Aamuyöt ja vuorenkorkuiset murheet

Mikä voikaan olla viheliäisempää kuin se, että herää aamuyöstä eikä enää saa unta? Ehkä vain se, ettei saisi unta iltayöstäkään, ei ollenkaan.

Minulle käy näin aina silloin tällöin. Tuntuu siltä, että nykyään useammin kuin ennen. Herään joskus kolmen maissa ja valvon tunnin tai kaksi. Käännän kylkeä varmaan tuhat kertaa, huokailen ja murehdin kaikkia mahdollisia kuviteltavissa olevissa asioita, omiani ja muiden. Hyvin usein murehdin työasioita: mitä jos en saakaan töitäni valmiiksi deadlineen mennessä? Mitä jos en pysty ollenkaan tarttumaan vastenmieliseksi kokemaani aiheeseen? Miksi en ole jo soittanut sille ja sille ihmiselle, mitä jos se ei vastaakaan minulle?

Ajatukset kiertävät tuskaista kehäänsä ja murheet ja vastoinkäymiset tuntuvat valtavilta, valtamerenkokoisilta.

Ja kun aamu sitten kuitenkin tulee, murheet ovat kutistuneet pieniksi, lähes olemattomiksi, käsiteltävissä oleviksi. On ihan helppoa tarttua puhelimeen ja soittaa sille jolle piti, tehdä lista tekemättömistä töistä ja huomata, että ne ehtii hyvin saada valmiiksi ja käsittää, ettei mikään muukaan yöllä paisuttelemani juttu edes ollut oikea murhe, pelkkä kuvitelma vain.

Kesken unien heräävältä ihmiseltä taitaa joku suodatin jäädä kytkeytymättä, joku sellainen, joka näyttää asioiden oikeat mittasuhteet. Tähän joku sielutieteilijä tai unitutkija osaisi ehkä vastata?

Tunnen suurta myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka kärsivät unettomuudesta ja joiden pitää mennä aikaisin aamulla töihin. Omat satunnaiset aamuyön heräilyni eivät ole mitään oikean unettomuuden rinnalla. Muutenkin olen onnen tyttö sikäli(kin), että olen vihdoin päässyt melkein kokonaan eroon ikiaikaisesta inhokistani, herätyskellosta. Yritän järjestää menoni siten, ettei minun tarvitse laittaa kelloa soimaan. Joku aamuvirkku voi joskus ehdottaa tapaamista jo kahdeksalta, mutta kykenen aika helposti sanomaan ei.

Valvominen ei tee hyvää kenellekään, mutta se, että se ei sovi minulle, tuli todistettua jo kauan sitten. Olin nuorena tyttönä vähän aikaa töissä mielisairaalassa ja tein siellä myös yövuoroja (minulla on sen verran alaa sivuavaa koulutusta, että se onnistui).

Työskentelin muun muassa vastaanotto-osastolla, jonne tuotiin kaikki sairautensa pahimmassa vaiheessa olevat, jopa eristyshoitoa tarvitsevat potilaat. Yöhoitajia osastolla oli aina kaksi, minkä lisäksi saatoimme helposti hälyttää apuvoimia muilta osastoilta, jos joku potilas kävi vaikka väkivaltaiseksi.

Minä en olisi jaksanut millään valvoa. Meillä ei ollut oikein mitään tehtävää yöllä, ei muuta kuin yrittää pitää silmämme auki. Usein haimme liinavaatehuoneesta tyynyt ja peitot ja asetuimme päiväsalin sohville lepäämään. Tietysti myös nukahdimme.

Kerran heräsin sohvalta siihen, että muuan kaikkein sekavimmista potilaista tuijotti minua lähietäisyydeltä. Kun hän huomasi, että olin herännyt, hän nosti sormen huulilleen.

- Shh, hän kuiskasi. Nuku sinä vain, minä valvon.

Sillä kertaa pääsin ketterästi jaloilleni ja pysyttelin loppuyön hereillä. Pian sen jälkeen elämäni muutti suuntaansa sillä tavalla, että hoitotyöt jäivät. Olen monta kertaa ajatellut, että olisi mukava vielä joskus tehdä hoitoalan töitä, mutta yövuoroihin en lähtisi enää ikinä. Ja se ei tietenkään olisi reilua muita kohtaan.

Nuorena ei tullut mieleenkään murehtia mitään aamuöisiä heräämisiä. Silloin oli hyvä jos oli päässyt aamuyöllä vielä nukkumaankaan, ainakaan näin lauantaina.