lauantai 30. maaliskuuta 2013

Järkyttävä pääsiäisvieras

Kun edellispäivänä tulin juttukeikalta kotiin, vastassani oli varsin tohkeissaan oleva koira. Nonna juoksenteli edestakaisin,  puuskutti ja läähätti, tuijotti minua ja läähätti taas.
Ihmisten kielelle käännettynä sen sanoma kuului kutakuinkin näin:

- Äiti. Arvaa mitä, äiti? ARVAA MITÄ? Meillä on KISSA, se on täällä jossain, se on kissa, arvaa äiti, arvaa...älä ota takkia pois, mennään ulos, äiti mennään, ihan totta äiti, aika pian kiitos, heti...

Ja kun noin minuutin päästä seisoin hihnanjatkeena radanvarressa ja katselin, miten koira ripuloi helpottuneena mietin kuinka hienoa olisi, kun osaisi piirtää. Tästäkin saisi hauskan sarjakuvan, jossa pieni pullea kissa pistää ison koiranroikaleen vatsan sekaisin vain ilmestymällä paikalle.

Nonnarukka, Miss Herkkävatsa.


Meille oli tosiaan ilmestynyt kissa. Soma pieni kissatyttö makasi meidän sängyssämme ja näköjään viis veisasi aiheuttamastaan järkytyksestä.




Tiesin kyllä, että meille tuodaan kissa sillä välin, kun olen töissä. Mimmi on meillä pääsiäisen yli hoidossa. Se on hauska ja hyvätapainen otus ja on mukavaa, kun talossa on välillä kissa.

Olen varmaan joskus kertonutkin, että olen isän puolelta syntynyt tavattoman eläinrakkaaseen sukuun. Tavatonkin on ehkä liian mieto sana, jopa patologinen voisi osua paremmin. Itse olen saanut tuota geeniperimää kohtuullisesti, muutamille muille sukulaisille sitä on siunaantunut liikaakin. Iäkkäät tätini ovat oman aikansa kettutyttöjä, joille mikään eläinten eteen tehty uhraus ei ole liikaa ja Kreikassa asuva serkkuni hoitaa siellä pientä eläintarhaa, sillä ihmiset tietävät, ettei hyväsydäminen suomalainen käännytä kodittomia portiltaan. Myös isäni oli eläinten ystävä, ihmisiä, joista kaikki eläimet pitivät heti.

Aito eläinrakkaus on eri asia kuin eläinten keräily. Sitäkin jotkut harrastavat: hankkivat eläimiä, kyllästyvät, pistävät kiertoon ja ottavat uusia. Tai sitten otetaan eläimiä, vaikka niille ei oikeasti ole aikaa.

Toinen asia, mikä nykyään pistää silmään, on eläinten ylenpalttinen hemmottelu. Tai voiko edes puhua hemmottelusta, jos koiralle puetaan takki turkin päälle, vaikka ulkona ei ole kylmä? Tai kun hevoset ulkoilevat vähänkin viileällä säällä paksuihin loimiin kiedottuina? Se, että eläintarviketeollisuus syytää markkinoille mitä ihmeellisimpiä vaatteita ja tavaroita ei tarkoita, että eläimet oikeasti olisivat niiden tarpeessa.

Suomi on tietääkseni tilastojen huipulla mitä tulee koirien määrään per asukas. Sen huomaa täällä Turussakin. Koiria on selvästi enemmän kuin vaikkapa 20 vuotta sitten ja huomattavan monilla on enemmän kuin yksi koira. Sehän on toisaalta ihan mukavaa, koiran ei tarvitse olla ainoa koira perheessä, mutta joillakin suhteellisuudentaju pettää tässäkin asiassa. Itse en ainakaan haluaisi asua viiden koiran kanssa pienessä kaupunkiasunnossa saati ulkoiluttaa niitä yhtä aikaa hihnoissa. Tällaisia laumoja täällä kuitenkin näkee.

Nonnan vatsa on jo asettunut. Kissa pysyttelee yläkerrassa ja käy vain silloin tällöin kurkistelemassa portaiden yläpäässä.
Minä varon avaamasta ikkunoita. Jostain syystä olen ihan varma, että kissa pötkisi karkuun sillä siunaamalla kun tilaisuus tulisi.
Ei se näytä siltä, mutta kissoista ei tiedä.Tunteeko muka joku niiden sielunelämää? 




torstai 28. maaliskuuta 2013

Muistokirjoitus


Olen tällä viikolla saanut tiedon kahden hyvän kollegani kuolemasta. Molemmat olivat ihmisiä, jotka jättivät suuren jäljen minuun.




       

Toinen auttoi minua aikoinaan kovasti työssäni. Toinen tarjosi monta hervotonta nauruhetkeä kun hän intoutui kertomaan kommelluksia, joita oli omassa työssään tehnyt. Niitä riitti. Tämä viimeksi mainittu elää myös minun puutarhassani Vanhalla Maatilalla, sain häneltä muutamia  tavattoman elinvoimaisia perennan taimia muutama vuosi sitten.

Uutiset sopivat piinaviikon tunnelmiin. Kevät on lähdön aikaa, valoa kohti.

Tällaiset viestit ovat aina pysähtymisen paikkoja. Hetken aikaa täytyy miettiä elämän lyhyyttä, katua tekemättömiä tekoja ja päättää, että tästä lähtien kaikki on toisin.

Ja jatkaa sitten entiseen tapaan.

Toinen edesmenneistä, se, jolta sain ne perennat, oli aikoinaan minun kanssani samalla kurssilla Taideakatemiassa; erikoistuimme draamakirjoittamiseen. Kurssin lopuksi  teimme laivaristeilyn. Oli kevät ja ilma  niin lämmin ja aurinkoinen, että saatoimme istua ulkokannella.

Meillä oli pullo kuohuviiniä. Kollega sai tehtäväkseen avata sen, koska me muut arvelimme, että hänellä on eniten kokemusta niin vaativaan työhön. Korkki aukesikin, lensi kovalla paineella tiehensä ja samalla kuohuviinit suihkusivat avaajan päälle. Hän näytti aivan suihkusta tulleelta ja niin huvittavalta, että me nauroimme kippurassa. Hän itse ei ihan heti nähnyt asiassa mitään huvittavaa, mutta jo hetken päästä hänkin nauroi.

Kaikkein parhaiten muistan hänen naurunsa. Ja vaikka hän pitkän uransa aikana kirjoitti varmasti tuhansia lehtijuttuja huomaan nyt, etten ole koskaan lukenut niistä ainuttakaan.

Ei minuakaan jutuistani tulla muistamaan, se on varma.    

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Pesin lattian miesten tähden


Sattui työreissu tänään Laitilaan, ihan lähelle Vanhaa Maatilaa, joten totta kai pistäydyin katsomassa, miten rakas kesäkotimme voi.

Oli hyytävän kylmä tuuli.Lunta oli aika paljon, sain hädin tuskin keploteltua itseni ovesta sisään.

Salin lattialla leikki aurinko.



 Tänä talvena hiiret ovat sotkeneet poikkeuksellisen vähän. Ehkä se johtuu kahdesta elektronisesta hiirenkarkottimesta, jotka ostin viime syksynä. Lisäksi viritin loukkuja ja olen talven kuluessa löytänyt niistä kaksi hiirtä.

Kävelin huoneet läpi, juttelin vähän talovanhukselle kevättoiveista ja kerroin tulevani taas pian käymään. Olin ajatellut, että ehkä jo pääsiäisenä voisin tulla tekemään kevätssiivousta, mutta ei siitä vielä mitään tule, lunta on liian paljon.

Kun pääsin kotiin ruusupensaan taakse, mies ilmoitti, että meille tulee kohta rakennusihmisiä taas käymään. Se tarkoitti sitä, että minun piti kiireesti vähän järjestellä, vaikka lattianpesu kuulema olikin täysin ylimitoitettu toimenpide kun tulossa sentään oli vain miehiä.

Miehiä tulikin ja laskujeni mukaan tämä oli nyt neljäs mies jota meidän vielä alkuun pääsemätön pikku remonttimme näköjään tarvitsee. Kun hän oli lähtenyt, kysyin, mikä mies mahtoi olla kyseessä ja sain tietää, että tämä oli nyt Tarkastaja.

- Ja mitä hän tarkastaa, kysyin minä.
- Hän tarkastaa sen Suunnittelijan työn, koska Suunnittelijalla ei ole valtuuksia tarkastaa.

Noin. Ja ne muut ovat kai sitten jotain mestareita ja ylimestareita vai mitä lienevät.

Remontti ei siis edisty, mutta rahaa menee. Rakennuslupamaksu tuli ja nyt tähän lupahommaan ja muuhun valmisteluun on mennyt jo reippaasti yli 2500 euroa.

Minun piti tänään kirjoittaa aikuiskasvatustieteen toiseksi viimeistä oppimistehtävää. Perusopinnot alkavat nyt olla viittä vaille valmiit.
Edellispäivänä sain arvion Tieteellisen toiminnan menetelmiä -kurssin tehtävästä. Sain kolmosen. Kirjoitin 16 sivua pitkän esseen ja ehkä ihan vähän odotin parempaa arvosanaa, vaikka pitäisihän minun tietää, ettei määrä korvaa laatua.

Niin siis minun piti tänään kirjoittaa, mutta en jaksa enää. Aihe on kyllä kiinnostava: mistä ammatti-identiteetti syntyy?
Olen pohtinut tätä aihetta vuosien varrella usein. Tällaisessa työssä, johon ei ole mitään yhtä ainoaa tietä eikä mitään univormun kaltaista ulkoista tunnusmerkkiä, ammatti-identiteetin syntyminen ei ole itsestään selvää. Olen usein ollut epävarma omastani.

Mutta viime aikoina, aina joskus, minulle on tullut sellainen tunne, että minähän osaan tämän. Joskus jopa sellainen, että olen tässä aika hyvä.
Niin että kai se ammatti-identiteetti sitten on syntynyt.
Eikä siihen mennyt kuin reilut kolmekymmentä vuotta.   

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Voi Anna, minkä teit!

Toivoin ja sain syntymäpäivälahjaksi Felicia Feldtin kirjan Näkymätön tytär. Nyt olen järkyttynyt ja pettynyt, sillä yksi esikuvistani, Kaikkien äitien Äiti Anna Wahlgren, tipahti jalustaltaan.

Kolin kolin, sinne meni.


  Koska epäilen, että joku on voinut elää niin pimennossa, ettei tiedä, kuka Anna Wahlgren on kerron, että hän on kirjoittanut suositun Lapsikirjan, muhkean lastenkasvatusoppaan. Kirja ilmestyi Suomessa 1980-luvulla, juuri sopivasti kun minulla oli pieniä lapsia.

Felicia Feldt puolestaan on Annan tytär, yksi hänen noin kahdeksasta lapsestaan, joilla on noin seitsemän eri isää. Felicia tilittää kirjassaan suhdetta kuuluisaan äitiinsä ja tekee kauheita paljastuksia lapsuudestaan. Ihailtu äiti, lastenkasvatusguru, on myös väkivaltainen alkoholisti ja seksimaanikko, joka ei epäröi muhinoida edes tyttäriensä poikaystävien kanssa.

Ja niin kuin minä Annaan uskoin.

Vakavasti puhuen (tuo äskeinenkin oli vakavaa) Lapsikirja on mielestäni edelleen erittäin hyvä lastenkasvatusopas. Viis siitä, että kirjoittaja itse ei ole kyennyt noudattamaan kaikkia oppejaan, opeissa sinänsä ei ole mitään vikaa.

Wahlgrenin ydinajatus on se, että kun perheeseen syntyy lapsi, hänet otetaan lauman, perheen, jäseneksi ja näytetään, miten laumassa eletään. Lapselle osoitetaan, että häntä tarvitaan, ja että hänen olemassaolonsa on välttämätöntä ja suuri ilo vanhemmille. Lapsi ei ole maailman keskipiste vaan yksi muiden joukossa, yhtä tärkeä. Vanhemmat sanelevat säännöt. Sääntöjen rikkomisesta seuraa rangaistus.

Yksi Wahlgrenin eniten rakastamia ajatuksia on se, että päiväkodit saisi lakkauttaa. Hänen mielestään päiväkoti on paikka, jonne lapset viedään säilytettäviksi sillä välin, kun oikea elämä kulkee toisaalla. Lapsen näkökulmasta asia näyttää siltä, että kun vanhemmilla on jotain tärkeää tehtävää, lapset on saatava pois tieltä. Tämä taas sotii sitä ajatusta vastaan, että lapsen pitää saada kokea olevansa tärkeä ja tuiki tarpeellinen koko perheen olemassaolon kannalta.

Tällaiset näkemykset ovat aika rankkoja niille vanhemmille, joilla ei ole mitään valinnan mahdollisuutta. Wahlgrenin mielestä tosin jokainen voi järjestää elämänsä siten, että se on mahdollista viettää yhdessä lasten kanssa.  

Wahlgrenin teoriat tukevat sitä ikiaikaista käytäntöä, jota maaseudulla on aina osattu toteuttaa: lapset ovat kasvaneet kotona ja ottaneet osaa työhön voimiensa mukaan. Sikäli kuin olen tavannut tällaisia kotikasvatuksen tuloksia, he ovat varsin onnistuneita.

Erityisen hyvänä pidän sitä näkemystä, että lapsi ei saa olla perheen keskipiste. Sellaiset piltit, joiden ympärillä ja tahdittamana aikuisten elämä pyörii, ovat ikävää seuraa. Sietämätöntä suorastaan. En näe yhtään syytä, en kasvatuksellista, en humaanista ajattelusta kumpuavaa, enkä terveydellistä sille, että lapset esimerkiksi saavat joka paikassa kailottaa ylimmäisenä ja että aikuiset keskeyttävät omat puheensa heti, kun kullanmuru avaa suunsa. Tai ettei lapsilta vaadita minkäänlaisia käytöstapoja vaan annetaan niiden mellastaa kuin pienet hirviöt paikasta ja seurasta riippumatta.

Yhtä tärkeää kuin tämä, on se, että lasta kunnioitetaan. Häntä ei pilkata, vähätellä eikä nöyryytetä ikinä.

Feldtin kirja on rankkaa luettavaa. Kirjoittaja on pistänyt välit poikki äitinsä kanssa ja perustelee sen hyvin. Minulla ei enää ole hyllyssäni Lapsikirjaa, mutta muistan sen takakannessa olleen kuvan, jossa Wahlgren poseeraa suurperheensä kanssa. Kaikki hymyilivät iloisina ja kuvasta huokui lämmin yhteisöllisyys.
Nyt Felicia muistelee tuon kuvan ottamista ja kertoo, miten hän vihasi äitiään ja päätti juuri silloin, ettei koskaan enää anna itsestään mitään tuolle ihmiselle.

Kauhean surullista. Molemmille.


 

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Koneeseen kadotettu

Istun ihan liikaa tässä koneella. Kun olen kotona, istun tässä suurimman osan ajastani.

Istuminen ei ehkä ole paras mahdollinen sana. Siihen liittyy kaikenlaista toimintaa: heiluttelen jalkojani, nostan ne välillä pöydälle tai ikkunalaudalle. Pyörin tuolilla. Venyttelen. Huokailen (olen kova huokailemaan). Syön. Juon.

Niin että istuminen ei ole kaikki.

En pidä siitä, että kone hallitsee elämääni, mutta minkäs teet, kaikki tapahtuu nykyään täällä. Työt, harrastukset ja jopa ystävät löytyvät koneelta tai sen kautta.

Tämäkin kaunis sunnuntai on kulunut tässä lukuunottamatta koiran kanssa tehtyä pitkää lenkkiä. Olen kirjoittanut vaivalloisesti uusinta oppimistehtävääni, jonka aiheena on työssä oppiminen.
Yksinkertainen asia, vai mitä? Jokainen tietää, mitä työssä oppiminen on, mutta mitä se sitten oikein on kun pitää selittää?
" Työssä oppimisen prosessimalli on kokemuksellisen oppimisen, tiedon luomisen ja organisationaalisen oppimisen mallien perusteella kehitelty teoreettinen konstruktio", sanoo oppikirja. Ja tämä oli, uskokaa pois, yksinkertaisesti sanottu.

Kun kyllästyin selvittämään tätä tehtävää, pengoin vaatekaapista (totta!) kaikki kielioppikirjani ja ryhdyin valmistelemaan aineistoa kirjoittajakurssilaisilleni. Lupasin heille viimeksi, että ensi kerralla käsittelemme vähän kielioppiasioita. Ei olisi pitänyt luvata. Yritin selittää pilkkusääntöjä lyhyesti mutta eihän se onnistu.

Lopulta siirryin muihin tehtäviin. Kerroin aikaisemmin, että aloitin aikuiskasvatustieteen rinnalla lyhyen kirjoittamiskurssin. Olen saanut melkein kaikki kurssitehtävät valmiiksi, vain viimeinen on kesken. Tehtävä ei olekaan ihan vähäinen, se on kokonaisen romaanin hahmottelu. Onneksi vain hahmottelu, ei sentään valmiiksi kirjoittaminen. Minun pitää tehdä romaanin synopsis ja muutama sivu itse tekstiä näytteeksi.

Romaanissani seikkailevat ne kangaskaupan naiset, joista kerroin jokunen päivitys sitten. Ne, jotka ihan oikeasti kohtasin yhdellä gallupintekoreissulla. Nyt heistä on tullut 85-vuotiaita romaanihenkilöitä. Annoin heille nimeksi Irmeli ja Helmi, lisäsin yhden aviomiehen ja yhden lapsen. Romaanin nimeksi tulee Juna, sillä juna on tärkeässä osassa tätä tarinaa.

Siinä katkelmassa, jota parhaillaan kirjoitan, Irmeli ja Helmi ovat hautausmaalla ja käyvät valtataistelua siitä, kumpi saa istuttaa kukkia haudalle. Ilmassa on suuria tunteita ja sydäntäraastavaa draamaa ennen paljastuksia, joita tekisin seuraavassa luvussa, jos sen kirjoittaisin.

Luulenpa, että näin suurenmoiselle kirjalle ojennettaisiin Finlandia-palkinto ilman kilpailua.

Minä muuten luulen, että tietokoneesta tuleva säteily rypistyttää. Ihan totta.

 


torstai 7. maaliskuuta 2013

Vakavasti huomioon otettava

Aamulla oli mahtavaa lähteä koiran kanssa ulos, kun aurinko paistoi jo kirkkaasti ja talitiaiset visersivät rintakehät pullistuneina keväisiä kutsulaulujaan.

Tapaan melkein joka aamu Vanhan Hiihtäjän. Meidän aikataulumme osuvat niin yksiin, että tavallisesti, kun olen menossa koirapolun suuntaan Nonnan kanssa, hän on tulossa sieltä aamuiselta hiihtolenkiltään ja puhdistaa suksiaan. Tapanamme on vaihtaa huomenet ja muutama sana säästä. Tiedän hänestä sen verran, että hän on aikaisemmin tehnyt paljon pitempiä hiihtomatkoja, mutta nyt, iän kartuttua, tyytyy lyhyempiin.

Vanhan Hiihtäjän lisäksi olen usein nähnyt täällä Iäkkään Lenkkeilijän. Hän on vanha mies, joka juoksee ketterästi, vaikka hänellä ei ole teknisiä urheiluvaatteita eikä pronaatiotuettuja lenkkitossuja. Itse asiassa hän hölkkää joskus puvuntakki päällä. Mutta oleellista tässä eivät olekaan varusteet - hiihtäjämieskin hiihtää puusuksilla - vaan se, että kun ihminen hoitaa kuntoaan, hän myös pysyy kunnossa. Ihailen molempia herroja.

Kevään kunniaksi kevätkuva.


Mistä tulikin mieleeni, että emme taida tänä(kään) keväänä saada omenapuita leikattua. Nuo tuossa vasemmalla ovat luumupuita, mutta tuolla takana pilkottaa kaksi vanhaa omenapuuta, jotka kipeästi kaipaisivat asiantuntevaa leikkausta. Olen monta kertaa seissyt puiden alla oksasakset kädessä ja tunnustanut, etten osaa.

Olemme joka kevät puhuneet leikkaajan tilaamisesta. Se on kuitenkin jäänyt puheeksi, paitsi tänä keväänä, kun päätin ryhdistäytyä ja tilata leikkaajan. Etsin netistä lähimmän ammattilaisen ja laitoin hänelle sähköpostia.

Vastaus tuli muutaman päivän päästä: juu, kyllä sopii tulla leikkaamaan. Maaliskuussa on hyvä aika.

Minä kiitin ja tiedustelin, kannattaisiko meidän varata jo nyt aika kalentereihimme?
Tähän sähköpostiin ei sitten enää vastattukaan. En ole kuullut leikkaajasta sen koommin.

Nyt on niin, että minä olen tottunut hoitamaan asioita sähköisesti. Jos mahdollista, kysyn asioita ja tilaan palveluita netin kautta. Minusta se on kätevää ja arvostan sitä, että yrityksillä on hyvät, toimivat ja ajan tasalla olevat nettisivut.
Ja koska minä, kohta 55-vuotias tavallinen perheenäiti, teen näin, olen aika varma siitä, että minua nuoremmat menettelevät vielä varmemmin niin. Se yritysten kannattaisi ottaa vakavasti huomioon. 

Jospa kuitenkin yrittäisin leikata omenapuut itse? Eivät kai ne sentään kuole, jos leikkaa väärin?

Sitä miettien toivotan uuden lukijani Tuulan tervetulleeksi!

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Opiskelijan elämää


Jos viime viikonloppuna karttelin opiskelutehtäviä parhaani mukaan, olen nyt käynyt niihin käsiksi sitä suuremmalla tarmolla. Tuloksena on viittä vaille valmis oppimistehtävä aiheesta Tieteellisen toiminnan menetelmät.

Vaikka en mitään muuta olisi oppinut niin ainakin sen, että opiskelijaelämän täytyy olla kauhean raskasta. Vai pitäisikö sanoa opiskelijan elämän, tuolla toisella ilmauksella tarkoitettaneen juhlimista ja sen semmoista.

En ymmärrä, miten jotkut pystyvät suorittamaan jopa lähemmäs sata opintopistettä vuodessa, käymään töissä samalla ja vielä pysymään järjissään. Itse olen nyt pakertanut tätä aikuiskasvatustiedettä lokakuun lopusta ja saanut kasaan 16 opintopistettä jos tämä viimeisin, melkein valmis otetaan lukuun. Siis neljässä kuukaudessa! Tällä vauhdilla en saavuttaisi edes täysipäiväisille opiskelijoille asetettua 60 vuosittaisen opintopisteen tavoitetta, vaikka en pitäisi yhtään lomaa.

Ja miksi sitten pitäisi?

Miksi en voisi - teoriassa - koska uskon, että monet ns. täysipäiväiset opiskelijat tekevät yhtä paljon työtunteja kuukaudessa kuin itsekin teen freelancerina.

Joten älkää ikinä erehtykö ajattelemaan, että opiskelijan osa olisi jotenkin helppo. Kaikkea vielä. Minä teen tätä sentään enemmän tai vähemmän huvikseni ilman tulevia urapaineita ja ilman toimeentulohuolia, jotka molemmat rasittavat nuoria.

Mitä sitten olen tehnyt eilen ja tänään? Aika hauskaa tehtävää oikeastaan.

Tämä kurssitehtävä on kolmiosainen ja sen viimeinen osa oli suunnitella oma tieteellinen tutkimus. Niinpä olen kehittänyt tutkimusaiheen, miettinyt aineistonkeruu- ja analyysitapoja, hakenut leikisti apurahoja ja tarkastellut tutkimukseni eettistä kestävyyttä.

Kun nyt kerran jouduin perehtymään tutkimusmenetelmiin, myös määrällisiin, tuli mieleeni muuan ilkeä ajatus. Ei ole nimittäin yksi eikä kaksi kertaa, kun olen tuijottanut jotain taulukkoa käsittämättä siitä yhtään mitään ja miettinyt, miksi asiat täytyy esittää noin vaikeasti?

Yksi, varsin käypä, selitys on tietysti se, että juuri ko. taulukointimenetelmällä saadaan paras mahdollinen tulos (viis siitä, ettei kukaan ymmärrä sitä).

Toinen selitys, johon itse nyt kallistun on se, että tutkijat brassailevat taulukko-osaamisellaan ja tekevät tahallaan mahdollisimman vaikeita esityksiä. Niitä ei ole tarkoitettukaan tavallisille ihmisille, vaan akateemisiksi meriiteiksi.

Vähän samaan tapaan kuin nyt tämä Himasen selonteko. Sekin oli niin hienosti muotoiltu, ettei kukaan kehdannut tunnustaa hämmennystään sen edessä. Nyökkäiltiin vain ja hymistiin kuin se entinen hoviväki keisarillisten kangaspuiden kolkkeessa.
Ja sitten tarvittiin yksi pieni toimittaja sanomaan, että keisarimme patsastelee julkisesti pylly paljaana. Minkä jälkeen hirveän monet totesivat, että sitähän he ovat ajatelleet ja olisivat sanoneetkin, mutta kun...


Tervetuloa, uusi lukijani Maarit!

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Saimme ruskean kirjekuoren

Rakennuslupa tuli vihdoinkin!

Hakuprosessi kesti kaikkinensa reilusti yli puoli vuotta. Meissäkin oli vikaa, kun emme joka kohdassa toimineet tarpeeksi reippaasti ja nopeasti ja pontevasti emmekä tarkastikaan, mutta kaikkea syytä en päällemme suostu ottamaan. Vai onko ajatus edes luvallinen? Tarkoitan sitä, että ehkä onkin täysin normaalia odottaa jonkun luvan saamista kuukausikaupalla. Mistä minä tiedän.

Nyt se kuitenkin on meillä, se kaivattu, ruskea kirjekuori. Lupa ei kuitenkaan ole vielä sama asia kuin työn aloittaminen, sillä jotta pääsemme itse asiaan, on ensin hankittava kolme tai neljä vastaavaa mestaria ja pidettävä aloituskokouksia ja ties mitä katselmuksia.

On se tarkkaa. Nykyään, tarkoitan. Tiedän ihan varmasti, että täällä Portsassa on tehty monta remonttia ja laajennusta ullakoille ja kellareihin ilman, että niistä on sen kummemmin hiiskuttu kenellekään. Tehty vain.

Ei se tietenkään ole hyvä, sekään. Muistan, kun kerran olin haastattelemassa erästä Turun kaupungin rakennusasioiden asiantuntijaa ja kysyin hänen mielipidettään Portsasta. Hän tuhahti, ettei suosittelisi asunnon ostoa sieltä edes pahimmalle vihamiehelleen, niistä voi löytyä mitä vaan.

Tätä ei olisi pitänyt sanoa; asuntomme arvo laski välittömästi. Muistutankin heti, ettei Portsa ole Turun ainoa puutaloalue eikä em. lausahdus sovi ainoastaan tähän. Ja nykyään tosiaan kaikki on tarkempaa ja ainakin mestareiden ja vastaavien määrästä voisi päätellä, ettei rakennusvirheitä enää pääse syntymään. Vaikkei niitä ennenkään mistään syntynyt, kyllä ne ihan ihmisten aikaansaannoksia olivat. 

Kuvassa ei ole orastava rakennusvirhe vaan alkava remontti.


Maanantaina meille on tulossa joukko mahdollisia mestareita. Jännittävää.

Rahaa menee kauheasti, vaikka mitään ei tapahdu. Tähän mennesä lupa-asian hoitamiseen on uponnut noin 2000 euroa, eikä itse luvasta vielä edes tullut laskua.

Remontti ja pankrotti ovat selvästi sukulaisia.