaisjakajaksi.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Voimia!

Alkaa olla se aika vuodesta, jolloin kaikki voimanlähteet ovat tarpeen. Jotkut urheat väitttävät olevansa syksyihmisiä: mitä pimeämpi, sen parempi. Uskoisiko?

Yksi voimanlähde olkoon tämä, keväällä käyttämättä jäänyt kuva.



Tähän on enää noin kuusi kuukautta. Voi huokaus sentään.

On eri asia tehdä asioita, jotka ovat mukavia kuin asioita, joista saa voimaa. On mukavaa maata sohvalla ja katsoa televisiota, mutta ei siitä mitään voimia saa, ei henkisiä eikä fyysisiä. Se tekee vain väsyneeksi ja alakuloiseksi.

Ulos lähteminen huonollakin ilmalla ja pitkä, reipas kävely ei aina ole mukavaa, mutta siitä tulee hyvä olo. Minulle ainakin liikunnasta on tullut yhä tärkeämpi voimanlähde sitä mukaa mitä vanhemmaksi tulen.

Henkisesti piristävintä on kuitenkin tehdä jotain, jota ei tavallisesti tee. Kulkea uusia reittejä, käydä vaikka oman kotikaupungin nähtävyyksiä katsomassa (nehän meiltä yleensä jäävät kun haluamme niin kovasti lähteä ulkomaille), kokeilla jotain uutta harrastusta. Samojen latujen kiertäminen päivästä ja vuodesta toiseen vain syventää uria niin, että lopulta ei enää näe ympärilleen ollenkaan.

Olisi hauska tietää, mistä muut saavat voimia? Ja miten voisi jakaa niitä niille, joiden voimat ovat vähissä?

Kävin eilen Plantagenissa ostamassa kanervia keittiön ikkunan taakse. Huomasin, että joulukoristeet olivat jo tulleet myyntiin. Joulun odotus ja valmistelu onkin hyvä keino kahlata pimeän loska-ajan läpi kohti kevään eteistä. Minä en ainakaan yhdy siihen  kuoroon, joka valittaa liian aikaisesta joulumarkkinoinnista ja heristelee sormea kaupallisuudelle. Tervetuloa vaan kaikki kimallukset ja joululaulut ja tonttu-ukkelit, mieluummin minä niiden kanssa askartelen kuin pyyhin kuraa saappaistani ja tuijotan lopun aikaa ulos ikkunasta pimeään.

Meillä oli tänään tyttärien kanssa jo vähän puhetta joulusta. Mietittiin, kuka olisi missäkin; se nyt tiedetään, että Raine on ainakin laivalla. Minä ilmoitin, että jouluruokatarjoilua - sikäli kuin joku tulee - on aattona, muuten ei. En aio viettää joulunpyhiäni kantamalla kinkkua edestakaisin kellarin ja keittiön väliä ja kaapimalla hupenevia rosolli- ja sillilautasia siistimpään kuosiin. Haaveilen ostavani itselleni hyvän kirjalahjan ja viettäväni joulua sen kanssa.

Mikä ei silti estä minua valmistelemasta joulua vaikka kuinka pontevasti, valmisteluhan on se paras osa.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Vanhat ystävät muistoissani

Vanhoja kuvia selatessani törmäsin tähän parivaljakkoon.


Nämä ystävykset ovat Vappu-kani ja Muru-koira. Muru tuli meille ensin ja alkoi olla jo vähän vanha siinä vaiheessa, kun otimme Vapun, jonka piti olla tyttö, mutta joka olikin poika.

 Nuorena Muru oli valtavan villi ja kova tekemään pahojaan. Vuosien myötä se tasoittui. Se oppi myös tulemaan toimeen erilaisten pikkulemmikkien kanssa, sillä ennen Vappua meillä oli jo ollut marsu, gerbiilejä ja hiiriä. Niihin kaikkiin koira suhtautui kärsivällisesti ja lempeästi.

Vapun kanssa Murulla oli aivan erityinen suhde, jonka tahdin määräsi kani. Kun kani halusi leikkiä, se rummutti takajalkojaan koiran kuonon edessä ja jos se ei auttanut, Vappu hyppäsi koiran päälle istumaan. Joskus Muru oli selvästi vaivaantunut Vapun leikkiinkutsuista, sillä harmaantunut koiravanhus olisi mieluiten vain lepäillyt.

Kerran sattui hauska tapaus. Olimme koko perhe maalla, eläimet tietysti mukana. Kuopus oli pihalla leikkimässä kanin kanssa ja yhtäkkiä sieltä kuului kova parkuna. Samassa tyttö säntäsi keittiöön, jossa minä olin laittamassa ruokaa.

- Vappu karkasi! lapsi parkui. Näin oli tosiaan käynyt, kani oli ponkaissut tyttären sylistä ja painellut tiehensä.

Juoksin ulos ja näin parahiksi, miten kanin pyöreä takapuoli töpöhäntineen pomppi kiivasta tahtia tietä pitkin kohti kylää. Otin pari askelta sen perään aamutossut jalassa ja esiliina edessäni mutta tajusin samantien, että kanin saaminen juosten kiinni on kuolleena syntynyt ajatus paitsi jos sattuu olemaan vinttikoira.

Mikä siis avuksi? Lapsi parkui, kani loittoni ja katastrofi suureni hetki hetkeltä. En keksinyt muuta kuin pyytää koiraa apuun. Muru makaili pihalla auringossa ja katseli ihmeissään meidän kasvavaa epätoivoamme.

- Mene, Muru, hakemaan Vappu kotiin, sanoin koiralle ja viittoilin kanin perään.

Muru nousi ja lähti kuuliaisesti hölkkäämään toivottuun suuntaan. Me menimme perässä ja näimme, miten koira saavutti kanin ja meni ohi. Käskin koiran odottaa ja se jäi seisomaan paikoilleen. Siihen pysähtyi myös kani.

- Ja nyt menette takaisin kotiin, minä sanoin. Muru lähti palaamaan jälkiään takaisin ja niin lähti myös Vappu. Kaverukset taivalsivat perätysten kotipihalle ja siellä saimme Vapun taas kiinni ja takaisin häkkiin.




Muru oli meillä kaksitoista vuotta. Alun perin se oli kodinvaihtaja joka annettiin pois pitovaikeuksien takia.

Muru kärsi toistuvasti valeraskauksista ja vanhemmiten sille tuli kasvaimia. Vähitellen koiran voimat hiipuivat  ja se vietti suurimman osan ajastaan uneksimalla.

Lemmikin omistajan raskain päätös on päätös luopua. Kun se päivä tuli tunsin, etten mitenkään voisi tehdä sitä ja tiesin myös, ettei sitä voi tehdä kukaan muu kuin minä. Uskollisen ystävän oikeus on olla tutun ihmisen seurassa loppuun saakka.

Murun elämä päättyi tammikuussa. Minä ajattelin, että meille ei enää ikinä oteta koiraa, en enää koskaan halua olla niin murheellinen kuin silloin.
Ja toukokuussa meille muutti Nonna.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Käsilaukusta löytyy yllätys



Sillä aikaa kun minä olin ulkoiluttamassa koiraa näissä hienoissa maisemissa ja hyvässä seurassa, oli Preferita lähettänyt minulle blogistaan tiukan haasteen: paljasta laukkusi sisältö!
Otan haasteen vastaan, mutta kuvia laukuistani ei tule vain siitä yksinkertaisesta syystä, että nyt laiskottaa. Sanallinen kuvailu saa riittää.

Kaikissa laukuissani, kasseissani, pussukoissani, selkärepuissani ja muissa kantamiseen soveltuvissa välineissä on yksi yhteinen tekijä: niistä löytyy nenäliina. Useita nenäliinoja. Enimmäkseen käytettyjä. Minulla on alituiseen vuotava nenä, jolle joku lääkäri antoi hienon nimenkin jota en enää muista. En siis voi mennä minnekään ilman nenäliinoja. Se on aika kiusallista. Tapaan kuitenkin työn puolesta paljon vieraita ihmisiä ja sen sijaan, että esittäytyisin tyylikkäästi ja tekisin leppoisasti tuttavuutta, on minun kaivettava nenäliina hetimiten esiin ja sitten tursk tursk vaan. Ja ne vieraat ihmiset - jos ovat hienotunteisia - katselevat siinä kohtaa pitkin seiniä. 

Nenäliinojen lisäksi laukuissani on kuitteja. Ei siksi, että säästäisin niitä pitääkseni talouskirjanpitoa vaan siksi, etten saa niitä heitettyä poiskaan.

Vakiovarusteiden lisäksi laukuissani on tilanteen mukaan lompakko, kameroita, lehtiöitä, kyniä ja silmälasit.

Kerran käsilaukussani oli rotta. Ei mikään sievä kesyrotta vaan ihan tavallinen  rotta. Tästä on tosin paljon aikaa, olin silloin vielä pieni tyttö.

Tarina on sellainen, että löysin kotipihaltamme puolikuolleen rotan. Se oli kai syönyt rotanmyrrkyä, mutta oli kuitenkin vielä hengissä. Olin aivan innoissani, sillä vihdoinkin saisin oman lemmikin! Äiti ei ollut suostunut hankkimaan kissaa tai koiraa tai mitään muutakaan eläintä ja minä olin jo pienenä tosi eläinrakas.

Otin siis rotan talteen ja vein sen leikkimökkiini. Jonkun ajan päästä aloin kuitenkin pelätä, että isoveljeni osuu paikalle ja käy kantelemassa äidille, että Pirkolla on rotta leikkimökissä. Tosin olin vain pieni tyttö, mutta en niin pieni, että olisin kuvitellut äidin ihastuvan tiedosta.

Olin saanut leikkiini äidin vanhan käsilaukun. Laitoin rotan sinne, suljin laukun huolellisesti ja lähdin mökistä. Suunnittelin, että jos viekas isoveljeni tulee ja haluaa tietää, miksi siinä tepastelen laukku käsivarrellani, sanon leikkiväni hienoa naista. Niinpä siis astelin kaikella hienon naisen arvokkuudella, rottalaukku kyynärtaipeessa pihan poikki, takapihalle ja siitä metsään. Vapautin rottani luontoon, kun olin varma, ettei minua enää kotoa nähtäisi.

Kiitos haasteesta, Preferita! Lähetän haasteen edelleen Mirjamille http://www.mirjaminlaulu.blogspot.com





perjantai 14. lokakuuta 2011

Ihanat naiset ja heidän suolistonsa hyvinvointi

Turussa on parhaillaan käynnissä Osaava Nainen -tapahtuma. Tämä joka syksy Turun Messukeskuksessa pidettävä kolmipäiväinen häppeningi on minun mielestäni paras messutapahtuma mitä täältä löytyy. Olin paikan päällä tänään. Sain seurakseni tyttäristäni keskimmäisen ja Marian kanssa olimme molemmat kovin tyytyväisiä messukäyntiin.


Ja kyllä ne naiset ovatkin osaavia! Toiset ovat sitten vielä vähän osaavampia ja saavat kaikkiin töihinsä jotain niin omaa, että ne tunnistaa, vaikka näkisi vain vilauksen. Niinpä tiesin heti, että alla olevan kuvan äiti on Muotikuun Jaana Varkki-Terho, vaikka näin vain kaistaleen valkoista messuyleisön selkien takaa.



Muotikuu on yksi hyvä syy käydä Turussa. Meille sieltä on ostettu Marian ylioppilasmekko (kuva alla) ja monen monet kerrat olen ihaillut liikkeen ikkunoita ja miettinyt, että jos kävisin joskus jossain, saisin tuolta hienot päällepantavat. Onhan se vähän tekosyy ja oikeampi syy on se, että olen nuuka kuin Koskelan Jussi, mutta toisaalta: eipä tässä Turun ja Laitilan väliä kulkiessa niin erinomaisia kamppeita tarvitakaan. Töissäkään en tarvitse vaihtelua, kun yleisö vaihtuu päivittäin. Ja kun harrastuksetkin ovat enimmäkseen luontopainotteisia.


 

Kaikkea kaunista on kuitenkin kiva katsella ja sitä riittää nyt Turussa tänä viikonvaihteena.

Kävimme myös  kuuntelemassa ravintoguru Paula Heinosen luentoa. Sepäs vasta oli mielenkiintoinen! Emmekä olleet ainoat kiinnostuneet, sillä Messukeskuksen auditorio oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Ajatelkaa: luento, jossa kerrotaan suolistosta saa satoja ihmisiä istumaan toista tuntia hievahtamatta. Tiedän, että yleensä Heinosen suoliston hyvinvoinnista kertova luento kestää jopa kolme tuntia, joten tämänpäiväinen oli vain tiivistelmä.

Heinonen ei ainoastaan puhu vakuuttavasti vaan myös näyttää siltä. Hän on melkein yhtä vanha kuin minä, mutta näyttää tosi hyvältä. En minäkään mielestäni ihan pahimmasta päästä ole, mutta tuskin sentään säteilen sellaista iloa ja elinvoimaa kuin Heinonen. Ulkonäkö on tietysti tärkeä osa terapeutin uskottavuutta - kuka uskoisi sanaakaan paremman elämän opeista, jos kertoja puuskuttaisi ylipainoisena, iho kesien ja punoittaen ja ohuet hiukset rasvasta kiiltäen?

Uskon vahvasti siihen, että ihminen on sitä mitä syö. Olen aikoinaan innostunut monista parantavista ruokavalioista ja noudattanut milloin mitäkin pari päivää, ehkä peräti viikonkin. Nykyään haluan vältellä fanatismia ruoka- ja muissakin asioissa. Kaikkea kohtuudella, se lienee parasta. Mutta ei olisi yhtään hassumpaa pistellä suustaan vain sellaista ravintoa, josta tietäisi elimistön iloitsevan. Enhän minä autoonkaan tankkaa dieseliä kun se kerran on bensiiniauto.

Ruokakaupoissa vaivaa usein sellainen tunne, että niissä ei ole juuri mitään ostettavaa. Tavaraa on vaikka kuinka, purkkeja ja paketteja, mutta ei mitään ruokaa. Kuka tarvitsee sitä kaikkea, mitä meille tarjotaan?

Heinosen innostamana ostin kotimatkalla täysjyvä-auringonkukkaleipää. Pistin leivän päälle Floraa, vaikka ravintoterapeutti tuomitsee kaikki margariinit aivan mahdottomiksi. Voi on hänen mielestään parempaa, parhaimmillaan yhdistettynä kylmäpuristettuun kasviöljyyn. Sitä kokeilen, kun  Flora-purkki tulee tyhjäksi.

Ihmiset ovat kovin kiinnostuneita voimaan paremmin. Toivottavasti se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että valtava joukko ihmisiä voi huonosti? Ja sekin on hyvä muistaa, että vaikka olisimme kuinka siloposkisia, kirkassilmäisiä ja elinvoimaisia, loppu on kaikilla sama. Joskus minulla on vähän semmoinen epäilys että ne, jotka kiivaimmin puhuvat terveiden elintapojen puolesta ja tuomitsevat tässä asiassa muita, ovat unohtaneet tämän.

torstai 13. lokakuuta 2011

Maalta kaupunkiin

Taitaa olla aika ryhtyä taas kaupunkilaiseksi. Ulkohuussi, käsienpesu jäisellä vedellä ja vesien ja puiden kantaminen sisään ja ulos on tosin ihanan maalaisromanttista ja luonnomukaista elämää, mutta rajansa kaikella.

Lähdin Vanhalta Maatilalta tänään kaupunkiin.

 Olin siellä viikon ja tein ihan oikeasti töitä. Ehkä siihen pitemmän päälle tottuisi ja se alkaisi sujua ilman, että koko ajan täytyy pinnistellä? Tai sitten on vain parasta pitää loma- ja työpaikat erikseen.

  Kukkapenkki, jonka uudistin, näytti aamulla tältä. Se on nyt valmiiksi istutettu. Noista etualalla näkyvistä kivistä aion vielä tehdä jotain nättiä penkin päähän. Onhan maalla vielä muutakin tekemistä tänä syksynä, pitää laittaa talvisuojia ja istuttaa kukkasipuleita ja haravoida ja vaikka mitä, joten kyllä minä sinne vielä menen. Ehkä en kuitenkaan enää yöksi.

Näin syksyllä olen jo ihan väsynyt kassien kuljettamiseen. Raine aina ihmettelee,  mitä minä oikein kuljetan, kun mukanani on monta kassillista tavaraa ja kaupunkiin lähtiessä vähintään saman verran. Tänäänkin otin Xantian kyytiin paitsi koiran, myös kameralaukun, tietokonelaukun, vaatekassin, kassin sekalaista tavaraa kuten neulomuksia ja luettavaa, vähän ruokia jääkaapista, kassillisen koiranmakkaroita ja pyykkipussin. Matkalla kävin vielä Mynämäen S-marketissa ja tulin sieltäkin ulos yhden muovikassin kanssa.

Kassien pakkaamisen ja kuljettamisen lisäksi olen tänään ehtinyt käydä aamulla töissä Uudessakaupungissa, laittaa ruokaa Turussa itselleni ja ruokatunnilla pistäytyneelle kuopukselle, käydä saunassa ja osallistua yliopiston luennolle.

Tänään käsittelimme sanavartaloita. Esimerkiksi verbin heikon vokaalivartalon saa kätevästi selville indikatiivin preesensin yksikön ensimmäisen persoonan muodosta ja konsonanttivartalon aktiivin imperatiivin preesensin kolmannen persoonan muodosta.
Helppoa kuin mikä. (Tämä on huumoria.)

Mutta eivät nuo oikeasti ole vaikeita asioita, vaikka kuulostavat tosi hämäriltä ja kummallisilta. Esimerkiksi "opiskella"-sanan heikko vokaalivartalo on "opiskele" ja konsonanttivartalo "opiskel". Vaikeus on vain muistaa, miten noita muodostetaan. Ja sitten ymmärtää, mihin niitä tarvitaan, mutta se käynee vielä selville.

Yritän suhtautua tähän siten, että opin ja ymmärrän kaiken vaivatta. Jos olen jo valmiiksi sillä mielellä, ettei hommasta tule mitään, ei siitä sitten tulekaan. Ja onhan tässä sentään kyse vain suomen kielestä! Omasta äidinkielestäni. Asioista jotka jo osaan.

Pikku hiljaa tutustun myös opiskelukavereihini. Siellä on monta mukavan tuntuista ihmistä. Jos oikein onnistaa, voin saada vaikka uusia ystäviä.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Rakkaat venäläiset naapurimme

Olin sopinut yhden haastattelun aamupäiväksi. Vähän ennen kuin ehdin lähteä, haastateltavani soitti ja pahoitteli myöhästyvänsä. Ei haitannut, sillä päivän aikataulu oli väljä ja ehdin hyvin mennä vähän myöhemminkin. Lopulta siinä kävi niin, että olin itse myöhässä sovitusta ajasta. Soitin matkalta ja kerroin olevani tulossa; olen asettanut itselleni säännön, että jos olen myöhässä viisi minuuttia - ei yhtään enempää - on pysähdyttävä ja ilmoitettava asiasta. Yleensä en myöhästy.

Paikan päällä olikin aika hienoa.



Saimme haastattelun juuri ja juuri loppukevennykseen asti, kun musta taivas avasi luukkunsa ja vettä alkoi tulla raskaamman jälkeen.

Minun ei parane tässä kertoa, mihin kuvat liittyvät mutta sen verran voin sanoa, että voi olla, ettei suomalaisilla ole varaa siihen. Silloin katseet on käännettävä Venäjälle, siellähän rikkaita piisaa. Tosi huvittavaa.

Ai miksikö? No siksi, kun itse olen kuitenkin nähnyt myös sen ajan, kun Venäjälle salakuljetettiin vanhoja nailonyöpaitoja ja sukkahousuja ja myytiin niitä hotellien kerrossiivoojiille. Minäkin olen syyllistynyt tähän enkä mielestäni ollut yhtään rikollinen, sillä pitäähän naisten saada hepeneitä ja jos maailman suurin ja edistyksellisin ja mahtavin yhteiskunta ei kyennyt niitä järjestämään niin oli vain oikeus ja kohtuus että me pienen Suomen pienet  turistit tulimme apuun. 

Ensimmäisen kerran kävin silloisessa Leningradissa äitini kanssa. Äiti, muuten arka ja lainkuuliainen ihminen, osoittautui oikeaksi kovanaamaksi rikollisilla itämarkkinoilla. Huoneessamme ei ollut vessapaperia ja kun kerrospalvelija tuli koputtelemaan ovelle ja huhuilemaan "Onko myytävää", äiti karjaisi, että mitään myytävää ei näytetä ennen kuin tulee vessapaperia! Kohta päästiinkin kaupoille. Laukkumme oli pakattu niin täyteen yhdenkoon sukkahousuja, että niillä olisi normaalisti tullut toimeen vuoden tai pari.

Uutisissa kerrottiin äsken, että venäläiset käyvät nykyään ahkerasti Suomessa, mutta eivät ole oikein tyytyväisiä kauppojen valikoimiin.

Näin ovat ajat muuttuneet. Nuoret venäläiset eivät tiedä enää mitään siitä ajasta, jolloin tavallisia ruokia ja tavaroita on saanut vain suhteilla tai hyvällä onnella. Jos nyt lähtisi Pietariin kaupittelemaan sukkahousuja, saisi tuoda nolona kuormansa takaisin. Eikä siellä taida enää olla kerrospalvelijoitakaan - joiden palvelutehtävä ei sivumennen sanoen koskaan avautunut minulle, sillä rouvat eivät koskaan näyttäneet tekevän yhtään mitään.

Tänään on muuten  tosi hieno kuutamo. Ihme, jos ensi yönä ei ole pakkasta.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Voi tuohtumus sentään!

Voi kun pisti vihakseni seuraava:

Teija Sopasesta tuli eilen muisto-ohjelma televisiosta. Näin vain osan siitä, sellaisen osan, jossa Suomen Neidoksi valittu Teija oli lähdössä ulkomaille kauneuskilpailuihin. Nuoren kaunottaren vanhemmat olivat saattamassa tytärtään lentokoneeseen ja miespuolinen selostaja kuvaili, miten äiti siinä antaa viimeisiä ohjeita lapselleen.

- Mene nöyrällä ja vaatimattomalla asenteella, selostaja toisti ääni väristen.

Ja katin kontit, sanon minä. Tätä roskaa meille naisille on syötetty vuosisadasta toiseen, nöyrää ja vaatimatonta asennetta jolla ei saavuteta mitään,  kasvatetaan vain hyviä piikoja. Tämmöisiä somia Pyykki-Pirkkoja.



Teija-episodi sattui joskus 1950-luvulla, mutta turha luulla, ettei sen ajan asenteilla olisi tänä päivänä mitään sanottavaa. Mehän olemme sen uhreja, me kaikki keski-ikäiset naiset! Vai muistaako joku nyt viisikymppinen nainen, että häntä olisi lapsena rohkaistu ilmaisemaan itseään, etsimään omia vahvuuksiaan ja tuomaan itseään esiin?

Ei minua ainakaan.

- Puhut sitten vasta, jos sinulta kysytään, äiti opasti kun lähdimme kylään.
Kysymisen odottamiseen kului vuosikausia, puoli elämää melkein. Sitten ymmärsin, ettei kukaan tule koskaan kysymään minulta mitään, joten parasta yrittää saada itse sanotuksi.

Naisia on melkein aina kasvatettu vain hoitamaan ja palvelemaan muita. Naisen omilla taipumuksilla tai haluilla ei ole ollut mitään merkitystä.

Paitsi nyt, ainakin Suomessa. Nythän meillä alkaa kaikki olla paremmin eikä naisia enää tuomita keittiöön vain siksi, että he ovat naisia. Oikein hyvä.

Mutta taas kerran asialla on toinen puoli. Me keski-ikäiset naiset olemme halunneet kasvattaa lapsistamme itsenäisiä, rohkeita, itseilmaisuun kykeneviä, omista tarpeistaan huolehtivia. Ja joskus olemme onnistuneet liiankin hyvin. Nyt ihmettelemme, kun tapaamme nuoria naisia jotka ovat seurassa suuna päänä koko ajan, rohmuavat ensimmäisinä kahvipöydässä, eivät osaa laittaa ruokaa eivätkä siivota jälkiään edes kylässä.

Eikä poikien laita ole sen paremmin. Kuinka moni nuori mies muistaa kuulleensa, että miehen kuuluu nousta seisomaan, kun nainen astuu huoneeseen?

Eiväthän nämä peijoonit nouse edes istualleen.

No, ei pidä ottaa liian vakavasti. Oikeasti minua harmitti Teija-rukan puolesta, kun hänet noin laihoilla eväillä lähetettiin ulkomaille edustamaan suomalaista naiskauneutta. 50-luvullakaan ketään miestä ei olisi lähetetty edes nuorisoseuran hiihtokilpailuihin moisella saatteella.

Nöyryys ja liika kiltteys ovat tienviittoja katkeroitumiseen. Toivottavasti kukaan - ei siis KUKAAN - enää opeta tyttärilleen, että kiukuttelevat työt eivät pääse naimisiin. Tai että peiliin ei saa turhaan vilkuilla, ettei ylpisty.

(Mutta kyllä tuo Pyykki-Pirkko voisi ollakin verraton kapistus tänne kesäasunnolle. Galvanoidut pellit ja kaikki ja veivaaminen näyttää tekevän kovin iloiseksi...)

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Myöhäiset istutukset

Täksi kesäksi itselleni asettamani tavoitteet alkavat täyttyä, kun pitkän perennapenkin uudistaminenkin on loppusuoralla.




Tänään iltapäivällä näytti tältä.

Kaivoin penkistä ylös kaiken muun paitsi hyvältä ystävältäni saamani Sarah Bernhardt -pionin (yläkuvassa etualalla) sekä toisen pionin, joka on ilmestynyt penkkiin ties mistä. Sen kohtaloa en ole vielä päättänyt.

Penkin uudistaminen lähti tarpeesta saada Sarahille lisää tilaa, se oli jäänyt niin pahasti erilaisten kurjenpolvien saartamaksi. Niin paljon kuin pidänkin kurjenpolvista, tähän uuteen penkkiin niitä ei taida tulla yhtään. Aloitin jo istuttamisen ja valitsin vanhoista kasveista vain loistosalviaa, pikkusydämiä, kuunliljoja ja syysleimuja. Karsin tosi rankalla kädellä entiseen verrattuna; viimeksi tavoitteenani oli Cottage Garden -tyyppinen hallittu sekamelska, mutta sain aikaan vain sekamelskan. Nyt tehdään siistiä ja säntillistä... reunat ovat hienot, eikö?

Uudistusprojektini ei sentään ole tullut kalliiksi. Olen ostanut vain multaa, 24 säkillistä, mikä on maksanut vähän yli 60 euroa. Kaikki on tietysti suhteellista.

Aion viipyä maalla torstaihin saakka. Minulla on ensi viikolla tällä suunnalla monta jutuntekoa, joten on kätevää jäädä tänne. Pyysin yliopistolla opettajaltamme, että saisin tiistain luentomateriaalit sähköpostissa, näin minun ei tarvitse ajaa pimeällä edestakaisin Laitilan ja Turun väliä. Torstain luennolle yritän ehtiä, luulen, että on hyvä olla paikan päällä mahdollisimman paljon.

Mutta nyt menen saunaan ja sitten katson ensimmäisen jakson uutta kotimaista Moskaa. Odotan tosi paljon tuolta juorulehden toimitukseen sijoittuvasta sarjasta. Mukavaa ehtoota vain kaikille muillekin!

lauantai 8. lokakuuta 2011

Aamuyöt ja vuorenkorkuiset murheet

Mikä voikaan olla viheliäisempää kuin se, että herää aamuyöstä eikä enää saa unta? Ehkä vain se, ettei saisi unta iltayöstäkään, ei ollenkaan.

Minulle käy näin aina silloin tällöin. Tuntuu siltä, että nykyään useammin kuin ennen. Herään joskus kolmen maissa ja valvon tunnin tai kaksi. Käännän kylkeä varmaan tuhat kertaa, huokailen ja murehdin kaikkia mahdollisia kuviteltavissa olevissa asioita, omiani ja muiden. Hyvin usein murehdin työasioita: mitä jos en saakaan töitäni valmiiksi deadlineen mennessä? Mitä jos en pysty ollenkaan tarttumaan vastenmieliseksi kokemaani aiheeseen? Miksi en ole jo soittanut sille ja sille ihmiselle, mitä jos se ei vastaakaan minulle?

Ajatukset kiertävät tuskaista kehäänsä ja murheet ja vastoinkäymiset tuntuvat valtavilta, valtamerenkokoisilta.




Ja kun aamu sitten kuitenkin tulee, murheet ovat kutistuneet pieniksi, lähes olemattomiksi, käsiteltävissä oleviksi. On ihan helppoa tarttua puhelimeen ja soittaa sille jolle piti, tehdä lista tekemättömistä töistä ja huomata, että ne ehtii hyvin saada valmiiksi ja käsittää, ettei mikään muukaan yöllä paisuttelemani juttu edes ollut oikea murhe, pelkkä kuvitelma vain.

Kesken unien heräävältä ihmiseltä taitaa joku suodatin jäädä kytkeytymättä, joku sellainen, joka näyttää asioiden oikeat mittasuhteet. Tähän joku sielutieteilijä tai unitutkija osaisi ehkä vastata?

Tunnen suurta myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka kärsivät unettomuudesta ja joiden pitää mennä aikaisin aamulla töihin. Omat satunnaiset aamuyön heräilyni eivät ole mitään oikean unettomuuden rinnalla. Muutenkin olen onnen tyttö sikäli(kin), että olen vihdoin päässyt melkein kokonaan eroon ikiaikaisesta inhokistani, herätyskellosta. Yritän järjestää menoni siten, ettei minun tarvitse laittaa kelloa soimaan. Joku aamuvirkku voi joskus ehdottaa tapaamista jo kahdeksalta, mutta kykenen aika helposti sanomaan ei.

Valvominen ei tee hyvää kenellekään, mutta se, että se ei sovi minulle, tuli todistettua jo kauan sitten. Olin nuorena tyttönä vähän aikaa töissä mielisairaalassa ja tein siellä myös yövuoroja (minulla on sen verran alaa sivuavaa koulutusta, että se onnistui).

Työskentelin muun muassa vastaanotto-osastolla, jonne tuotiin kaikki sairautensa pahimmassa vaiheessa olevat, jopa eristyshoitoa tarvitsevat potilaat. Yöhoitajia osastolla oli aina kaksi, minkä lisäksi saatoimme helposti hälyttää apuvoimia muilta osastoilta, jos joku potilas kävi vaikka väkivaltaiseksi.

Minä en olisi jaksanut millään valvoa. Meillä ei ollut oikein mitään tehtävää yöllä, ei muuta kuin yrittää pitää silmämme auki. Usein haimme liinavaatehuoneesta tyynyt ja peitot ja asetuimme päiväsalin sohville lepäämään. Tietysti myös nukahdimme.

Kerran heräsin sohvalta siihen, että muuan kaikkein sekavimmista potilaista tuijotti minua lähietäisyydeltä. Kun hän huomasi, että olin herännyt, hän nosti sormen huulilleen.

- Shh, hän kuiskasi. Nuku sinä vain, minä valvon.

Sillä kertaa pääsin ketterästi jaloilleni ja pysyttelin loppuyön hereillä. Pian sen jälkeen elämäni muutti suuntaansa sillä tavalla, että hoitotyöt jäivät. Olen monta kertaa ajatellut, että olisi mukava vielä joskus tehdä hoitoalan töitä, mutta yövuoroihin en lähtisi enää ikinä. Ja se ei tietenkään olisi reilua muita kohtaan.

Nuorena ei tullut mieleenkään murehtia mitään aamuöisiä heräämisiä. Silloin oli hyvä jos oli päässyt aamuyöllä vielä nukkumaankaan, ainakaan näin lauantaina.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Etsijä löytää ja saa lahjan

Alan olla lopen kyllästynyt siihen, että avaimeni ovat tuon tuostakin hukassa.

Olin pakannut tavarani maalle lähtöä varten, siivonnut kotona tiskipöydän ja laittanut kenkäni järjestykseen eteisessä. Kaikki oli valmiina, ei muuta kuin avaimet mukaan ja menoksi. Ja sitten niitä avaimia ei tietenkään ollut missään. Ei taskussa, ei eteisen lipaston päällä, ei kassin sivutaskussa eikä avainnaulakossa. Jo kauan sitten olen nöyrtynyt etsimään myös kaikki epätodennäköiset paikat kuten jääkaapin, tiskikoneen ja roskiksen, mutta ei niissäkään.

Voisiko joku keksijänikkari kehittää avaimet, jotka palaavat itsekseen asemapaikalleen? Ei pitäisi olla vaikeaa, mallia voi ottaa itsestään työskentelevästä ruohonleikkurista, joka osaa mennä lataamaan itsensä kun tuntee siihen tarvetta.
Olisi aika mukavaa olla täysin huoleton, puuhastella niitä näitä ja sivusilmällä panna merkille että kas, tuossahan avaimeni ryömivät kohti kotiasemaansa, olinkin jo vähän kaipaillut niitä.

Vaihtoehto on jalkapallon kokoinen, neonvärinen ja soiva avaimenperä, mutta se ei ole yhtä käytännöllinen.

Ne avaimet olivat sitten toisen kassin sivutaskussa, yhdessä silmälasieni kanssa. Juuri siellä, missä oli tarkoituskin.

Maalla minua odotti sydäntä lämmittävä näky.



Raine oli viikon mittaan tehnyt polttopuita. Ilman, että minä olin sanonut asiasta mitään. Ja tätä osaan totta vie arvostaa!

Asia on nimittäin niin, että tässä polttopuuasiassa jouduin huomaamaan olleeni perusteellisen väärässä. En ymmärtänyt asiaa niin kauan kuin asuimme vain kaupungissa, mutta kun ostimme Vanhan Maatilan, se selvisi minulle ja valehtelisin, jos sanoisin, etten ollut järkyttynyt.

Olin erehtynyt kuvittelemaan, että kaikki miehet rakastavat polttopuiden tekemistä, että se jos mikä on miehelle sopivaa askaretta. Kun vain antaa niille moottorisahan käteen, näyttää suuntaa puupinolle ja päästää irti, jatko sujuu itsestään. Kunhan vielä muistaa ruokkia miekkosen säännöllisesti ja ottaa yöksi sisälle niin puupinot kasvavat silmissä.

Eihän se niin ollut. Miehet näköjään rakastavat yleisesti yhtä kiihkeästi polttopuiden tekoa kuin naiset leipomista ja ruoanlaittoa.

Ja nyt siis täällä on ahkeroitu puiden kanssa.  Parempaa nimipäivälahjaa en olisi voinut saada.

Kiitos vielä muillekin, jotka muistivat nimipäiväni!

torstai 6. lokakuuta 2011

Hyviä uutisia

Kävin luuntiheysmittauksessa tänään ja tulokset olivat hyviä. Luitteni kunto on parantunut, osittain jopa huomattavasti. Nyt arvot eivät enää olleet osteoporoosin puolella.

Lääkärini ohjeisti minua nyt siten, että jatkan tutun sunnuntailääkkeeni ottamista vielä vuoden. Sitten saan jättää sen ainakin vuodeksi ja sen jälkeen katsotaan jatkoa. Mitään pysyvää parantumista ei tietenkään ole tapahtunut, mutta ei huononemistakaan.

Osteoporoottiset luut eivät vahvistu itsestään. Tarkoitan sitä, että on turha odottaa jotain ihmeparantumista, jos ei tee aktiivisesti mitään. Uskon, että aika tunnollisesti ottamani lääke on suurin syy hyviin tuloksiin. Olen myös syönyt kalkkia ja d-vitamiinia ja liikkunut aika paljon.

Mittaus tehtiin lääkärikeskus Pulssissa ja se maksoi lääkärin lähetteellä 76 euroa. Itse toimenpide on helppo ja täysin kivuton. Ainoa ikävä puoli siinä on se huvittava kostyymi, jossa kuvattava joutuu esiintymään: omat alusvaatteet ja halvat tarralenkkarit talon puolesta. Mieluusti olisin kuvissa vähän nätimpänä, mutta aina ei voi valita.

Kerron näistä taas näin tarkkaan siksi, että joku teistä on mahdollisesti nyt menossa ensimmäistä kertaa tutkimuksiin tai kaipaa muuten tietoa.

Tämä oli päivän hyvä uutinen. Huonoja ei ole. Joten lyhyestä virsi kaunis; palaillaan huomenna. 

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Löysin sisäisen insinöörini ja lähdin puistoon

Valtava tekninen läpimurto tapahtui tänään: osasin ihan itse etsiä uudet kanavapaikat televisioon. Ja kun vielä onnistuin vaihtamaan profiilikuvani, olenkin jo melkein valmis insinööri.

Muuten kyllä harmittaa se, että television kanavapaikkoja pitää mielivaltaisesti muutella ja tuottaa ihmisille vaivaa. Olisivat ne vanhatkin kelvanneet. Ja sitten käy vaikka niin kuin taannoin eräässä turkulaisessa kodinkonekorjaamossa: muuan daami toi radionsa korjaamoon ja kertoi, että sieltä ei kuulu mitään.

- Rouva hyvä, kyllä me voimme sen tännekin ottaa, mutta kai te tiedätte, että nyt on menossa radiolakko, korjaaja sanoi.

Se rouva en ollut minä ja tästä on jo paljon aikaa. Ei kai radioita enää korjata missään.

Kuvittelin aamulla, että saisin tänään paljonkin aikaiseksi. Tulokset jäivät kuitenkin varsin vähäisiksi. Tein vähän töitä ja opiskelin vähän eikä kummastakaan tullut juuri mitään. Kävin myös koirapuistossa ja siellä oli sentään mukavaa, koiralla ainakin.




Isompi koira on meidän Nonna, pieni vuoden vanha norwichinterrieri. Pikkukaveri pääsi töppöjaloillaan yllättävän ketterästi lujaa juoksevan Nonnan perässä. Se näytti hauskalta, aivan kuin pölyhuisku olisi pomppinut pitkin puistoa.

Iso-Heikkilän koirapuisto on aika iso ja siitä hyvä, että siellä on kentän lisäksi myös metsää. Koirilla on siten monipuolista maastoa juoksennella. Huono puoli on se, että usein puistossa joutuu olemaan yksin. Parhaiten siellä tapaa muita koiria joskus neljän-viiden jälkeen iltapäivällä, kun ihmiset pääsevät töistä ja tulevat ulkoiluttamaan lemmikkejään.

Nonna tulee puistossa melkein kaikkien kanssa hyvin toimeen. Vain samankokoisille nartuille se saattaa äristä mutta ei sitäkään aina. Nonna on hyvä leikkikaveri, sillä se jaksaa juosta ja leikkiä ja on iloinen ja hyväntahtoinen.  Siis puistossa ja vapaana, kadulla remmissä se on ihan toinen koira.

Käyn puistossa aika usein ja olen tavannut siellä paljon erilaisia koiranomistajia (en sentään aina ole yksin). Jotkut ajavat autolla aidan taakse, tyrkkäävät koiran portista sisään, polttavat yhden tupakan ja kutsuvat sitten koiransa takaisin autoon ja ajavat tiehensä. Silloin aina toivon, ettei se olisi sen koiran pääulkoilu sinä päivänä.

Sitten on todellisia koiraharrastajia, jotka puuhailevat koiriensa kanssa vaikka missä aglilityissä ja tottelevaisuuskoulutuksissa, näyttelyistä puhumattakaan. Heidän koiransa ottavat kadehdittavan hienosti kontaktia omistajiinsa ja ovat hyvin hoidettuja.

Joillakin taas ei ole minkäänlaista auktoriteettia koiriinsa. Kun eläimet pääsevät vapaiksi, ne ottavat vapaudestaan kaiken irti ja viis veisaavat omistajan kutsuista. Kotiinlähtö on aina suuri esitys: omistajaparka jahtaa koiraansa pitkin puistoa ja saa sen kytkettyä vasta sinnikkäiden yritysten ja nameilla houkuttelun jälkeen.

Muutamilla on tapana huudella koiransa nimeä koko ajan. Huli tai Puli ei saisi ottaa askeltakaan, ei missään nimessä leikkiä rajusti, ei juosta kauas eikä lähellekään eikä ylipäätään olla koira. Mitä koira sitten ymmärtää siitä, että se kuulee omaa nimeään jatkuvasti? "Puli! Puli! Puli! Pulipuli!" Ei se varmaan mitään siitä ymmärrä, mutta kaipa se on siihen tottunut.

Kaupunkilaiskoiralle koirapuisto on ainoa paikka, missä voi juosta vapaana. Yritän omalta osaltani käyttää puistoa ja pitää sen siistinä jotta meillä olisi jatkossakin paikka, minne suunnata päivälenkillä. Olen käynyt muissakin Turun koirapuistoissa, mutta Iso-Heikkilän puisto on paras niistä.

Sillä aikaa, kun koirat leikkivät, me koirien emännät juttelimme niistä. Kävimme läpi kullanmurujen luonteenpiirteet, allergiat, vatsantoiminnat ja ruokavaliot.
Ihan samaan tapaan kuin äidit hiekkalaatikolla.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Me ollaan ihan pihalla kaikki

Päivän liikunta-annos on varmasti riittävä. Tein iltapäivällä ensin pitkän lenkin vain huvin vuoksi ja päätin sitten vielä mennä kävellen yliopistolle. Täältä Ruusupensaan takaa katsoen yliopisto on toisella puolen Turkua.

Kun en ollut aikaisemmin taittanut ko. matkaa kävellen - tai olen, mutta en ottanut aikaa - en tiennyt, kuinka kauan minulla menisi siihen. Nyt tiedän, että kolme varttia riittää. Neljäkymmentä minuuttia on liian vähän, se tuli todistettua.

Matkalla tuli mieleeni, että jotain evästä olisi hyvä olla mukana, syömisestä oli jo aikaa ja pitkä ilta olisi edessä. Mietin reittiäni ja mahdollisuuksiani poiketa jonnekin ostamaan jotain pientä ja terveellistä ja ehtiä silti ajoissa luennolle. Totesin mahdollisuuteni varsin vähäisiksi, kunnes tulin kauppatorille ja näin, että siellä oli vielä yksi hedelmäkoju auki. Kiersin sen kautta, otin kaksi kotimaista omenaa ja kysyin, mitä ne maksavat.

- No ei nuo mitään maksa, ota maistiaisiksi, myyjä vastasi.

Enhän minä nyt ilmaiseksi sentään. Myyjä ilmoitti hinnaksi kymmenen senttiä, mutta kun minulla ei ollut euroa pienempää rahaa, sulloin kassiini useampia omenoita ja annoin euroni kiltille myyjälle.

Tuomiokirkkotorin kohdalla tajusin, etten millään ehdi ajoissa.


Mikä ei kuitenkaan estänyt minua napsimasta näitä kuvia, kun kerran olin päättänyt sen tehdä. Tosin kuvakulmia tai juuri mitään muutakaan en ehtinyt miettiä, kun pyyhälsin pitkin Piispankatua...


 ...kiipesin Henrikinkatua ylös...


 ...ja puuskutin lopulta rappusia Luonnontieteiden talon neljänteen kerrokseen.


Myöhästyin vain pari minuuttia, eikä luento ollut ehtinyt vielä alkaa.

Tänään etsimme muun muassa labiaalisia vokaaleja ja palataalisia nasaaleja ja käsittelimme ei-identtisiä sonorantteja ja frikatiiveja. Luennoitsija pahoitteli sitä, että tehtävät olivat niin lapsellisen helppoja ja perusteli sitä sillä, että nämä yksinkertaiset jutut on parasta harjoitella tällä tavalla.

Niinpä.

Luentotauolla  tunnustin kurssikavereille olevani ihan pihalla. He sanoivat tuntevansa samoin. Jotenkin aistin hetkessä jopa kollektiivista kiitollisuutta siitä, että kukaan ei ollutkaan yksin pihalla olon kanssa.

Mutta nyt kiiruhdan avaamaan television, unohdan kaikki työt ja opiskelut ja uppoan nettideittailun ihmeelliseen maailmaan. "Klikkaa mua" on alkamassa!

maanantai 3. lokakuuta 2011

Vanhoja luitani ei colata

Aamun lääkärireissusta ei ole mitään tuloksia kerrottavana, sillä sain ajan luuntiheysmittaukseen torstaiksi. Sitten tiedetään, voidaanko lääkitys jopa lopettaa vähäksi aikaa vai pitääkö turvautua järeämpiin tuotteisiin.
- Mitään ihmeparannuksia tässä taudissa ei tapahdu, lääkäri sanoi ja ilmoitti, että osteoporoosilääkitys tulee joka tapauksessa olemaan osa minun elämääni aina.

Luuntiheysmittaus, DEXA, on ainoa luotettava keino selvittää, mikä luiden kunto on. Kun se tehdään muutaman vuoden välein ja mielellään samalla koneella, voidaan nähdä, onko menty parempaan vai huonompaan suuntaan. Suomessa on vielä hetki sitten ollut myös yksi laite, jolla verinäytteestä on voitu selvittää, mitä luissa tapahtuu ja millä vauhdilla. Tämä laite oli Turun Yliopistollisessa Keskussairaalassa, mutta se tuhoutui taannoisessa tulipalossa. Uutta ei hankita, tiesi lääkärini.

Kysyin, onko osteoporoosista jotain uutta tietoa sitten viime käyntini. Uusia lääkkeitä on keksitty, mutta mikään niistä ei paranna luukatoa.

Tiesin, että tupakointi, vähäinen liikunta, riittämätön d-vitamiinin saanti, kortisonilääkitys ja kova kahvinjuonti ovat pahaksi luille. Nyt kuulin, että myös colajuomat ovat sitä, lääkäri nimitti niitä oikeiksi luumyrkyiksi.

Silläkin uhalla, että olen vaivojani valittava pahainen mummo, aion kertoa jatkossakin mitä luilleni kuuluu. ja toivon, että otatte selvää omistanne.

Asiasta toiseen. Minulle soitettiin tänään Lastentautien Tutkimussäätiön asioissa. Menossa on rahankeräys, johon minun toivottiin osallistuvan.

- Voitte lahjoittaa joko 40, 60 tai 80 euroa, soittaja kertoi.

Minä en tämmöistä ymmärrä ollenkaan. Jos hyvän hyvyyttäni osallistun johonkin keräykseen, niin haluan totta vieköön itse päättää, kuinka paljon lahjoitan. Tämän myös kerroin soittajalle.

- Jaa-a, hän vastasi. Minä en voi tälle mitään, minä olen vain tällainen soittelija.

Harmi. Koska hän oli vain soittelija ilman valtuuksia ja minä potentiaalinen lahjoittaja joka en kuitenkaan halunnut lahjoittaa 40, 60 enkä 80 euroa vaan jotain muuta, lahjoitus jäi tekemättä.

Vähän samanlainen juttu sattui kesällä Laitilan Hesburgerissa. Kävin ostamassa itselleni hampurilaisen ja ranskalaiset. Nuori kesätyöntekijä otti tilaukseni ja kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes ilmoitin ottavani ruoan kanssa vettä. Kassaa naputellut käsi pysähtyi ja nousi korvalliselle.

- Niin mutta kun tähän tulee cokis.
- Niin mutta kun minä en juo limonadia ruoan kanssa, vastasin.
- Mutta se tulee tähän, kesäpoika intti.

Nämä ovat vissiin jotain luonnonilmiöitä, ennalta määrätyt keräyssummat ja limonadit jotka tulevat vaikka ei tahtoisi.
Minkäs siinä sitten ihminen mahtaa.

Mutta en siltikään ottanut sitä cokista. Maksamaan taisin joutua.