tiistai 31. tammikuuta 2012

Puhdas lohduttomuuden hetki

Lauseopin tentistä tuli hylätty.

Olen kuvitellut, että suomen kielen opiskelulla ja sillä, että käyttää suomen kieltä työkaluna, on jotain tekemistä keskenään, että niillä on riippuvuussuhde. Olen ollut väärässä. On näköjään täysin mahdollista käyttää suomen kieltä kohtuullisen menestyksellisesti hallitsematta koskaan sen rakennetta kovin syvällisesti. Ja minkä myös ja erityisesti taas tänään olen oppinut on se, että kielioppi on minulle tosi vaikea asia oppia.

Tentti oli mennyt lähes koko ryhmältä huonosti. En edes ollut ainoa hylätty. Vaikka mitäpä se lohduttaa.

Tuntuu tosi tympeältä kaivaa taas käsitekartat ja muistilaput esiin ja aloittaa transitiivilauseiden erottaminen intransitiivilauseista ja InfP:n, PartisP:n ja AdvP:n etsiminen. Esimerkiksi.

Opettajan mukaan jäin vain "parin pisteen" päähän läpimenosta. Olen minä sitten jotain osannutkin.

Syvä huokaus.

Koska päivä oli joka tapauksessa piloilla ajattelin, ettei se tule siitä sen kurjemmaksi vaikka teen yhden tosi ikävän työn alta pois. Nimittäin gallupin.

En ole vielä tavannut yhtään toimittajaa, joka sanoisi pitävänsä gallupien tekemisestä. Yleensä kaikki inhoavat niitä.

Minulle tulee aina silloin tällöin gallupin tekoa eteen ja tunnustan, että melkein mikä tahansa tuntuu hauskemmalta kuin se. Inhoan sitä niin paljon, että melkein jo pidän siitä. En osaa selittää tarkemmin tätä ristiriitaa.

Gallupin tekeminen on monesta syystä kurjaa. Ensinnäkin sen informaatioarvo on nolla. Jokainen tietää, että kun joku vieras tulee yllättäen kysymään, millä vastaaja on ajatellut pelastaa maailman ekokatastrofilta, vastaus ei voi olla kovinkaan mietitty tai edes järkevä. Kaiken lisäksi on aivan yhdentekevää, mitä viaton vastaajaparka hädissään vastaa, sillä se ei voisi gallupintekijää vähempää kiinnostaa. Hän on kiinnostunut vain siitä, että edes joku vastaa jotain sen viiden rivin verran joka gallupiin tarvitaan.

Ihmisten yllättäminen haiskahtaa hyväksikäytöltä. Se on myös nöyryyttävää. Minusta tuntuu, kuin olisin kerjuulla kun kuljeskelen siellä täällä etsimässä sopivia uhreja. Sanonpa vaan, että jos jokainen media-alalle hinkuva nuori pistettäisiin noin kokeeksi tekemään gallupia ypöyksin, niin mieli saattaisi nopeasti muuttua järkevämpään suuntaan.

Ihmiset eivät läheskään aina suostu vastaamaan. Ja jos vastaavatkin, eivät ainakaan suostu kuvaan. Kaikkein kauhein gallupkokemukseni on muutaman vuoden takaa. Taisi olla marras- tai joulukuu, ainakin oli tosi kurja ilma, satoi räntää, tuuli, oli märkää ja loskaista ja puolihämärää. Tarvoin painava kameralaukku olallani pitkin Turun katuja ja etsin ihmisiä, jotka suostuisivat vastaamaan gallupkysymykseen. Mikä kysymys oli, sitä en tietenkään muista, mutta todennäköisesti jotain niinkin tärkeää kuin "Joko olet aloittanut jouluvalmistelut?"

Olin kävellyt ja kävellyt, laihoin tuloksin. Ihmiset olivat väsyneitä ja pahalla päällä. Ei heillä ollut aikaa vastata. Ei heitä saanut kuvata. Eivät he halunneet osallistua. Olin kysynyt vaikka kuinka monelta saamatta yhtään vastausta.

Lopulta päädyin erääseen pikkuliikkeeseen, jossa minua vanhempi nainen järjesteli tavaroita. Esitin asiani taas kerran, gallupinteossa olen, saisinko kysyä yhden kysymyksen ja ottaa valokuvan? Saisinko?

Nainen pudisti päätään. Ei, ei. Ei se käy. Kaikenlaisia esteitä, on kiirettä ja ei tiedä jos hän vaikka eläkkeelle tästä...

Minä seisoin ovensuussa, räntä suli vedeksi ja valui kylmänä pitkin poskiani ja yhtäkkiä, varoittamatta, olin purskahtaa itkuun. Se oli niin lähellä, että jokunen kyynel taisi räntäveteen sekoittua. Nainen huomasi sen ja katsoi minua säikähteenä.

Kohtaus oli kuin Kaurismäen elokuvasta. Kaksi eri syistä onnetonta naista ankeassa marraskuisessa miljöössä. Niin puhdas lohduttomuuden hetki, että jos sen saisi siirrettyä kehyksiin, siitä tulisi taidetta.

Tänään sujui sentään paremmin. Tapasin vain mukavia ihmisiä ja nekin, jotka kieltäytyivät vastaamasta, olivat ystävällisiä. Olin jo ihan hyvällä tuulella, kun tulin takaisin kotiin.

Illalla olin taas yliopistolla. Nyt on menossa kielenhuollon kurssi ja lauseopin jälkeen se tuntuu petollisen helpolta. Käsittelimme tänään  isoja ja pieniä alkukirjaimia ja välimerkkien käyttöä.

Opettajamme kertoi meille sivumennen sanoista, joita joskus on ehdotettu virallisiksi suomen kielen sanoiksi, kuten esimerkiksi joukkoistuin ja myymiö. Edellinen tarkoittaa sohvaa ja jälkimmäinen kioskia eikä kumpaakaan saatu istumaan suomalaisten kielenkäyttöön, vaikka ne nyt tuntuvat tosi hupaisilta.

Vai kuinka: "Makaa sinä vaan siinä joukkoistuimessa, minä kipaisen R-myymiöön hakemaan virvokkeita!"

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

On se Huvikumpu, vaikka...

Tämän sunnuntain asuntonäyttelykohteemme oli parikymmentä kilometriä Turusta pohjoiseen. Lähdimme matkaan hyvissä ajoin ja viime sunnuntain vahingosta viisastuneena; viikko sitten olimme vähällä menettää koko näytön, sillä auton hansikaslokerossa hyytynyt navigaattori suostui toimimaan vasta pitkän lämmittelyn jälkeen. Eikä siitä nytkään, huoneenlämmöstä otettuna, paljon hyötyä ollut: kumpikaan ei muista, mistä siihen laitetaan ääni päälle ja kumpikaan ei näe ilman silmälaseja juuri mitään. Lasit tietysti olivat kummaltakin jääneet kotiin. Pääsimme silti perille, viisaana tyttönä minä olin tarkistanut reitin karttapalvelusta ja opetellut sen ulkoa.




Viehättävä Huvikumpu-tyylinen talo oli myös sisältä viihtyisä ja kodikas. Voisin hyvinkin haluta asua tällaisessa talossa, vanhan puutarhan ympäröimänä. Reilun kahdentuhannen neliön tontilla olevasta talosta pyydetään
239 000 euroa.

Tähän asti kaikki hyvin.

Myynti-ilmoituksessa sanotaan näin: "Tämä talo yllättää positiivisesti". Mietin heti, mikä on se vaikka joka lauseen perään kuuluisi? Ja selvisihän se, kun kaarroimme talon pihaan. Vaikka on talon vieressä, ylhäällä vallin päällä kulkeva vilkkaasti liikennöity maantie. Korkea valli pimentää tontin vaikka toisaalta toki sulkee sen suojaansa ja pitää varmaan siitä suunnasta tulevat tuuletkin loitolla.

Joten tästä kauniista talovanhuksesta, tästäkään, ei tule meidän uutta kotiamme.

Näytössä oli paljon ihmisiä, enimmäkseen nuoria perheitä. Talot, joiden läheltä löytyvät lapsiperheille tärkeät palvelut, vetävät tietysti eniten katsojia. Tästäkin talosta on lyhyt matka kouluun, päiväkotiin ja kauppaan ja Turun keskustaan pääsee nopeasti moottoritietä pitkin. Tämän takia meidän varmaan pitäisi keskittyä etsimään vähän kauempaa, mehän emme tarvitse mitään lähipalveluja eikä meidän ole pakko päästä keskustaankaan päivittäin.

Kotimatkalla Raine kysyi, josko käytäisiin kahvilla. Sanoin, että mennään kotiin keittämään, tulee halvemmaksi. Että jos tässä nyt aletaan kantaa rahoja kahviloihin, niin tomppaan saa pian naputella osoitteeksi Mierontie 1.

Ikävä vaimo. 

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Kahden viikon kuulumisia ja puheenaiheita

Lupailin palaamista kuun vaihteessa ja tiedän, että se ei ole vielä. En kuitenkaan malta pysyä täältä pois ja ilokseni huomaan, että meitä on muitakin.

Tänään on pitkästä aikaa ilta, jolloin minun ei ole pakko lukea ts. valmistautua tenttiin. Ei ole, sillä tentti oli eilen ja menipä se miten tahansa, en juuri nyt voi tehdä mitään.
Olen nyt sen verran perillä suomen kielen opiskelusta, että lauseopin tentti - siis se eilinen - on yksi pahimmista. Kokemusta rikaampana tiedän senkin, että jos jotain pahempaa tulee, se on sitten tosi kamalaa.
Ymmärsin kaikki kysymykset ja vastasin niihin kaikkiin. Sitä, onko vastauksissa mitään tolkkua, en tiedä.

Tämän pari viikkoa kestäneen paussin aikana on taas tapahtunut vaikka mitä. Meillä kotona vain pieniä asioita, mutta maailmalla sitä suurempia. Olemme tietysti puhuneet paljon Italian laivaonnettomuudesta, onhan Costa Concordia ihan vastaavanlainen risteilijä kuin se, missä Raine on töissä, tosin eri varustamon.

Itse olen miettinyt, millaista laivassa on ollut, kun se alkoi kaatua. Mitä olisin osannut tehdä, jos Mariner olisi kaatunut, kun olin vaikka nukkumassa toisella kannella olleessa hytissämme? (Siis vuosi sitten, kun siellä olin.) En varmasti olisi pyrkinyt kuuliaisesti pelastusasema 23:lle, missä muuten istuin kerran viikossa harjoittelemassa pelastautumista.

Tässä kuvassa nuo keltaiset ovat Marinerin pelastusveneitä. Ne laskettiin harjoitusmielessä Valparaison satamassa ja monessa muussakin. Sitten niillä ajeltiin edestakaisin ja mikäs oli ajellessa, kun meri oli tyyni ja päivä kirkas.

Sataman läheisyys toi aina turvallisen olon; mitäpä nyt satamassa voisi sattua. Tuntuu vähän kummalliselta, että niin monta ihmistä voi kuolla, vaikka ollaan melkein rannassa. Raine uskoo, että suuri osa kuolleista on jäänyt hisseihin. Jos laivasta menevät sähköt, hissit eivät kulje ja niistä voi tulla surmanloukkuja. Kun itse seurasin risteilyväen hissien käyttöä näin, että niitä käytettiin todella ahkerasti, jopa parin kerroksen välillä. Itse käytin hissiä vain muutaman kerran, en pelon takia vaan siksi, että saisin edes vähän liikuntaa. Nyt luulen, etten astu laivan hissiin enää ikinä.

Traaginen onnettomuus, joka olisi ollut vältettävissä. Toivottavasti tästä otetaan opiksi.

Tällaisten suurten asioiden katveessa me täällä valmistelemme oman pienen elämämme suurta muutosta. Olemme käyneet katsomassa kahta taloa, joista kumpikaan ei ole tuleva kotimme. Toinen oli se Rumilus, josta kerroin aikaisemmin ja toinen muuan rintamamiestalo Kaarinassa. Rumilus oli jotenkin sympaattinen, vaikka sen sisustusratkaisut olivat luvalla sanoen omaperäisiä. Talosta olisi kuitenkin saanut kodikkaan, mutta tontti ei ollut hyvä. Ei myöskään tuon toisen.

Talojen arvostelussa on parasta olla lempeä, sillä ovatpa ne minun silmissäni miten kauheita tahansa, ne ovat kuitenkin olleet jonkun koteja. Joku on joskus huolella ripustanut verhot ikkunoihin ja taulut seinille ja ajatellut, että nyt meillä on nättiä. Jokainen yrittää - niin uskon - tehdä omasta kotipesästään mahdollisimman viihtyisän. Jokainen oman makunsa mukaan.

Emmekä me nyt vielä ihan tosissamme ole ostamassa, kunhan katsellaan. Olemme päättäneet käydä joka sunnuntai katsastamassa ainakin yhden talon jotta saisimme vähän näkemystä siitä, millaisia taloja ylipäätään on tarjolla. Uskon, että kun se oikea tulee vastaan, sen tietää.

Otin kuviakin noista taloista joissa kävimme, mutta niitä ei löytynyt muistikortilta kun äsken yritin laittaa ne nähtäväksenne. Pitäisi varmaan ostaa uusi kortti.

Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet työn täyteisiä ja välillä on tuntunut siltä, että jopa pieni stressi pyrkii häiritsemään yöuniani. Nukun yleensä hyvin ja jos en nuku, siihen lähes poikkeuksetta on syynä joku lähestyvä deadline ja tekemättömät työt. Nyt kun tähän melko normaaliin tilanteeseen lisättiin tenttipaineet, tuloksena oli eräänä yönä kauhea painajaisuni. Siinä olin jostain itselleni täysin käsittämättömästä syystä päätynyt treffeille Matti Vanhasen kanssa. Aivan: sen entisen pääministerin.

Treffien tunnelma oli vähintäänkin nihkeä. Vanhanen ei puhunut mitään eikä millään tavoin osoittanut, että olisi paikalla vapaaehtoisesti saati mielellään. En minä myöskään. Siinä me kuitenkin olimme ja kyräilimme toisiamme ja mielessäni pyöri kaamea ajatus; täytyykö minun ihan totta pussata tuon kanssa?
Onneksi heräsin ennen kuin mitään tapahtui.

Ja anteeksi vain, herra Entinen Pääministeri, enhän minä Teitä tunne enkä tiedä, miten kivaa oikeasti olisi voinut olla.
Jossain toisessa todellisuudessa.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Tiedoksi

Merimies pääsi maailmalta kotiin ja elämä jatkuu.

Huomasin tänään, että minulla on loppukuusta aika paljon töitä ja lisäksi lauseopin tentti tulossa. Niinpä päätin, että bloggaaminen saa nyt hetkeksi jäädä. Annan teille ja itselleni lomaa tästä ja palaan joskus kuun vaihteessa.

Mukavia alkutalven päiviä!

maanantai 9. tammikuuta 2012

Hyllyn päällä istumisesta ja toimittajan työstä

Sumu Galvestonin satamassa ei hälvennyt ajoissa ja niinpä merikarhuni tulee vasta huomenna - jos ehtii kaikille lennoilleen. Hiukan epäilyttää, kun aikaa Frankfurtin kentällä siirtyä lennolta toiselle on vain tunti. Kovin paljon ei tarvitse mennä pieleen, jotta kotiinpaluu siirtyisi edelleen.

Mutta minulla on kinkku ostettuna (ihan pieni vain) ja kuopus värvättynä isää vastaan kentälle huomenna. Itse en pääse tai pääsisin, jos en menisi yliopistolle. En kuitenkaan uskalla olla luennolta pois, sillä lauseopin kurssi on niin vaikea, että kaikki mahdollisuudet oppia jotain on käytettävä.
 
Siivosin vähän. Siitä opin ainakin sen, että elämäänsä ei kannata viettää kirjahyllyn päällä, siellä tulee likaiseksi.

Tällä pariskunnalla on aiheesta omakohtaista kokemusta. He asuvat hyllyn päällä ja joutuivat tänään imuroitaviksi. Hyh-hyh, miten olivat pölyisiä!
Meillä on Boknäs-kirjahyllyt, sellaiset, joissa kirjat ovat lasien takana suojassa pölyltä. Kun hankimme ne, halusin jostain syystä, jota en enää muista, välttämättä tällaiset puput hyllyn päälle istumaan. Tein ne ja siellä ne ovat istuneet siitä pitäen.

Puuhasteluni lomassa hoidin pari asiallista asiaa. Sovin yhden haastattelun loppuviikolle ja jouduin pulaan, kun en ollut miettinyt haastattelupaikkaa valmiiksi. Useimmitenhan asia hoituu niin, että minä menen haastateltavan luokse. Kaikki eivät kuitenkaan halua sitä enkä minä puolestani halua tuoda töitä kotiin (no jaa, miten sen nyt ottaa, kun kuitenkin kirjoitan täällä). Eihän minulla ole mitään toimistoa; työpisteeni on makuuhuoneessa ja olisi jotenkin kornia tuoda ventovieraita ihmisiä sängynlaidalle haastateltaviksi.

Rauhallisen haastattelupaikan löytäminen on hankalaa. Kesällähän voi istua vaikka puistossa, mutta talvella on vaikeata. Kahviloissa on yleensä liian meluisaa. Päädyin lopulta ehdottamaan erästä keskustan ravintolaa, jossa pitäisi olla rauhallista siihen aikaan päivästä. Toivotaan, että tälläkään kertaa sinne ei osu yhtä aikaa mitään entisten huutosakkilaisten vuosikokoontumista.

Pahin meluhaittakokemukseni on kuitenkin maaseudulta. Olin haastattelemassa erästä pariskuntaa heidän kotonaan kaukana Turusta. Perheessä oli kaksi poikaa, ehkä 6-8 -vuotiaita. Minut istutettiin tuvan penkille ja siinä sitten oli tarkoitus kysellä ja kuunnella, mitä sanottavaa vanhemmilla oli. Siitä vain ei tahtonut tulla yhtään mitään, sillä pojat hyppelivät ympärilläni ja kiljuivat kuin pienet simpanssit koko ajan. Vanhemmat eivät puuttuneet poikien käytökseen mitenkään, he olivat ehkä niin tottuneita siihen. Minä jouduin välillä itsekin huutamaan saadakseni ääneni kuuluviin. Kauhea tilanne.

Mutta nyt on aika laittaa piste tälle päivälle ja jättää muistelukset toiseen kertaan.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Nyt on käynyt niin, että...

Meillä on vielä täysi joulu. Aina ennen olen korjannut kaikki joulukoristeet pois loppiaisena, mutta koska Rainen kotiintulopäivä on huomenna, annoin koristeiden jäädä. Vietämme vielä pienen joulun; aion huomenna ostaa pienen kinkunkin ja paistaa sen.

Uskollinen Tipsu-tonttu saa siis yhä päivystää kuusen oksalla Ison Pallon kanssa. Molemmat ovat koristeita, jotka Raine sai pikkupoikana ja jotka on ripustettu kuuseen joka joulu. Joulujen väliset ajat kaverukset viettävät tukevassa pienessä pahvilaatikossa, jonka kyljessä lukee "Tipsu-tonttu ja Iso Pallo". 


Suunnittelin huomisen ohjelmani siten, että ehdin sekä ostaa ja paistaa kinkun että olla lentokentällä ajoissa vastassa ja tehdä pari muutakin hommaa siinä välissä.
Nyt on kuitenkin käynyt niin, että Galvestonin satamassa oli tänään sumua. Sankkaa sumua, jonka takia satama suljettiin. Se taas aiheutti sen, että Mariner of the Seas ei päässytkään kiinnittämään köysiään laituriin ajoissa mikä puolestaan johti siihen, että laivalta tänään poistuvat noin 3000 matkustajaa ynnä yksi suomalainen sähkömestari eivät pääse minnekään. Niinpä Houstonista paikallista aikaa kello 20.20 nouseva kone lentää Amsterdamiin ainakin yksi tuoli tyhjänä.

Sellaista sattuu, minkäs sille voi. Kuvittelen vain sitä kaaosta, jonka luonnonilmiö saa aikaan. Miten laivalle jääneet matkustajat käyvät kuumina infotiskillä ja hiillostavat tiskin takana olevia virkailijoita, jotka eivät mahda asialle mitään. Ja kuinka Galvestonin matkustajasataman terminaalissa odottavat uudet matkustajat hermostuvat hetki hetkeltä enemmän ja kuinka kaikki ovat huolissaan matkoistaan ja lennoistaan ja kotiinpääsystä tai loman piloille menosta ennen kuin se on alkanutkaan. Galvestonin sataman päälle laskeutunut sumu aiheuttaa jopa sen, että kinkunpaistoaika Ruusupensaan takana kaukana Pohjolassa muuttuu.

Merimiehen vaimon elämä on tämmöistä odottamista. Ennen on ollut vielä pahempaa, kun miehet olivat kuukausi- ja vuositolkulla jossain eikä tiennyt, onko mies edes elossa. Naisen elämä ylipäätään on jonkun odottamista: odotetaan miestä, lapsia, sopivaa aikaa, jotakuta syömään, odotetaan, että tapahtuisi jotain ja sitten sitä, ettei ainakaan tapahtuisi mitään.

Eikä nytkään auta muu kuin jäädä odottamaan.

 

lauantai 7. tammikuuta 2012

Painettua väärinkäsitystä ei pysty oikaisemaan

Eihän kukaan vain ajatellut, että kun kirjoitin eilen vanhemmista, tarkoitin kaikkia vanhempia? En tietenkään tarkoittanut, vaikka käytinkin yleistävää ilmaisua. Tajusin vasta tänään, että joku on saattanut loukkaantua. Pitäisi aina ajatella kahteen kertaan, ennen kuin kirjoittaa ja varsinkaan julkaisee mitään, mutta malttaako sitä? Ei tietenkään.

Painettu sana on kauhean vahva työkalu.Kurjinta on se, että kun joku juttu kerran on julkaistu niin olipa se totta tai ei, se jää elämään. Virheitä voi yrittää oikaista, mutta se ei paljon auta. Joku on kuitenkin jo ottanut väärän tiedon käyttöönsä, pitää sitä oikeana ja levittää eteenpäin.

Minäkin olen monet kerrat joutunut katumaan kirjoituksiani. Joskus on naapurisopukin ollut koetuksella.


Viimeksi mainitusta on tosi paljon aikaa, joten nyt en todellakaan puhu nykyisistä naapureistani; nämä kyseessä olevat ihmiset ovat jo kauan sitten muuttaneet pois.
Kirjoitin niihin aikoihin kolumneja paikalliseen kaupunkilehteen ja olin taas nuoruuden innossa ja erinomaisen viisaana ollut vahvasti jotain mieltä jostain, joka jotenkin liittyi lasten kasvatukseen. Pari saman pihan äitiä oli kuvitellut, että tarkoitin heitä ja heidän lapsiaan. Ihmettelin, kun naiset lakkasivat tervehtimästä ja jos heidän lapsensa tulivat lähellekään meidän portaitamme, kävivät kiireesti nappaamassa nämä pois.

En enää muista, miten asia sitten tuli esiin, mutta jotenkin se tuli ja kova huuto siitä syntyi ja hyvä, kun äidit eivät käyneet kimppuuni. Minä olin ihan kauhuissani ja yritin selittää, etten ollut hetkeäkään ajatellut oman pihan lapsia eikä olisi syytäkään, mutta en saanut puhua loppuun asti kun toinen äideistä silmät raivosta leimuten kiljaisi: "Älä selitä!" ja käänsi selkänsä.

Välit eivät siitä enää lämmenneet enkä koskaan saanut tilaisuutta kertoa, mitä oikeasti olin tarkoittanut. Sitten, kun aikojen päästä toinnuin järkytyksestä, alkoi toisaalta huvittaa; pidetäänkö minua todella niin tyhmänrohkeana, että uskaltaisin kirjoittaa naapureistani?

Muuten nämä 25 vuotta täällä Ruusupensaan takana ovat olleet naapurisopujen puolesta hyvää aikaa. En tiedä, millaisissa väleissä suomalaisissa taloyhtiöissä yleensä ollaan, mutta meillä ainakin ollaan hyvissä. Täällä ei ole vaivattu poliisia eikä oikeuslaitosta rajariitojen selvittelyssä.
Tai sitten minulta on mennyt jotain ohi.

Niin ja kuvasta sen verran, että se ei ole tältä talvelta, vaikka viime yönä olikin satanut vähän lunta.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Pikkulapsi karkasi hoitopaikasta, äidin avoin tilitys

Tein reippaan kävelylenkin iltapäivällä. Suunnittelin reittini siten, että matkan varrelle osuisi mahdollisimman jyrkkä ylämäki; jonkunlaista joulun jälkeistä itseruoskintaa siis. Kyseinen reitti kulki Puutarhakadulta Topeliuksen koulun ohi Linnankadulle. Matkan varrelle jäi Veistämön puisto, jossa oli ennen lasten leikkipuisto, siis sellainen, missä puistotädit olivat lasten kanssa muutaman tunnin aamupäivisin.

Kun kuopus oli jotain kaksi- tai kolmevuotias, ostin itselleni vähän kirjoitusaikaa viemällä hänet puistotätien hoiviin.

Taisi olla ensimmäinen tai ehkä toinen puistopäivä menossa kun menin hakemaan lasta ja tapasin molemmat tädit säikähtäneinä portilla odottamassa. Lapsi oli karannut. Saatu sentään kiinni, joskin viime tipassa, sillä hän oli jo painellut pitkin vilkkaasti liikennöityä Linnankatua minkä pienistä kintuistaan pääsi.

- Meillä ei ole koskaan ennen, ei ikinä tapahtunut tällaista, tädit vakuuttelivat.

Mutta nyt oli eikä se minua edes kauheasti yllättänyt.


Menin saman tien kangaskauppaan, ostin neonväristä ulkoilukangasta ja ompelin siitä pienen huomioliivin. Kun tyttö pötkisi seuraavan kerran karkuun (ja seuraava kerta oli epäilemättä tulossa) tätien olisi helpompi huomata se.

Kun tänään kävelin entisen leikkipuiston ohi muistin taas tapauksen ja mietin, miten eri tavoilla me vanhemmat suhtaudumme tällaiseen eri aikoina. Jos itse lapsena olisin syyllistynyt vastaavaan, olisin todennäköisesti saanut kotona selkääni. Ihan varmasti olisi ainakin pidetty kova saarna, jonka pääpointti olisi ollut siinä, millaisen häpeän olen tuottanut äidille, ja miten hän ei kehtaa naamaansa näyttää leikkipuistossa koska minä olen ollut niin tuhma. Tämä kaikki olisi kummunnut siitä oletuksesta, että äiti ja vain äiti oli vastuussa minun kasvatuksestani ja käytöksestäni silloinkin, kun hän itse ei ollut paikalla.

Itse äitinä en muista tunteneeni sen paremmin häpeää kuin vihaakaan. Ajattelin asiaa käytännöllisesti; miten parhaiten turvataan se, että karkaaminen ei toistu eikä lapsi ole vaarassa. Tein sen, minkä pystyin, puin lapsen huomioväriin ja jätin loput tätien huoleksi.

Kun karkaamisia tapahtuu nyt, niistä kirjoitetaan iltapäivälehdissä. Vanhemmat ovat raivoissaan ja syyttävät tätejä laiminlyönneistä ja vaativat välittömästi uutta hoitopaikkaa. Lööpeissä mellastavat vanhemmat eivät uhraa puolta sekuntia sille, mitä ihmisetkin meistä ajattelevat?

Mikään näistä kolmesta tavasta suhtautua ei varmaan vaikuta lapsen karkaamistaipumuksiin. Karkaa jos on karatakseen.
Jotain muuta ne saattavat opettaa, ehkä.

Tyttären puistoilukin sujui sittemmin ihan hyvin. Mutta huomioliivistä hän ei päässyt, ennen kuin jätti puistouran taakseen ja siirtyi leikkikouluun.

torstai 5. tammikuuta 2012

Lapsivieraita

Eilinen ilta kului tärkeissä valmisteluissa, sillä olin kutsunut tänään lapsivieraita. 8- ja 10-vuotiaat lapsenlapseni eivät olleet koskaan tavanneet Kreikassa asuvan serkkuni 11-vuotiaita kaksosia ja nyt, kun tilaisuus tuli, kutsuin kaikki neljä tänne Ruusupensaan taakse.

Aloitimme tutustumisen selvittämällä sukulaisuussuhteet. Piirsin pienen sukupuunkin; tässä näin, tässä ovat Lauri ja Alli ja heille syntyvät nämä lapset ja heille taas nämä ja me olemme tässä kohtaa joten te olette vähän niin kuin pikkuserkkuja tai sovitaan, että serkkuja vaan. Sukua joka tapauksessa.

Pyysin lapsia myös piirtämään kuvat omista kotitaloistaan, joita toiset eivät ole nähneet.

Kuvassa alhaalla on Suomen serkkujen talo ja ylhäällä ylösalaisin Kreikan serkkujen talo. Molemmissa on paljon lemmikkieläimiä, sillä me olemme eläinrakasta sukua, jossa minä yhden koiran omistajana edustan säälittävää vähemmistöä.

Lapset tulivat hyvin toimeen keskenään ja toivon, että tämä päivä on alkua jollekin, joka kantaa aikuisuuteen asti. Ei ainoastaan sukulaisuussuhteena vaan myös laajempana näkökulmana maailmaan, siihen, että ihmiset ovat kaikki tietyllä tavalla samanlaisia kansalaisuudesta tai ulkonäöstä riippumatta.

Olipa mukava päivä! Nyt haaveilen jo täyttä päätä siitä, että sitten kun meillä on se uusi koti, jossa tietysti on iso keittiö ja ihana piha, pidetään oikein sukujuhlat.
Kutsut - ainakin alustavat - kannattaisi varmaan lähettää jo huomenna, sillä kokemuksesta tiedän, että edes oman perheen saati koko suvun saaminen yhteen paikkaan samaan aikaan on todella vaativaa.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Aina ensin ei

Ystäväni soitti ja kysyi, lähtisinkö tänä talvena hänen kanssaan Lappiin hiihtämään.

Rakastan Lappia. Hiihtäminen on mukavaa. Haaveilen Lapissa vaeltamisesta usein.

Ja kuitenkin ensimmäinen, mitä ajattelin oli ei. En minä millään voi.

Olen tosi huono lähtemään minnekään. En tiedä, onko se hyvä vai huono ominaisuus, mutta nyt se ainakin harmittaa minua. Onko pakko olla näin ikävä ihminen? Ihme, että joku edes pyytää.

Ehkä kuitenkin lähden. Saa nyt katsoa, täytyy miettiä

Olin juuri ollut kylvyssäkin ( mitä se tähän asiaan vaikuttaa?).


Kylpeminen on vaivalloista puuhaa. Viime vuonna en kylpenyt kertaakaan ja tämä tämänpäiväinen taitaa olla tämän vuoden ainoa kerta. Kuka tietää, vaikka tämä olisi ollut viimeinen kerta täällä? Tarkoitan vain sitä, kun tahti on näin harvaa.

Tästä päästäänkin taas muuttoteemaan. Selaan joka päivä Etuoven ja Oikotien myytäviä taloja. Siellä on nyt yksi, jota olen katsellut monta kertaa. Siinä ei ole juuri mitään niistä ominaisuuksista, joita olen listannut täytyy olla -listaani, mutta jokin siinä kuitenkin viehättää. Ainakin se, että talo on sisäpuolelta niin kammottavan ruma, ettei siellä tarvitsisi sääliä yhtään mitään.

Aamupäivällä kävin tekemässä yhden haastattelun vähän Turun ulkopuolella. Ajoin pientä paikallistietä pitkin maisemassa, joka oli juuri sellaista, missä mielelläni asuisin. Ajattelin, että jos täällä olisi joku talo myytävänä, tahtoisin mielelläni tietää.

Nyt illalla seikkailin taas asuntomarkkinoilla ja päädyin tutkimaan sitä rumaa taloa. Ja kuinka ollakaan, se on juuri sen tien varressa, jota tänään ajoin. Luulenpa, että kun Raine tulee kotiin (ensi viikolla) käymme ensimmäiseksi katsomassa Rumilusta.

Nyt toivon, etteivät huomiseksi ennustettu uusi myrsky ja erittäin huono ajokeli toteudu, kun minunkin täytyy lähteä maaseudulle. Yritetään ajaa varovasti!

maanantai 2. tammikuuta 2012

Lystipäivä, salarakkaani

Onpa ihanaa, että on taas maanantai, ajattelin aamulla. Elämä on raiteillaan, ihmiset menevät töihin ja kaikki kaupat ovat auki.

Maanantai on ihan oikeasti minun salarakkaani. Olen aina tykännyt maanantaipäivistä, jopa silloin, kun viikonlopuilta saattoi odottaa jotain ylenpalttisen  hauskaa. Sen vuoksi olemme tyttöjen kanssa ristineet maanantait Lystipäiviksi.

En ole ainoa, joka odottaa uuden arkiviikon alkamista. Tiedän, että monet yksineläjät kammoavat viikonloppuja ja huokaisevat helpotuksesta, kun edessä on taas ainakin viisi päivää, jolloin useimmilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta viettää leppoisaa perhe-elämää suljettujen ovien takana. Se ei ole kateutta, vaikka siltä näyttää, vaan silkkaa ahdistusta ja surua ja tyhjyyttä, oman olemassaolon kaikenpuolisen tarpeettomuuden kokemusta.

Ehkä viehtymykseni maanantaipäiviin kielii omallakin kohdallani siitä, ettei yksin oleminen ole aina hauskaa.
Ei se olekaan. Aina.

Sovin tänään muutaman haastattelun ja virittelin kameraani huomisia töitä varten.


Ihmiset olivat (osa) jo kovin kiireisiä heti vuoden alussa. Yksi valitteli, että hänellä on minuuttiaikataulu, mutta ehkä mahdollisesti voisin saada vähän aikaa tammikuun lopusta. Sääli häntä. Toivottavasti palkka korreloi minuuttiaikatauluun - joskin taitaa se siinä virassa korreloida.

Kävin katsastamassa Rainen auton. Kuopus oli mukanani ja käytin nyt ensimmäisen kerran hyväkseni katsastusaseman tarjouksen käydä kahvilla sillä aikaa, kun katsastusmies tekee työn. Aina ennen olen seissyt vieressä vahtimassa, miten autoa tutkitaan, mutta tästä lähtien taidan jäädä mieluummin kahvilaan. Palvelu oli erinomaista, istuimme kaikessa rauhassa ja kun katsastusmies sai työn tehtyä, hän tuli kahvilaan tuomaan avaimen.

Autossa ei ollut huomautettavaa ja lähdimme hyvillä mielin. Olin kuitenkin ajaa kolarin heti aseman ulkopuolella; en huomannut, että tie, jota pidin sivutienä olikin etuajo-oikeutettu ja tietysti sieltä juuri silloin oli tulossa auto. Sen kuljettaja soitti torvea pitkään ja vihaisesti ja hetken näytti siltä, että kuski ei edes yritä jarruttaa vaan tulee kylkeen. Tulee ihan vain sen takia, että voisi tehdä niin.

Olin väärässä, siitä ei ole epäilystäkään. Siis liikennesääntöjen suhteen. Jäin vain miettimään sitä, miten valtavan vahva tunne oikeassa olemisen riemu voi olla. Se voi olla niin suuri, että järki ja kohtuus ja kaikki hyvät käytöstavat unohtuvat. Vain ihan pikkuriikkisen suurempaa oikeassa olemisen riemua tunteva ihminen olisi ajanut kylkeeni, sännännyt autostaan ulos, repinyt oveni auki ja karjunut että etkö sää s-tanan ämmä nähnyt, että siinä on kolmio välittämättä yhtään siitä, että hänenkin autonsa olisi kärsinyt kolhuja. Ja ymmärtämättä, että koska hän näki kolmion, olisi ollut tosi järkevää jarruttaa.

Tällä kertaa selvisin kuitenkin ohiampaisevan autokuskin kiukkuisilla mulkaisuilla ja varmasti joillain paljonpuhuvilla eleillä, en tiedä.

Enkä minä ole tässäkään asiassa viaton. Kuinka monta kertaa olen esimerkiksi moottoritiellä ajanut rattia kaksin käsin puristavan lippalakkimiehen takana kahdeksaakymppiä, kytännyt ohituspaikkaa ja manaillut ääneen: "Etkö sä nyt näe että me ollaan moottoritiellä, eikö se kottero nyt to-del-la-kaan kulje kovempaa, paina nyt hyvä mies kaasua..." Eikä lippalakkimies välitä yhtään, puristaa vain rattiaan ja kuskaa vieressä tanakkana istuvaa mammaansa kauppaan eikä tunne kiirettä eikä minullakaan ole oikeasti kiire

mutta

kun

hitto vieköön,

minä olisin oikeassa.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Sen osaa minkä haluaa

Seinälläni on juliste, jonka ostin muutama vuosi sitten Turun taidemuseosta. Se on taiteilija Dora Wahlroosin omakuva, jonka alla lukee: " Man kan vad man vill - Sen osaa minkä haluaa".




Katselen usein tuota kuvaa ja ajattelen, että juuri niin, niin se on. Jos kovasti haluaa, pystyy melkein mihin tahansa.
Tänään on sellainen päivä, jolloin paljon hyviä aikeita ja päätöksiä on odottamassa täytäntöönpanoa. Tällä kertaa se ei kosketa minua, mutta joskus olen tehnyt hyvinkin tarkkoja suunnitelmia ja asettanut tavoitteita uudelle vuodelle. Monena vuotena tapanani oli vuoden vaihtuessa kirjoittaa itselleni arvio menneestä vuodesta ja listata seuraavan vuoden tavoitteet. Enimmäkseen arviot ja suunnitelmat koskivat kirjoittamista; kuinka hyvin olin saavuttanut menneen vuoden kirjoittamistavoitteeni ja kuinka paljon enemmän pitäisi seuraavan vuoden aikana kirjoittaa ja minne. Aina piti tehdä enemmän ja paremmin.

Jos nyt tekisin itselleni tavoitelistan, se sisältäisi varmaan tavoitteita opiskelun ja liikunnan suhteen. Molempia tietenkin pitäisi harjoittaa enemmän ja paremmin.
Hohhoijaa.

En ole ikinä saavuttanut mitään valtavan loistokasta ja hurjan arvostettua, mutta joitain pieniä juttuja sentään. Se, minkä näistä olen oppinut on se, että kun päätös jostain asiasta on tehty, se pitää muuttaa toiminnaksi saman tien. On mukava helliä ajatusta uuden kielen tai jonkun muun taidon oppimisesta ja ajatella, että opinnot alkavat hetimiten. Siis jo huomenna. Mutta huomenna ei enää huvitakaan tai tulee joku este ja asia siirtyy ja siirtyy.
Itseäni on ainakin auttanut se, että mietin, mitä olisin jo saanut aikaan, jos olisin aloittanut vuosi sitten.

Ei ihminen kuitenkaan ihan kaikkeen pysty. Juuri tänään olen monta kertaa ajatellut, etten opi lauseoppia enkä edes ymmärrä, kuinka sitä pitäisi yrittää opiskella. Keittiön pöytä on täynnä kirjoja, vihkoja, monisteita ja muistilappujani ja olen istunut niiden parissa monta tuntia. Mitä enemmän luen, sitä suurempi sekamelska päässäni on ja sekin pelkkää läpiajoa: en opi mitään.

Välillä rauhoittelin päätäni, kudoin sukkaa ja kuuntelin radiota. Sunnuntain Kansan Radio oli tänään kerännyt erikoisen paljon erikoisia ihmisiä kertomaan huolistaan. Yksi heistä oli mies, joka kertoi, että hänellä on jo pitkän aikaa ollut maakuntalehdessä joka tiistai ja torstai ilmoitus Henkilökohtaista-palstalla. Siinä hän ilmoittaa etsivänsä naisseuraa. Ilmoitusteksti - jonka mies luki - on aina lähes sama, joskin aikojen kuluessa hän on vähän parannellut sitä.

- Mutta sitä siis ihmettelen, että enää naisilta ei tule kirjeitä, vaikka ilmoituksesta on tullut paljon parempi, mies sanoi.

Minä jotenkin ymmärrän niitä naisia, jotka eivät kirjoita tälle ilmoittajalle. Hyvinkin ymmärrän.

Tapaus taitaa täyttää paradoksin tunnusmerkit? Näennäisesti looginen tai epälooginen. Mitä enemmän yrittää, sitä kauemmas tavoite karkaa.

Joku voisi tietysti kertoa tuolle miehelle, että jos hän harventaisi ilmoittelutahtiaan huomattavasti, joskus vielä voisi tärpätä.