Kylmänhenget tanssivat pellolla aamulla siihen malliin, että laitoin tänään syksyn ensimmäiset tulet uuneihin. Nyt täällä on miellyttävän lämmin, vähän liikaakin kun innostuin paistamaan lättyjä. Puuhellan vieressä kului toista tuntia, ennen kuin kaikki oli paistettu.
Puuhaillessani seurasin uutisia, joissa tänään on ensimmäisenä kerrottu Turun Yliopistollisen Keskussairaalan uhkaavasta tulipalosta. Televisiossa on näytetty kuvaa palopaikalta, ensiavusta.
TYKSin ensiavun ovi on varmasti tuttu paikka monille lähiseudun ihmisille. Siihen liittyvät muistot lienevät enimmäkseen ikäviä. Niin minullakin. Ajatukseni ovat kiertäneet ratoja, joissa asiat liittyvät toisiinsa ja kaikki ovat surullisia ja jopa traagisia.
Saattelin joitakin vuosia sitten ensiavun ovesta äitini, joka oli päättänyt kuolla. Hän oli sairastanut monta vuotta syöpää, pysynyt sitkeänä ihmisenä jaloillaan, ollut kotona ja kieltäytynyt viimeisinä sairausaikoinaan kaikista hoidoista.
Eräänä helmikuun aamuna hän soitti minulle ja pyysi, että veisin hänet sairaalaan, hän ei enää jaksaisi olla. Peruutin sen päivän työt, hain äidin ja vein TYKSiin. Ensiavussa äiti halusi, että minä selitän asian ja niin tein. On oikeastaan hassua, miten vähän sairaalassa kyseltiin puhumattakaan siitä, että potilasta olisi tutkittu. Riitti, kun minä sanoin, että äiti sairastaa syöpää ja haluaa nyt saattohoitokotiin. Sinne hän myös pääsi.
Yksitoista päivää myöhemmin istuin turkulaisessa kahvilassa haastattelemassa erästä puheterapeuttia. Samalla hetkellä äiti teki kuolemaa, mutta sen sain tietää vasta muutaman tunnin päästä.
Sama kahvila liittyy erääseen toiseen tänään uutisissa olleeseen asiaan. Haastattelin siellä kerran ns. Ulvilan murhan tulevaa uhria. Aiheena oli joku työelämään liittyvä juttu, mieshän oli sosiaalipsykologi. En pitänyt hänestä, hän oli flirtti sillä epämiellyttävällä tavalla, joka saa toivomaan, että olisin jossain muualla. Mutta tietenkään minun tehtäväni ei olekaan pitää tai olla pitämättä ihmisistä vaan haastatella heitä ja kirjoittaa siitä.
Jos joku ei tiedä, niin tuo kuuluisa, muutaman vuoden takainen, yhä selvittämätön murha oli uutisissa sen takia, että asiasta tehdään taas yksi valitus ja jotain uusia todisteitakin lienee tullut ilmi. Teosta epäiltiin uhrin vaimoa, mutta hänet vapautettiin syytteistä.
TYKSin ensiapu tuli minulle tutuksi vielä senkin kautta, että makasin siellä itse silloin, kun putosin hevosen selästä ja mursin luuni. Odotin siellä pääsyä jonnekin eteenpäin. Se ei ollut mikään mukava odotus, sillä minuun sattui enkä tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaiken lisäksi minulla oli kova tarve päästä vessaan ja kun kerroin siitä hoitajalle, hän käski minun nousta ylös. Yritin, mutta siitä ei tullut mitään kun sattui niin kovin. Silloin mieshoitaja sanoi pilkallisesti, että jos ei onnistu niin sitten ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pitkäaikaissairaalan vuodeosasto. Täällä Turussa se tarkoittaa Kurjenmäen sairaalaa, jota pidetään lähinnä kuoleman esikartanona kun siellä pääasiassa makaa puolitiedottomia vanhuksia.
Onneksi toinenkin vaihtoehto löytyi sitten, kun pääsin vuodeosastolle ja ystävällisen naishoitajan huomaan. Vaihtoehdon nimi oli alusastia. Liekö kapistus tuttu ensiavussa?
Tämmöisiä. Aika ikäviä ja surullisia ajatuksia. Muuten päivä on kuitenkin ollut hyvä. Tein vähän polttopuita klapikoneella, joka taas toimi, kun Raine korjasi sen. Ja sitten teimme yhdessä ikkunanpokia. Minun vaativa tehtäväni oli pidellä kiinni.
Välillä luin muutaman sivun vanhaa naistenlehteä, joka oli jäänyt puukoriin. Ei kovin vanhaa, taisi olla viime vuodelta. Se oli Anna tai Me Naiset, en muista kumpi. Ne eivät enää kiinnosta kauheasti, sillä niiden maailma on enimmäkseen pelkkää pintaa ja kun naiselle tulee ikää, on itsellekin armeliasta keskittyä enemmän sisäisiin arvoihin.
Huvittavin pikku juttu lehdessä oli kysely, jossa muutamalta julkkikselta tiedusteltiin, mikä on ikävin kotityö. Ratsastajana ja mallina tunnetuksi tullut Marko Björs vastasi, että kurjinta on siivoaminen. Hän sanoi saavansa "itkuraivarit" joka kerta, kun on ryhdyttävä siivoamaan ja käytävä valtavien vaate- ja pyykkikasojen kimppuun.
Yritin kuvitella ratsastaja ja malli Björsiä itkuraivarikohtauksen kynsissä. Kuva oli peräti hupaisa. Herra asuu tietääkseni yksiössä, joten kovin suuresta urakasta ei voi olla kysymys. Mutta herkälle ihmiselle sekin voi tietysti olla liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti