Maanantai on ihan oikeasti minun salarakkaani. Olen aina tykännyt maanantaipäivistä, jopa silloin, kun viikonlopuilta saattoi odottaa jotain ylenpalttisen hauskaa. Sen vuoksi olemme tyttöjen kanssa ristineet maanantait Lystipäiviksi.
En ole ainoa, joka odottaa uuden arkiviikon alkamista. Tiedän, että monet yksineläjät kammoavat viikonloppuja ja huokaisevat helpotuksesta, kun edessä on taas ainakin viisi päivää, jolloin useimmilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta viettää leppoisaa perhe-elämää suljettujen ovien takana. Se ei ole kateutta, vaikka siltä näyttää, vaan silkkaa ahdistusta ja surua ja tyhjyyttä, oman olemassaolon kaikenpuolisen tarpeettomuuden kokemusta.
Ehkä viehtymykseni maanantaipäiviin kielii omallakin kohdallani siitä, ettei yksin oleminen ole aina hauskaa.
Ei se olekaan. Aina.
Sovin tänään muutaman haastattelun ja virittelin kameraani huomisia töitä varten.
Ihmiset olivat (osa) jo kovin kiireisiä heti vuoden alussa. Yksi valitteli, että hänellä on minuuttiaikataulu, mutta ehkä mahdollisesti voisin saada vähän aikaa tammikuun lopusta. Sääli häntä. Toivottavasti palkka korreloi minuuttiaikatauluun - joskin taitaa se siinä virassa korreloida.
Kävin katsastamassa Rainen auton. Kuopus oli mukanani ja käytin nyt ensimmäisen kerran hyväkseni katsastusaseman tarjouksen käydä kahvilla sillä aikaa, kun katsastusmies tekee työn. Aina ennen olen seissyt vieressä vahtimassa, miten autoa tutkitaan, mutta tästä lähtien taidan jäädä mieluummin kahvilaan. Palvelu oli erinomaista, istuimme kaikessa rauhassa ja kun katsastusmies sai työn tehtyä, hän tuli kahvilaan tuomaan avaimen.
Autossa ei ollut huomautettavaa ja lähdimme hyvillä mielin. Olin kuitenkin ajaa kolarin heti aseman ulkopuolella; en huomannut, että tie, jota pidin sivutienä olikin etuajo-oikeutettu ja tietysti sieltä juuri silloin oli tulossa auto. Sen kuljettaja soitti torvea pitkään ja vihaisesti ja hetken näytti siltä, että kuski ei edes yritä jarruttaa vaan tulee kylkeen. Tulee ihan vain sen takia, että voisi tehdä niin.
Olin väärässä, siitä ei ole epäilystäkään. Siis liikennesääntöjen suhteen. Jäin vain miettimään sitä, miten valtavan vahva tunne oikeassa olemisen riemu voi olla. Se voi olla niin suuri, että järki ja kohtuus ja kaikki hyvät käytöstavat unohtuvat. Vain ihan pikkuriikkisen suurempaa oikeassa olemisen riemua tunteva ihminen olisi ajanut kylkeeni, sännännyt autostaan ulos, repinyt oveni auki ja karjunut että etkö sää s-tanan ämmä nähnyt, että siinä on kolmio välittämättä yhtään siitä, että hänenkin autonsa olisi kärsinyt kolhuja. Ja ymmärtämättä, että koska hän näki kolmion, olisi ollut tosi järkevää jarruttaa.
Tällä kertaa selvisin kuitenkin ohiampaisevan autokuskin kiukkuisilla mulkaisuilla ja varmasti joillain paljonpuhuvilla eleillä, en tiedä.
Enkä minä ole tässäkään asiassa viaton. Kuinka monta kertaa olen esimerkiksi moottoritiellä ajanut rattia kaksin käsin puristavan lippalakkimiehen takana kahdeksaakymppiä, kytännyt ohituspaikkaa ja manaillut ääneen: "Etkö sä nyt näe että me ollaan moottoritiellä, eikö se kottero nyt to-del-la-kaan kulje kovempaa, paina nyt hyvä mies kaasua..." Eikä lippalakkimies välitä yhtään, puristaa vain rattiaan ja kuskaa vieressä tanakkana istuvaa mammaansa kauppaan eikä tunne kiirettä eikä minullakaan ole oikeasti kiire
mutta
kun
hitto vieköön,
minä olisin oikeassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti