keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Lupasin kertoa, kun avaan uuden blogin ja nyt kerron. Uutuus löytyy osoitteesta http://kirjoittamo.blogspot.fi/Tervetuloa lukemaan!

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Kiitos seurasta

Kun jokin asia muuttuu ilosta velvollisuudeksi olematta välttämätön, on aika luopua. Näin on nyt laita tämän blogin kanssa. En ole enää moneen viikkoon tuntenut vähäisintäkään tarvetta kirjoittaa tänne ja jos olen yrittänytkin, olen luovuttanut kesken kaiken. Lämmin kiitos teille, jotka olette lukeneet ja/tai kommentoineet! Voi olla, että perustan uuden blogin syksymmällä, mutta se tulee - jos tulee - keskittymään kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskeluun. Nyt kesällä yritän edistää kirjallisuuden opintojani ja aloitan sitten syyskuussa lisäksi kirjoittamisen opiskelun. Yritin laittaa tänne vielä kuvan kauniista aamumaisemastani, mutta se ei onnistunut. Olkoon sekin siis merkkinä ja vahvempana vakuutena siitä, että on aika sanoa vähintään näkemiin. Jos avaan uuden blogin, kerron siitä tällä sivulla. Oikein mukavaa kesän jatkoa!

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Tätä kohtaamista minä en halunnut eikä se toinenkaan

Pionit ovat niin kauniita ja parhaimmillaan juuri nyt. Niistä pitää ottaa kuva, ajattelin ja otin kameran käteeni. Minä ja koira olimme viettäneet helteistä aamupäivää siihen asti sisätiloissa.

Otin siis kameran käteeni, sujautin puutarhakengät jalkoihini ja astuin ovesta. Ja mitä näinkään: keskellä pihaa oli suuri, ruskea kyy.

Koska en ole urhea enkä erityisen fiksu, aloin kiroilla. Kovaan ääneen, hermostuneesti.

Koira, joka oli seissyt selkäni takana ja odottanut pääsevänsä kanssani pihalle, alkoi haukkua. Se luuli, että pihalla oli sille jokin vahtitehtävä ja koska se on vahtikoira, se työnsi minut tieltään, säntäsi pihalle ja juoksi käärmeen yli sitä huomaamatta.

Minä kiroilin, koira haukkui ja toivoin totisesti olevani jossain muualla. Kutsuin koiraa niin vetoavasti, että se kerrankin totteli ja tuli ja juoksi samalla toistamiseen käärmeen päältä sitä huomaamatta. Onni onnettomuudessa oli se, ettei käärmekään huomannut koiraa, ei ainakaan purrut sitä.

Suljin koiran sisään, vaihdoin kumisaappaat jalkaani ja menin pihalle. Hain aitasta lapion. Tähyilin käärmettä. Vaikka nurmikko on hyvin leikattu ja lyhyt, sitä ei näkynyt. Niitä on vaikea nähdä elleivät ne ole ihan lähellä. Toivoin, että näkisin käärmeen. Pelkäsin, että näen.

Kun sain käärmeen taas näköpiiriini, menin ja iskin siltä lapiolla pään poikki.

En ole ylpeä teostani, mutta näin minä teen, jos tapaan kyyn pihallani.

Pionikuvan otin iltapäivällä, saappaat jalassa. Ja sitten leikkasin taas ruohoa, vaikka lämpömittari näytti yli kolmeakymmentä astetta ja vaikka ruohossa ei ollut paljon mitään leikattavaa.

Ja vaikka nyt on jo ilta, olen vieläkin järkyttynyt tapauksesta enkä ihan varma siitä, että minussa on tarpeeksi ainesta maalaiselämään.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Pasmat sekaisin

Eilisen ja tämän päivän aherruksen ja päänvaivan tuloksena saimme tyttären kanssa mattoloimen puihin. Se on nyt niisimistä ja pirtaanpistelyä vaille valmis.

Mitä siitä opimme? Ainakin sen, että loimen laittoa tulisi harrastaa useammin kuin joka toinen vuosi, muuten työvaiheet unohtuvat.




Lisäksi tajusin sen, mistä sanonta "pasmat sekaisin" on saanut alkunsa. Tuossa kuvassa näkyy, miten loimilangat kulkevat tuollaisen puisen, piikkisen häkkyrän piikkien lomasta. Häkkyrän nimi on käärinpirta eli pasmakaide. Jos langat sotkeentuvat pasmakaiteeseen laitettaessa, loimenlaittaja on pulassa. Se, että jollakulla pasmat ovat pahasti sekaisin, on siis kouriintuntuva, olemassa oleva ongelma.

Loimen laittamisessa on monta vaihetta ja siinä tarvitaan kaikenlaisia varpoja, nyörejä ja surmansilmukkaestesolmuja. En varmasti tee jokaista työvaihetta täysin oikein, mutta lopputuloshan tässä tärkein onkin, saada loimilangat kulkemaan loimitukilta kutojan eteen hyvässä järjestyksessä ja sopivan tiukkoina. Sen kun pitää mielessään, keksii kyllä keinot, miten se tehdään.

Muuten juhannus sujui oikein mukavasti ja leppoisasti. Kun nuoriso tänään lähti kotiin, menin ensin päiväunille ja sitten pihatöihin. Pelästyin pahanpäiväisesti, kun näin kasvimaalla käärmeen. Se oli jo toinen käärme viikon sisällä, mutta taisi olla sama yksilö, tarhakäärme onneksi. Pidin sille taas kovan puhuttelun ja tähdensin, miten äärimmäisen hengenvaarallista ihmisten nurkissa asuminen on. Käärme pujahti marjapensaaseen piiloon. Paljonpa tässä nyt huvittaa ajatus marjanpoiminnasta.

Ei siinä mitään, jos minä olisin joku Urhea. Mutta en ole vähääkään urhea, pelkään kaikkea mahdollista ja erityisen paljon käärmeitä. En silti halua tappaa myrkytöntä käärmerukkaa ja siksi päätin, että teen sen elämästä hankalaa: leikkaan niin h----tisti ruohoa, että siltä menee hermot.

Tartuin toimeen välittömästi. Kyllä nyt on pihapiiri siisti ja ruoho niin lyhyttä, ettei mitään määrää. Eikä muuta kuin huomenna uudestaan.

Vähän tämä saattaa voimille käydä, mutta minä en ole se, joka luovutta ensimmäisenä.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Pikainen tervehdys sillä välin kun raparperipiirakka paistuu


Lähdin aamulla Nonnan kanssa metsään. Otin ämpärin mukaani. Ei siellä vielä mitään marjoja ole, eikä taida tänä kesänä paljon tullakaan; keräsin ämpäriini puolukanvarpuja.

Seuraavat kaksi tuntia istuin pihalla ja sidoin kranssia.


Marjavuodesta näyttää tosiaan tulevan huono ainakin täällä meillä. Raakileita ei näy juuri yhtään, vaikka kaikkina aikaisempina kesinä tuo vastapäinen kallionsyrjä on ollut erinomainen marjapaikka. Eipä sillä, meillä on vielä viimevuotistakin puolukkahyytelöä.

Sillä aikaa, kun minä ja koira olimme metsässä, talon edustalla oli tapahtunut. Mies sanoi nähneensä, miten kaksi peuranvasaa leikki tuossa pellolla, josta naapurin isäntä muutama päivä sitten kävi korjaamassa lehmien rehut talteen. Peurat olivat painineet lähes koiramaiseen tapaan, kuulema. Tapauksesta ei nyt ole kuvaa esittää.



Tässä sen sijaan pari kuvaa kesän kukista. Niiden myötä toivotan kaikille hyvää Juhannusta! Itse aion viettää juhannukseni maltillisesti syömällä ja selvin päin. Muitakin tapoja on tullut kokeiltua, mutta tämä tuntuu nykyään ehdottomasti parhaalta.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Betonimyllärit

Onpa mukava välillä kertoa, että remontti etenee. Meillä oli eilen valutalkoot ja nyt päätyasunnon alakerran lattiasta puolet alkaa olla lähellä valmista.


Tuollainen työ on kova homma käsi- ja kottikärrypelillä, mutta onneksi reippaat vävypojat olivat auttamassa. Siitä vielä valtavan suuret kiitokset heille.

Itse toimin talkoissa muonittajana ja siinä sivussa sain ensimmäisen luentopäiväkirjan kirjoitettua. Kerroin aikaisemmin, että huonon nettiyhteyden takia en ole päässyt kuuntelemaan kirjallisuuden luentotallenteita; yhteys on nyt parempi ja sain ensimmäisen luennon kahlattua muutama päivä sitten. Todellakin kahlattua, sillä reilun tunnin luennon kuuntelemiseen meni yli kaksi tuntia. Hyvä niinkin.

Eilen kerrottiin uutisissa, että verottaja saattaa jatkossa ojentaa kouransa ns. aikapankkityöläisiin. Juttu kuulosti ensin aprillipilalta, mutta totta se oli. Tulevaisuudessa on siis mahdollista, että kun minä kastelen naapurin kukat hänen lomamatkansa aikana ja hän tekee saman kun minä lomailen, me maksamme veroa tästä työstä. Ajatusta perusteltiin harmaan talouden kitkemisellä.

Käytännössä veron määrääminen saati sen maksattaminen tulee olemaan vaikeaa tai mahdotonta. Mutta jo ajatus on nauurettava. Eikö harmaan talouden työryhmällä todella ole parempaa tekemistä kuin kehittää tällaisia surkeita ideoita? Kukkien kastelussako piilee koko harmaan talouden ydinsaaste?

Mekin täällä vain järjestämme talkoita jollain geeneihin pureutuneella jokamiehenoikeudella ja tulimme varmasti rikkoneeksi muutamaakin lakia ja asetusta. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin ilmoitusvelvollisuus (naapureilta ei kysytty lupaa), järjestyssääntö (betonimyllyn putsaamisesta syntyi ääntä iltakymmenen jälkeen), työturvallisuuslait ja -asetukset (ei ilkeä ajatellakaan) ja niin edelleen. Työttömyydestä kärsivä Suomi työllistäisi hyvän joukon virkamiehiä pelkästään talkootyömaiden epäkohtien selvitykseen, jos vain maksaja löytyisi.

Tällaiset esitykset eivät myöskään kannusta ihmisiä auttamaan toinen toisiaan. Juuri sitä, auttamishalun kasvattamista, kuitenkin tarvittaisiin. Mikä meidän olisi ollessa, jos rientäisimme apuun silloin kun näemme, että toinen sitä tarvitsee? Hyvinkin pienillä teoilla monien ihmisten elämästä tulisi edes siedettävää.

Pienet teot voivat olla todella pieniä. Esimerkiksi sellaisia, että nostetaan naapurin betonisäkkien päältä lentänyt pressu paikoilleen, kun alkaa sataa.