Synnit anteeksi

Minua sitten harmitti, kun huomasin, että olin unohtanut yhden jutun. Tai en unohtanut vaan ymmärtänyt väärin. Lupasin nimittäin kirjoittaa sydänpäivänä sydämen hyvinvointiin liittyvästä aiheesta (tämä oli muuan haaste) ja kuvittelin, että olin vastannut 29.9. vietettävään Sydänpäivään liittyvään haasteeseen. Kyse oli kuitenkin viime perjantaista joka oli joku Pukeudu Punaiseen Sydämen Hyväksi -päivä.

Anteeksi nyt vain.

Tuskinpa kukaan edes huomasi kömmähdystäni. Minulla on kuitenkin lähes piinallinen taipumus pitää kiinni siitä, mitä on sovittu. En ikinä lupaa mitään kevyesti. Jos lupaan jotain, tarkoitan sitä ja pidän lupaukseni. Jos lupaan tulla käymään kello 14.17, tuoda Aku Ankan Joulupähkinän vuodelta 1973 ja Annikki Tähden Kootut levyt voit olla varma, että näin tapahtuu.

Tosin en lupaisi mitään tuollaista kenellekään.

En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka lupailevat kaikenlaista eivätkä pidä sanojaan. Kaikkein ällistyttävintä on se, että joku lupaa jonkun asian ja sitten muina miehinä sanoo joskus myöhemmin, että ai niin, minä unohdin ihan. Tai ettei edes muista luvanneensa. Jos yleensä sanoo jotain.

Muistan, mitä olen luvannut itse mutta valitettavasti muistan yhtä hyvin sen, mitä minulle on luvattu. Esimerkiksi koulukaverini Marjo lainasi minulta markan vuonna 1972 ja lupasi maksaa sen hetimiten takaisin. Eipä ole kuulunut. Eikä kuulukaan, sillä Marjo ei enää vaikuta tässä maailmassa.

Lasten suhteen pitää olla erikoisen tarkkana. Muistan, miten kummitätini lupasi kerran noutaa minut jonain päivänä luokseen koko päiväksi. Innostuin kovin ja haaveilin, mitä kaikkea voisin tehdä tuon ihanan päivän mittaan. Jota ei koskaan tullut. Minä odotin sitä monta vuotta.

Laajennetaan vähän näkökulmaa: valehtelu on ihan käsittämättömän kummallista. Olen varmasti tyhmä ja lapsellinen, mutta oletan aina, että ihmiset puhuvat totta. Kokemuksesta olen tietysti oppinut, ettei näin aina ole, mutta silti uskon ihmisiin.

Tähän liittyy muuan hauska muisto.

Kun olin lapsi, kylällä ei ollut muuta lapsille ja nuorille tarkoitettua toimintaa kuin pyhäkoulu. Kaikki lapset kävivät siellä sunnuntaisin, kaikki paitsi yksi, jonka isä oli kommunisti ja joka ei siis ideologisista syistä päässyt mukaan. 

Pyhäkoulua piti Pyhäkouluntäti, jolla ei tiettävästi ollut muuta nimeä ja joka oli meidän silmissämme ainakin 98 vuotta vanha.

Minä ja kaverini Mirja olimme taas yhtenä sunnuntaina istuneet pyhäkoulun puisilla penkeillä ja kuunnelleet tunteikkaita kertomuksia Jeesuksesta. Ennen kotiinlähtöä Pyhäkouluntäti loi meihin vielä murheellisenlempeän katseen ja sanoi, että jos teillä, pikku lampaat, on jotain ikävää omallatunnollanne, voitte koska tahansa tulla tänne tunnustamaan ja voimme sitten yhdessä rukoilla syntejänne anteeksi.

Me Mirjan kanssa innostuimme kovin. Tai Mirja innostui ensin.

- Mennään, hän sanoi, kun kävelimme kohti kotia.
- Mennään vaan, minä vastasin. Mutta mitä me sitten tunnustetaan?

Mirjan kasvoille tuli poikkeuksellisen vakava ilme.

- Minä ainakin tunnustan, että olen kauhean kova valehtelemaan, hän sanoi.

Minä mietin hetken.

- Jaa. No jos minäkin sitten tunnustan sen, sanoin sillä ei minulla mitään muutakaan tunnustettavaa mielestäni ollut.

- Mutta ensin täytyy käydä kotona syömässä, jatkoin.

Niinpä sitten, kun molemmat olimme käyneet kotona syömässä, näimme taas postilaatikoiden luona ja taivalsimme siitä yhdessä takaisin pyhäkoulutalolle joka oli myös Pyhäkouluntädin koti. Kolkutimme oveen ja vähän hämmästyneen oloinen Pyhäkouluntäti päästi meidät sisään. Mirja toimi puhemiehenä, hänhän tätä  oli  ehdottanutkin. Meidät vietiin oikein kamariin asti.

- Mitä teillä nyt on sydämellänne, Pyhäkouluntäti kysyi kun olimme kaikki päässeet istumaan.

-  Minä olen ihan kauhea valehtelemaan, Mirja tunnusti niin surkean näköisenä, että olisin nauranut jos tilanne ei olisi ollut niin vakava.
 Pyhäkouluntäti katsoi minuun. Minua alkoi hirvittää.

- Niin minulla on sama juttu, minäkin olen kauhea valehtelemaan, minä sanoin ja tunsin itseni kamalaksi syntiseksi sillä olinhan juuri päästänyt suustani oikein emävalheen.

Lopulta me kaikki kolme olimme polvillamme kamarin nojatuolien edessä ja rukoilimme hartaasti syntejämme anteeksi.

Kun kävelimme takaisin kotiin päin olimme aika hiljaisia tyttöjä. Minua nolotti ja harmitti. Ei olisi kannattanut niin kauheasti innostua Pyhäkouluntädin tarjouksesta. Mutta kun ei siellä kylällä lapsille ikinä mitään muutakaan tarjottu...

Se hyöty siitä tunnustusreissusta kuitenkin oli, että jos jo ennen olin huono valehtelemaan, se ei sen jälkeen ole tahtonut ollenkaan onnistua.

Lopuksi vielä kuva, joka ei nyt liity tähän aiheeseen muuten  kuin sikäli, että kuvasta välittyy mielestäni jotain äärimmäisen herkkää.
Vähän niin kuin herkkä omatunto.