Mihin äiti pystyy?

Eräänä aamuna, ei niin kovin kauan sitten, istuin keittiön pöydän ääressä ja luin lehteä. Keskeytin, kun pieni tyttöni tassutteli vierelle ja halusi syliin. Pikku otsa oli huolestuneissa kurtuissa ja tiesin, että asia on vakava.

Nostin lapsen syliini. Istuimme ja katsoimme ikkunasta ulos. Lapsi huokaisi.

- Äiti, hän sanoi.

- Mmh, minä vastasin.

- Äiti. Tieräksinä, missä semmosia pikkusia reppuja myyretään?

Voi rakas. Kultalapsi. Totta kai äiti tietää. Tämä on helppoa, tämän minä pystyn hoitamaan.

Eikä aikaakaan, kun olin käynyt paikassa, jossa oli paljon pieniä reppuja myyrettävänä, olin ostanut kauneimman niistä ja tuonut sen pienelle tytölleni. Hän sovitti sitä selkäänsä ylpeänä, täytti sen tärkeillä tavaroillaan ja kuljetti sitä mukanaan joka paikkaan.

Pienen lapsen äiti hallitsee koko maailmaa.
Mutta nyt minulla ei enää pitkään aikaan ole ollut pieniä lapsia ja tänään täältä on lähtenyt viimeinenkin. Pesä on nyt tyhjä. Jäljelle jäi vain nukkavieru Rimppa-Liisa nukkavierun kirjansa kanssa.

Isot lapset hankkivat itse reppunsa ja kantavat taakkansa itse. Miten paljon joskus tahtoisinkin, että joku taakka jäisi ottamatta, joku tie valitsematta, ei minun tahtomisillani ole mitään merkitystä. Niin sen pitääkin olla, en minä heitä kasvattanut sillä mielellä, etteivät he isoina uskaltaisi tehdä mitään lupaa kysymättä.



  Miten aikuisten lasten äitinä voisin nyt toimia parhaalla mahdollisella tavalla lasteni hyväksi?

En ainakaan niin, että valvon yöt ja murehdin heidän asioitaan. Enkä niin, että urkin ja epäilen pahinta. En myöskään niin, että soitan yhtenään ja anelen heitä käymään.

Eiköhän parasta ole keskittyä omaan elämään ja tehdä asioita, joista tulee hyvä mieli. Olla apuna jos pyydetään. Yrittää muistaa, millaista oli olla nuori.

Mutta ihan ensin minä siivoan täällä ruusupensaan takana. Ja järjestän vähän uudestaan.
Minun tavallani.