Tätä kohtaamista minä en halunnut eikä se toinenkaan

Pionit ovat niin kauniita ja parhaimmillaan juuri nyt. Niistä pitää ottaa kuva, ajattelin ja otin kameran käteeni. Minä ja koira olimme viettäneet helteistä aamupäivää siihen asti sisätiloissa.

Otin siis kameran käteeni, sujautin puutarhakengät jalkoihini ja astuin ovesta. Ja mitä näinkään: keskellä pihaa oli suuri, ruskea kyy.

Koska en ole urhea enkä erityisen fiksu, aloin kiroilla. Kovaan ääneen, hermostuneesti.

Koira, joka oli seissyt selkäni takana ja odottanut pääsevänsä kanssani pihalle, alkoi haukkua. Se luuli, että pihalla oli sille jokin vahtitehtävä ja koska se on vahtikoira, se työnsi minut tieltään, säntäsi pihalle ja juoksi käärmeen yli sitä huomaamatta.

Minä kiroilin, koira haukkui ja toivoin totisesti olevani jossain muualla. Kutsuin koiraa niin vetoavasti, että se kerrankin totteli ja tuli ja juoksi samalla toistamiseen käärmeen päältä sitä huomaamatta. Onni onnettomuudessa oli se, ettei käärmekään huomannut koiraa, ei ainakaan purrut sitä.

Suljin koiran sisään, vaihdoin kumisaappaat jalkaani ja menin pihalle. Hain aitasta lapion. Tähyilin käärmettä. Vaikka nurmikko on hyvin leikattu ja lyhyt, sitä ei näkynyt. Niitä on vaikea nähdä elleivät ne ole ihan lähellä. Toivoin, että näkisin käärmeen. Pelkäsin, että näen.

Kun sain käärmeen taas näköpiiriini, menin ja iskin siltä lapiolla pään poikki.

En ole ylpeä teostani, mutta näin minä teen, jos tapaan kyyn pihallani.

Pionikuvan otin iltapäivällä, saappaat jalassa. Ja sitten leikkasin taas ruohoa, vaikka lämpömittari näytti yli kolmeakymmentä astetta ja vaikka ruohossa ei ollut paljon mitään leikattavaa.

Ja vaikka nyt on jo ilta, olen vieläkin järkyttynyt tapauksesta enkä ihan varma siitä, että minussa on tarpeeksi ainesta maalaiselämään.

Terveiset kottikärrypartiolta

Olen ollut niin huonon nettiyhteyden varassa, ettei blogin päivitämisestä ole tullut mitään. En voi luvata, että yhteys tästä paranee, joten jos minusta ei kuulu mitään, niin tiedätte, mistä on kyse.

Olen siis ollut maalla. Vaihdoin myös nettitikkuni Sonerasta DNA:han vain huomatakseni, ettei Laitila ole DNA:n vahvinta kuuluvuusaluetta.

Onneksi muuta puuhaa riittää. Kuvassa Vanhan Maatilan iskukykyisin kottikärrypartio uskollisen assistenttinsa kanssa ottaa vauhtia päivän töihin.

Luontohavaintojakin on tehty. Kun eräänä aamuna suuntasimme Nonnan kanssa aamutoimiimme, minä kohti puuseetä ja koira puuseen taakse metsään, alkoi kuulua ennenkuulumatonta mekkalaa. Todella ennenkuulumatonta, sillä en osannut edes sanoa, oliko ääni peräisin linnusta vai jostain muusta olennosta. Ensin en edes nähnyt äänen aiheuttajaa, vaikka menin tietysti katsomaan niin pian kuin pääsin.

Metsän laidassa on korkeaa ruohoa ja jostain sieltä se ääni kuului. Koira kierteli äänen lähdettä kummissaan, haukkumatta, ja oli selvästi yhtä hämmästynyt kuin minäkin. Lopulta erotin heinien keskeltä lähes koiran kokoisen, ruskeanharmaan, lievästi raidallisen ja hirveän vihaisen  otuksen. Se siellä irvisteli Nonnalle ja päästeli kummia varoitusääniään.

Nonna ei ole erityisen riistaviettinen, ei siis mikään beagle, joka jahtaa päiväkausia samaa jänistä muusta piittaamatta. Lähteehän se pupun tai peuran perään jos sellainen osuu kohdalle, mutta tiedän, ettei se jaksa kauaa.

Tällä kertaa koirassa ei herännyt mitään saalistusviettiä eikä se selvästi käsittänyt, miten tuohon sähisevään ja uhkailevaan olentoon pitäisi suhtautua.

- Tule pois, se puree sinua, minä sanoin ja koira tuli kiltisti. Jätimme pahasti yllätetyn ja pelästyneen mikälieotuksen perääntymään kunnialla ja menimme sisälle.

Tunnustan olevani niin surkea luontohavainnoitsija etten nytkään osaa sanoa, mikä se oli. Ehkä supikoira, ehkä mäyrä, ei missään nimessä susi. 

Luulen, että näin tämän saman olennon viime kesänä. Istuin kerran saunan rappusilla vilvoittelemassa löylyjen välillä, kun pihalle lyllersi pienehköä koiraa muistuttava karvainen heppu. Katselin sitä pitkän aikaa kun se haisteli mitä lie haistellut, ennen kuin havahtui minun olemassaolooni ja kiiruhti pois. Enkä silloinkaan osannut päättää, katselinko mäyrää vai supikoiraa.

Saati, että osaisin nyt kuvailla eläintä. Ihmisen muisti on epäluotettava. Se, mitä itse luulee varmasti jonkinlaiseksi, voi toisen mielestä olla varmasti toisenlainen eikä ehkä lopulta kumpikaan ole oikeassa.

Kesä jatkuu taistelussa rikkaruohoja ja kaikkea muuta ei-toivottua kasvua vastaan. Se jatkuu toivottavasti myös hyvin edistyvien kirjallisuuden opintojen parissa joskin täytyy tunnustaa, etten vielä ole alkua pitemmällä. Huono nettiyhteys tekee pahasti haittaa kun pitäisi kuunnella luentotallenteita. Olen päässyt vasta siihen asti, kun opettaja käveli pöydän taakse ja sanoi nimensä.

 Siihen kului yksi aamupäivä.

     

Järkyttävä pääsiäisvieras

Kun edellispäivänä tulin juttukeikalta kotiin, vastassani oli varsin tohkeissaan oleva koira. Nonna juoksenteli edestakaisin,  puuskutti ja läähätti, tuijotti minua ja läähätti taas.
Ihmisten kielelle käännettynä sen sanoma kuului kutakuinkin näin:

- Äiti. Arvaa mitä, äiti? ARVAA MITÄ? Meillä on KISSA, se on täällä jossain, se on kissa, arvaa äiti, arvaa...älä ota takkia pois, mennään ulos, äiti mennään, ihan totta äiti, aika pian kiitos, heti...

Ja kun noin minuutin päästä seisoin hihnanjatkeena radanvarressa ja katselin, miten koira ripuloi helpottuneena mietin kuinka hienoa olisi, kun osaisi piirtää. Tästäkin saisi hauskan sarjakuvan, jossa pieni pullea kissa pistää ison koiranroikaleen vatsan sekaisin vain ilmestymällä paikalle.

Nonnarukka, Miss Herkkävatsa.

Meille oli tosiaan ilmestynyt kissa. Soma pieni kissatyttö makasi meidän sängyssämme ja näköjään viis veisasi aiheuttamastaan järkytyksestä.

Tiesin kyllä, että meille tuodaan kissa sillä välin, kun olen töissä. Mimmi on meillä pääsiäisen yli hoidossa. Se on hauska ja hyvätapainen otus ja on mukavaa, kun talossa on välillä kissa.

Olen varmaan joskus kertonutkin, että olen isän puolelta syntynyt tavattoman eläinrakkaaseen sukuun. Tavatonkin on ehkä liian mieto sana, jopa patologinen voisi osua paremmin. Itse olen saanut tuota geeniperimää kohtuullisesti, muutamille muille sukulaisille sitä on siunaantunut liikaakin. Iäkkäät tätini ovat oman aikansa kettutyttöjä, joille mikään eläinten eteen tehty uhraus ei ole liikaa ja Kreikassa asuva serkkuni hoitaa siellä pientä eläintarhaa, sillä ihmiset tietävät, ettei hyväsydäminen suomalainen käännytä kodittomia portiltaan. Myös isäni oli eläinten ystävä, ihmisiä, joista kaikki eläimet pitivät heti.

Aito eläinrakkaus on eri asia kuin eläinten keräily. Sitäkin jotkut harrastavat: hankkivat eläimiä, kyllästyvät, pistävät kiertoon ja ottavat uusia. Tai sitten otetaan eläimiä, vaikka niille ei oikeasti ole aikaa.

Toinen asia, mikä nykyään pistää silmään, on eläinten ylenpalttinen hemmottelu. Tai voiko edes puhua hemmottelusta, jos koiralle puetaan takki turkin päälle, vaikka ulkona ei ole kylmä? Tai kun hevoset ulkoilevat vähänkin viileällä säällä paksuihin loimiin kiedottuina? Se, että eläintarviketeollisuus syytää markkinoille mitä ihmeellisimpiä vaatteita ja tavaroita ei tarkoita, että eläimet oikeasti olisivat niiden tarpeessa.

Suomi on tietääkseni tilastojen huipulla mitä tulee koirien määrään per asukas. Sen huomaa täällä Turussakin. Koiria on selvästi enemmän kuin vaikkapa 20 vuotta sitten ja huomattavan monilla on enemmän kuin yksi koira. Sehän on toisaalta ihan mukavaa, koiran ei tarvitse olla ainoa koira perheessä, mutta joillakin suhteellisuudentaju pettää tässäkin asiassa. Itse en ainakaan haluaisi asua viiden koiran kanssa pienessä kaupunkiasunnossa saati ulkoiluttaa niitä yhtä aikaa hihnoissa. Tällaisia laumoja täällä kuitenkin näkee.

Nonnan vatsa on jo asettunut. Kissa pysyttelee yläkerrassa ja käy vain silloin tällöin kurkistelemassa portaiden yläpäässä.
Minä varon avaamasta ikkunoita. Jostain syystä olen ihan varma, että kissa pötkisi karkuun sillä siunaamalla kun tilaisuus tulisi.
Ei se näytä siltä, mutta kissoista ei tiedä.Tunteeko muka joku niiden sielunelämää? 

Oppimisteoria ja Koirapuiston Kauhukaksikko

Opiskelu näin kypsemmällä iällä ei suinkaan ole hukkaan heitettyä työtä, mikä tuli todistettua viimeksi äsken. Ainakin tässä oppii ymmärtämään itseään ja omia tekemisiään paremmin.

Kävi nimittäin niin, että olin koiran kanssa koirapuistossa. Siellä ei ollut muita ja nautin kovasti olostani hiljalleen hämärtyvässä illassa, lumen sataessa sopivasti - ei liikaa, ei liian vähän - ja koiran puuhaillessa vapaana mitä sitten puuhasikin. Minulla on tapana vaellella hitaasti puiston laidasta toiseen, sillä siten Nonna pysyy paremmin liikkeessä ja omatkin ajatukseni virtaavat vuolaammin. Oli kertakaikkisen mukavaa ja rauhallista kun ketään ei näkynyt missään.

Ja sitten yhtäkkiä jostain näkymättömistä, matkan päästä, kajahti kiukkuinen

-Perkele!

Sillä siunaaman hetkellä minulle tuli kova kiire laittaa koirani hihnaan ja lähteä pois puistosta niin nopeasti kuin ikinä kykenin. Tiesin, että kyseessä on pahimmillaan kuolemanvaara, kirjaimellisesti.

Mistä minä sen tiesin, vaika en edes nähnyt ketään? Jotenkin vain yhdistin mielessäni tuon vihaisen perkeleen ja koirapuistossa moneen kertaan kerrotut jutut, joissa verenhimoinen amerikanbuldoggi ja sen piittaamaton isäntä ovat aiheuttaneet harmia milloin kenellekin. Itse en ole vielä koskaan osunut näkemään kyseistä kaksikkoa, en siis ennen tätä päivää. Nyt näin, sillä kun sain oman koirani kiinnitettyä ja pääsin puiston portista ulos, oli pahamaineinen kaksikko jo vaarallisen lähellä. Vanha mies talutti mustavalkoista amerikanbuldoggia, joka Nonnan havaittuaan aloitti kauhean rähinän (ja johon Nonna vastasi kaikella kapasiteetillaan, joka ei sekään ole aivan vähäinen).

Sydän pamppaillen pääsin turvallisen matkan päähän ja toivoin kovasti, että vanhan miehen voimat riittävät pitelemään vahvaa koiraa liukkaalla tiellä.

- Saatana! oli miehen  seuraava repliikki, mutta silloin me olimme jo kaukana menossa.

En liioittele kun sanon, että asia oli kuolemanvakava. Tuo koira on purrut sekä ihmisiä että muita koiria koirapuistossa. Isännälle on kuulema aivan turha sanoa mitään, sillä hän hyökkää lähes yhtä aggressiivisesti kuin koiransa. Nonnalla ei olisi mitään mahdollisuuksia bulldoggin käsittelyssä ja haavoittuminen olisi varsin todennäköisesti kohtalokasta, koska Nonnan veri ei hyydy normaalisti.

Loppu hyvin, ainakin tällä kertaa.

Mitä tämä sitten opiskeluun liittyy? No sillä tavalla, että aikuiskasvatustieteessä minulla on parhaillaan menossa jakso Aikuisen oppiminen. Olen juuri perehtynyt muun muassa tutkivan oppimisen menetelmään ja siihen, miten ihmiset järkeilevät asioita. Nythän sain oikein mainion käytännön esimerkin päättelystä, joka tapahtui aikaisemmin kerättyjen tiedonmurusten, tilanteen ja ympäristön perusteella ja osui aivan oikeaan vaikka en pitkiin aikoihin saati tänään ole edes muistanut Koirapuiston Kauhukaksikon olemassaoloa.

Tutkivan oppimisen malliin tämä taas istuu sillä tavalla, että nyt, kun olen itse kerännyt hieman kokemusta asiasta, olisin valmis myös teoriaosuuteen eli saamaan lisätietoa vaikka amerikanbuldoggien luonteesta yleensä. Tutkiva  oppiminen kun luottaa siihen, että opiskelijat etsivät ja jalostavat tietoa itse ja jos ja kun luentoja tarvitaan, niitä pidetään vasta sitten, kun opiskelijalla on esittää kysymyksiä. Minusta tämä on oikein hyvä järjestys, harmi vain, ettei tutkivan oppimisen teoriasta tiedetty vielä minun kouluaikoinani mitään. 

Muuten olen sitä mieltä, ettei mitään koirarotua pitäisi tuomita vihaiseksi. Mikä tahansa koira voi olla vihainen, joko huonon kohtelun tai silkan arkuuden takia. Mutta jos niin on, koiraa ei pitäisi viedä koirapuistoihin, ei ainakaan kysymättä lupaa niiltä, jotka jo ovat aitauksen sisäpuolella.

Opinnot etenevät

Aikuiskasvatustieteestä on nyt kuusi opintopistettä koossa. Sain tänään arvion viimeisimmästä oppimistehtävästäni, 12 sivua pitkästä Aikuiskasvatuksen yhteiskunnalliset kysymykset -kirjoitelmastani. Pahus vieköön, olisin saanut kasaan vielä enemmän sivuja jos olisin älynnyt tehdä kaiken muodollisesti oikein!

Sain kolmosen. Se on hyvä, mutta viitonen olisi ollut erinomainen. Palautteessaan opettaja sanoi mm.: "Kirjoitustyylisi on täydellinen tällaisiin oppimistehtäviin --- kerrot kaiken elävästi --- ihan kuin lukisi jotain romaania. Jatkossa voitkin parantaa lähinnä jotain muotoseikkoja ja sitä, että vastaisit paremmin tehtävänannossa esitettyihin kysymyksiin."

Toisin sanoen hyvin kirjoitettu, mutta asian vierestä.

Muotoseikkoihin olen kompastunut aina.

No, olen minä tyytyväinen. Seuraavaksi pääsen kirjoittamaan aikuisen elämänkulusta, heti, kun saan yhden kirjan luettua. Minulla on nyt kauhea polte saada nämä opinnot suoritettua, sillä sen jälkeen aion ilmoittautua kotimaisen kirjallisuuden kursseille. Toivottavasti viimeistään kesällä.

Muotoseikkojen kummallisuuksia ihmettelin tänään eräässä toisessakin yhteydessä. Koiran virtsanpidätyslääkkeet alkavat loppua ja resepti piti uusia. Niinpä otin reseptin mukaani ja menin sen kanssa paikalliselle eläinlääkäriasemalle.

- Voisikohan tällaisen saada uusittua täällä, kysyin minä.

Vastaanottoihminen käänteli reseptiä ja pudisteli päätään.

- Ei se onnistu, kun sitä ei ole täällä kirjoitettu, hän sanoi.
- Ihmisten reseptit voi uusia muuallakin kuin siellä, missä ne on kirjoitettu, sanoin minä.
- Niin voikin, mutta kun se koiran ja ihmisen kommunikaatio on vähän erilaista niin ei lääkäri voi koiraa näkemättä kirjoittaa, kuului vastaus.

Selvä. Lähdin siis tyhjin toimin pois mutta jäin miettimään, että missä kohtaa se koiran ja eläinlääkärin välinen kommunikaatio tässä tapauksessa todistaisi sen, että Nonna laskee alleen unissaan jos ei saa jokapäiväistä pilleriään. Sitä ei voi mitenkään nähdä päältä eikä todeta tunnustelemalla. Se selviää ainoastaan sillä tavalla, että Nonna ei muutamaan päivään saa lääkettään, jolloin se jonain vartioimattomana puoliunen hetkenä lirauttaa alleen. Sellaista ei koskaan tapahtuisi eläinlääkärin vastaanotolla, sillä Nonna ei ikinä nukahtaisi sinne, ei ainakaan vapaaehtoisesti.

Tämä on saivartelua, mutta kun tällainen muodollisuus ärsyttää. Pitääkö meillä kaiken olla aina niin pilkuntarkkaa?

Takaisin alkuun. Muotoseikat ovat tieteellisessä kirjoittamisessa hirveän tärkeitä. Siis ihan hirveän tärkeitä. Ja koska olen aika huono niissä, en näköjään onnistu, vaikka yritin olla niin tarkka kuin suinkin. Pisteeni laskivat aivan varmasti esimerkiksi sen takia, että olin tehnyt virheitä lähteiden mainitsemisessa.

Lainasin tehtäväni loppuun pätkän Päivi Istalan kirjasta, siinä kun oli erinomaisen sopiva kuvaus tämän päivän työelämästä. Merkitsin kirjan lähdeluetteloon näin:

Istala, P. Ristivetoa. Siltala 2012, 450.

Palautteessa opettaja sanoi seuraavaa: "Googletettuani teosta oletan, että kyseessä on seuraava teos:

Istala, P. 2012. Ristivetoa. Helsinki : Siltala".

 

Ensimmäinen kevätpäivä...

...jää
 vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin,
uupumatta ihan.

Se oli Saima Harmajaa ja kuvastaa sitä, mitä nyt tunnen. Minulle kevät on alkanut NYT.

Kevät on se tunne, kun innostus ja uudet ideat alkavat virrata marraskuun kohmetuksesta vapautuvassa mielessä. Valoa siihen tarvitaan, mutta vähäkin riittää. Tänään paistoi aurinko.

Ajoin maalle. Oli asiaakin: vein sinne, missä kasvaa yllin kyllin kuusia, koivuja ja mäntyjä, muovisen joulukuusemme säilöön ensi joulua varten.En lähtenyt reissuun hätäisesti: tein itselleni ja Nonnalle eväät, enkä pitänyt mitään kiirettä kotiintulon kanssa.

Miten ihanasti aurinko saikaan kaiken kimaltamaan! Kävimme koiran kanssa kävelyllä tutuilla metsäpoluilla, jotka nyt näyttivätkin ihan oudoilta ja vierailta. Yritin tallettaa muistikortille jotain siitä kauneudesta, mutta kovin vähään pystyin.

                                                    Ystävä, Toveri, rakas Nonna.

Kelpaisi joulukorttiin.

 Tämä muoto on inspiroinut monia taiteilijoita. Ei ihme.

 Aurinko paistoi navetan seinälle. Muistatko, miltä auringon lämmittämä punamulta tuoksuu?

Lopuksi haaveilin hetken kangaspuiden vieressä. Siinä ne ovat, vanhoina ja kuluneina, mutta käyttökelpoisina ja valmiina työhön.
Vanhan Maatilan keittiö tarvitsee ehdottomasti uudet matot. Ja saliin on myös saatava. Sekä siniseen eteiseen.

Lisäksi olen suunnitellut, että...



...joten on se. Kevät.

Kahvakuula on tehokas väline

Innostuin kahvakuulailusta loppukesällä. Innoittajana oli tyttäreni, joka kehui lajia ja näytti mallia reippaasta kuulanheilutuksesta.

Siinäpä oiva laji, tuumin minä ja riensin oitis ostamaan oman kahvakuulan. Reipas harjoittelu alkoi saman tien.

Ja toden totta: kahvakuulalla saa tuntuvia tuloksia aikaan. Niin tuntuvia, että ihan muutaman kerran jälkeen tulokset tuntuvat yhä ja syön niitten takia kahden viikon lääkekuuria ja ajattelen pelolla mahdollista olkapääleikkausta.

Onneksi on vasen puoli. Sinnittelin aika pitkään sen kanssa ennen kuin menin lääkäriin, sillä ajattelin vaivan menevän itsekseen ohi. Eikä tuosta lääkäristä mitään apua ollutkaan, mainitun lääkekuurin olisin voinut koska tahansa käydä ostamassa omin päin. Se ei edes auta yhtään.

Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että ennen kuin aloittaa uusia urheilulajeja kannattaa asettaa itselleen pari kysymystä:

a) Olenko minä parikymppinen, kuntosalilla käyvä tyttö?
b) Vai mummoikäinen kirjoitustyöläinen, jolla on taipumusta kaikenlaisiin ranne- ja olkavarsivaivoihin?

Jos näistä selviää ja osaa vastata oikein, osannee myös tehdä oikeat johtopäätökset.

Ei tämä kauheasti muuten haittaa, mutta käsi ei taivu kunnolla eikä sen päällä voi nukkua. Sohvalla oli hankalaa, kun yritin nukkua siinä yhden yön. Se, että olin sohvalla, johtui puolestaan koirasta. Nonna oli tässä eräänä yönä niin levoton, että nukuin sohvalla ollakseni vähän lähempänä sitä. Kun nukkumisesta ei tullut oikein mitään, olin aamulla tietenkin ihan tokkurainen. Paha kyllä, minulla oli aamulla haastattelu naapurikaupungissa viidenkymmenen kilometrin päässä.

Haastattelupaikalla oli uusi, hieno sohva, jonne minut ohjattiin istumaan. Luullakseni käyttäydyin ihan normaalisti, mutta todellisuudessa olin puoliunessa. Havahduin, kun huomasin miettiväni, millaista siinä sohvalla olisi nukkua ja mahtaisinko uskaltaa kokeilla?

Haastateltavani oli huumorimiehiä. Lopuksi hän esitti toivomuksen, että lähettäisin jutun nähtäväksi ennen julkaisemista. Lupasin tehdä niin.

- Vaikka viimeksi, kun paikallislehti teki meistä jutun, siinä kävi niin, että minä kirjoitin sen uudestaan, hän paljasti.

Vai sen poikia, ajattelin minä, hymyilin oikein herttaisesti ja katsoin häntä syvälle silmiin lämpöisesti kuin pakastesei.

- Tällä kertaa me emme tee niin, sanoin.

Saapa nähdä. Ei sitä juttua vielä ole kirjoitettu, ei kumpikaan meistä.
 

Matkalla urbaanilegendaksi

Turkulaisten taksimiesten keskuudessa Radanvarren Kalpea Nainen  on tuttu hahmo.Tuo alakuloinen olento näyttäytyy etenkin täydenkuun aikaan. Onpa hänet nähnyt jokunen varhaisjakaja tai ravintolasta aamuyöllä kotiutuva juhlijakin. Hänen seurassaan on nähty myös kullanvärinen, sudenkaltainen eläin.

Port Arthurin oma Sudenmorsian.

Jos törmäätte joskus tällaiseen tarinaan, niin se on saanut alkunsa tästä, tänään. Uskon nimittäin vahvasti, että olen hyvää vauhtia päätymässä urbaanilegendaksi.

Tässä kuvassa on radanvarren maisemaa viime yönä kello kolme. Portsalaisen puutaloidyllin takapiha on päivälläkin ruma, mutta aamuyöstä se on lähes pelottava. Tässä minä nyt kuitenkin joudun päivystämään aika usein, sillä Nonnan vatsavaivat eivät vain helpota.

Kaikenlaista tuossa hihnan päässä ehtii miettiä. Kuten esimerkiksi sanaa pitovaikeus. Täyttääkö tämä, lähes säännölliseksi muuttunut yöllinen ulkoilu pitovaikeuden tunnusmerkit ja jos täyttää, niin mitä sitten?

Kaikki, jotka tuntevat Nonnan tarinan tietävät, ettei tämä hankaluus ole ainoa matkan varrelle sattunut. Välillä olen joutunut miettimään vakavasti koiran antamista pois. Lopputulos on kuitenkin aina sama: yritetään vielä.

Ja kun olen oikein rehellinen tunnustan senkin, että haluan pitää koirani itsekkäistä syistä. Minä tarvitsen sitä. Tarvitsen sen seuraa, kumppanuutta, vilpitöntä rakkautta. 

Mikä ei millään tavalla estä tuntemasta vaikka mitä muita tunteita. Siksi myös tulevan urbaanilegendan kulku onkin vähän eri kuin miksi sen alussa kuvasin. Ei Radanvarren Kalpea Nainen näytä alakuloiselta, ei murheelliseltakaan.

Hän näyttää - nyt lapset silmät kiinni - rehellisesti sanoen kyrpiintyneeltä.

Koirani tarvitsee psykoterapiaa

Televisiossa pyörii parhaillaan mainos, jossa mies ulkoiluttaa koiraa iltapimeällä. Miehellä on kiire kotiin katsomaan jääkiekko-ottelua, koiralla taas ei ole kiirettä mihinkään.

-Samaa puskaa haistellut jo vaikka kuinka kauan. Pistäs nyt torttua tulemaan, että päästään katsomaan matsia, mies jupisee.

Voi, kuinka minä samaistun siihen  mieheen! Tänäänkin aamuyöstä, kun Nonna taas oli herättänyt koiraportin kolistelulla ja minä seisoin narunjatkona junaradan varressa. Päälläni oli pyjama ja sen päällä jotain hätäisesti kokoiltuja vaatekappaleita, silmät ristissä ja tukka silmillä.

                                                              Minäkö joku yöhäirikkö?

                                            
                                                       En kai... minkäs vatsavaivoille mahtaa.


Luulen - olen aika varma - että Nonnan vatsavaivat ovat psyykkisiä. Ei se tosin voi syödäkään juuri mitään ilman, että maha on ruikulilla, mutta varsinkin henkiset järkytykset pistävät vatsan sekaisin. Henkiseksi järkytykseksi kelpaa esimerkiksi se, että minun sijastani isäntä vie koiran iltapissalle tai että päivälenkki tehdään paikassa, jossa sitä yleensä ei tehdä.

Koirani tarvitsee psykoterapiaa. Ja kohta minäkin olen terapian tarpeessa, jos en saa nukkua.

Aamuyöllä siellä radan varressa tapahtui näinkin: kun koira sai minut sängystä ja pääsi ulos, sillä ei tuntunutkaan olevan erityisempää kiirettä. Häntä heiluen se haisteli toisten jätöksiä ja kun pääsimme kadun yli ja meluaidan taakse, se muina koirina laski takamuksensa, teki pienet pissat kuin näön vuoksi ja kääntyi takaisin kotiin.

- Et ole tosissasi! Väitätkö, että herätit minut tämän takia? Nyt takaisin ja tositoimiin, minä komensin.

Kuuliaisesti Nonna kääntyi, etsi hyvän paikan ja pisti torttua tulemaan.

 Ei onnistuisi minulta. Käskystä. 

Ja tästä se lähtee

Ruusupensaan takana on yhä elämää ja sitä alkaa taas olla täällä blogistaniassakin. Terve vaan.

Syksyn merkki on sekin, että "Puolukkahyytelöä" -kirjoitustani on luettu aika ahkerasti. Käyttäkää ihmeessä ohjettani mutta pitäkää kiirettä, puolukoiden on oltava puoliraakoja jotta hyytelö onnistuu. Tänä vuonna minulle kävi niin, että ensimmäinen satsi meni pieleen, vaikka osa marjoista oli vielä valkoisia. Ehkä keitin niitä liian vähän tai laitoin liian vähän sokeria - seuraava yritys onnistui.

Keväällä suomen kielen perusopintoni olivat vielä kesken. Niistä sen verran, että sain kokonaisuuden suoritettua hyvällä arvosanalla. Päätin, etten nyt syksyllä aloita mitään uutta opiskelua enkä aloitakaan, vaikka polte on kova. Yritän pidätellä itseäni ainakin alkuvuoteen, katsotaan sitten.

Pääasia meidän elämässämme tällä hetkellä (ja pitkälle tulevaisuuteen, pelkään) on remontti. Aloitimme kesäkuussa päätyasunnon remontoinnin myyntiä varten. Alla muutama kuva alkuvaiheesta.

Ensimmäinen kuva on yläkerrasta, jonka lattiaan on juuri tehty reikä tulevia portaita varten. Meillähän nämä vierekkäisten asuntojen yläkerrat ovat olleet yhdistettyinä siten, että kuvassa olevaan yläkertaan on kuljettu toisen asunnon yläkerran portaita ja tultu asuntojen väliin tehdystä ovesta sisään. Nyt siis tuo ovi laitetaan umpeen.

Näissä kahdessa kuvassa on asunnon keskikerrosta keittiöstä kuvattuna. Tarkoituksena on remontoida keittiö kokonaan. Viimeksi tänään keskustelimme siitä, pitääkö keittiön kaakelit vaihtaa vai ei. Minun mielestäni pitää, mutta taisin jäädä tappiolle. Yritin kuitenkin viedä viimeisen sanan mutisemalla, että jos tätä tehtäisiin meille itsellemme, niin varmasti vaihdettaisiin.

Emme ole koskaan asuneet näissä huoneissa, vain yläkerrassa, jossa on makuuhuoneemme ja minun työtilani. Tämä huoneen ja keittiön kokonaisuus on ollut vuokralla ja viimeksi siellä asui koiramme Nonna kämppäkaverinsa Niinan kanssa.

Niin, se koira. Nonna on muuttanut toiselle puolelle ja asuu taas meidän kanssamme. Rainen allergia on pysynyt ihmeen hyvin aisoissa. Huolestun joka kerta, kun hän aivastaa ja kysyn, joko laitetaan ilmoitus lehteen "Lahjoitetaan koiria" -palstalle. Vaikka en minä tosissani ole.
Raine sanoo aina, että ei laiteta, Nonna saa olla meillä elämänsä loppuun.

Toivon totisesti, että hän on tosissaan 

Täällä meidän olisi hyvä

Viime sunnuntaina aloitettu pihan siivous maalla jatkui tänään. Työryhmäkin oli sama: minä ja koira.Sain pihan jotakuinkin siihen kuntoon, että voin seuraavalla kerralla aloittaa talon siivoamisen. Enemmän saisi aikaan, jos koirakin osaisi haravoida.



Vaikka koira ei osaa haravoida, se hoitaa muuten tehtäväänsä kiitettävästi, se vahtii. Luulen, - ja niin eläinlääkärikin arveli - että Nonnassa on aika paljon saksanpaimenkoiraa ja ainakin luonteen ja ulkonäön puolesta sen voi uskoa. Koira rakastaa vahtimista, se makaa jossain, josta se näkee mahdollisimman laajalle ja seuraa korvat tarkkana, ettei tunkeilijoita näy.

Nonna rakastaa paitsi vahtimista, myös maalla oloa. Vaikka se muuten haluaa olla minun kanssani koko ajan ja joka paikassa, se ei halua lähteä kaupunkiin. Se seuraa huolestuneena, kun alan tehdä lähtövalmisteluja ja sitten, kun painan Vanhan Maatilan ulko-oven lukkoon, otan kassit käteeni ja sanon, että nyt mennään, se ei tulekaan. Se alkaa luimistella ja luikkia jonnekin poispäin.


 

Tänään seisoin auton luona, pidin ovea auki ja kutsuin koiraa, mutta se ei ollut kuulevinaan. Se vain makasi pihalla. Lopulta luovutin, istuin autoon ja lähdin ajamaan. Se sentään pisti vauhtia koiraan, se syöksähti perääni ja oli kohta auton edessä estämässä minua lähtemästä. Mutta sitten, kun pysähdyin, tulin autosta ja avasin oven koiralle, se jo paineli takaisin pihalle. Siellä se seisoi oven takana, katsoi välillä ovea ja välillä kaihoisasti minua joka olin kävellyt sen perään ja sanoi ihan selvästi (tai siis niin tulkitsin) että katso nyt, mamma, täällä meidän olisi hyvä olla, täällä näin.

Otin koiraa kaulapannasta kiinni ja talutin autoon. Selitin sille, etten minäkään kaupungissa erityisemmin viihdy, mutta toistaiseksi asumme siellä, ei auta.

Haravoinnin jälkeen tein kevään ensimmäisen kylvön. Kylvin persiljaa tuollaisessa kylvönauhassa. Laatikossa kasvaa jo persiljaa, mutta kun en ole varma, jaksaako se enää tänä vuonna kasvaa kunnolla, laitoin varmuuden vuoksi lisää. Syksyllä laitan persiljaa pakastimeen, käytän sitä paljon. 

 Olisin kovasti halunnut kirjoittaa tähän loppuun jotain hauskaa. Ihana puuhastelu loma-asunnolla on kuitenkin saanut minut niin uupuneeksi, että hädin tuskin pystyn tähänkään. Kuinka mieltä ylentävää onkaan ajatella, että tämä on vasta alkua kesän vapaa-ajanvietolle.
Puuh.

Hätäisiä tyttöjä

Meilläpä oli viime yönä vilkasta yöelämää. Pietarin Prinsessa järjesti ohjelmaa niin, ettei mamman tarvinnut paljon nukkua.

Eihän koiraparka voi sille mitään, että sillä on herkkä vatsa. Nonnan vatsa menee sekaisin todella helposti. Sitten kun se menee, on kiire ulos eikä siinä auta mikään.
Viime yönä olin nukkunut ehkä tunnin, kun alakerrasta ensimmäisen kerran kuului koiraportin kolistelua. Jatkoa oli turha jäädä odottelemaan, parasta vain nousta ripeästi, vetää yöpuvun päälle jotain ja painua ulos. Ja sitten äkkiä takaisin sänkyyn ja silmät kiinni, että saisi nukkua edes vähän ennen seuraavaa herätystä.
Ihan kuin silloin, kun lapset olivat pieniä.

Niin paitsi ettei niitä tarvinnut viedä ulos öisin.

Luulen, että tällä kertaa löysän vatsan takana on muutos päivärutiineissa, onhan Nonna vasta viikko sitten muuttanut tuosta seinän takaa tänne. Ruokavalio sillä on sama kuin on ollut sen jälkeen, kun keksimme tämän yhden koiranruokamerkin, joka tuntui sopivan.

Tässä on Nonnan eväitä. Lääkepurkkejakin alkaa olla kuin kipeällä mummolla: vitamiineja, virtsanpidätyslääkkeitä ja vatsaa rauhoittavaa jauhetta.

Jos jollakulla on kokemusta herkkävatsaisesta koirasta ja hyviä vinkkejä niin otan niitä kiitollisuudella vastaan. Ja sanon jo nyt, että kahdeksankymmentä euroa kilo maksavat erikoisruoat on jo kokeiltu joten kiitos ei.

Kävin tänään Tarjoustalossa hakemassa koiranruokaa, se kun on siellä vähän halvempaa. Samaan aikaan ostoksilla oli muiden muassa perhe, johon kuului pieni, ehkä kolmevuotias tyttö. Pienokainen istui kärryssä ja kuulutti kovalla ja kirkkaalla äänellä:

- Mulla on kakkahätä! Äitii, mulla on kakkahätä!

Jokainen  Tarjoustalon asiakas sai varmasti tämän tiedon, sillä tyttösen ääni kantoi joka puolelle. Hän toisti asiaansa itsepintaisesti, moneen kertaan, mutta äiti sen paremmin kuin isäkään ei tehnyt mitään.

- Älä aloita tuota, äiti sanoi.
- Ei täällä ole vessaa, sanoi isä.

Minä ajattelin, että lasten kanssa pääsee helpommalla kuin koirien; Nonnaa ei voi käskeä lopettamaan ulos tahtomista, jos sillä on hätä.

Lapsia näköjään voi. Samalla tulee ehkä kylvettyä tulevien vatsavaivojen ja kroonisen ummetuksen siemen.

Tämä kirjoitus ei sitten ole Hau-Hau Championin mainos. Itse asiassa olen vähän tyytymätön koko firmaan, sillä lähetin jo ainakin vuosi sitten tuotteita koskevan kysymyksen valmistajan sivuilta löytämääni osoitteeseen enkä vieläkään ole saanut vastausta.  

Koira palasi kotiin

Asumisjärjestelymme muuttuivat; Nonna tuli takaisin kotiin.

Siis koira.

Olen selittänyt kummallisen koiranhoitosysteemimme täällä ennenkin, mutta en oleta, että kukaan enää muistaa. Siispä kertaan että Rainen allergian takia Nonna on asunut naapurissa (joka sekin on meidän) Niinan kanssa (joka on siis ihmistyttö). Olemme saaneet paljon hupia siitä, että koirallamme on oma asunto (ja ehkä vähän oudon maineen), mutta nyt se on loppu. Olemme päättäneet muuttaa ja myydä asuntomme ja Nonnan asunto on myyntilistalla ensimmäisenä.

Eihän meillä vielä olisi ollut kiirettä ottaa koiraa tälle puolelle, mutta kun Niina löysi itselleen uuden asunnon ja muuttaa pois niin ajattelin, että koira voi tulla tänne muuttovalmistelujen tieltä.

Olemme valmistautuneet hyvin. Asensimme koiraportin ennen Rainen lähtöä. Ostin keittiöön rumat mutta helposti imuroitavat matot. Hommasin koiralle uuden makuualustan, herkkuluita ja makupaloja. Sumutin pureskelunestoainetta kenkiini. Päätin olla reipas ja tarmokas, harjata koiran joka päivä, pestä sen kerran viikossa ja imuroida lattiat aina iltaisin. Jospa sitten voisimme kaikki elää yhdessä täällä Ruusupensaan takana.

Vaikka Raine ei nyt olekaan kotona, en antanut itselleni armoa: koska päätin, että koira pestään perjantaisin ja koska tänään on perjantai, talutin Nonnaparan suihkun alle ja pesin sen eukalyptusshampoolla. Olen myös imuroinut. Ja harjannut koiran. Minulla on mennyt tähän kaikkeen koko ilta. Täytyy varmaan lopettaa opiskelut ja vähentää työntekoa kyetäkseni viemään koiranhoito-ohjelmani kunnialla läpi...

Tiedän, ettei tässä ole mitään järkeä. Järkevä ihminen olisi luopunut koirasta, vienyt sen lopetettavaksi tai etsinyt uuden kodin. Tämä onkin puhtaasti tunneasia.

Tässä Nonna on ensimmäisenä kesänään meillä. Laiha rääpäle, joka oli täynnä punkkeja, karvatkin lähtivät melkein kaikki.

  Tässä se on äsken otetussa kuvassa. Nonnasta on todella vaikea saada hyvää kuvaa, sillä se pelkää kameraa. Nyt sillä on sentään korvat pystyssä, kun heiluttelen toisella kädellä herkkupalaa.

Nonna on syntynyt Pietarissa ja tullut meille Viipurin Koirat Ry:n kautta. Meidän elämämme sen kanssa on ollut lievästi sanoen vaiherikasta.

Tämä viikko on ollut aika raskas. Tuntuu, että joka puolella tapahtuu asioita, joihin pitäisi kyetä ottamaan osaa vaikka ei tiedäkään, miten. Töitäkin on ollut paljon. Ensi tiistaina on tentti.

Mutta kevät on tullut! Sanotaan mitä tahansa, mutta terminen kevät alkaa siitä hetkestä, jolloin koko talven hyvin palvellut työasu alkaa äkkiä tuntua toivottoman nukkavierulta.

Se hetki oli tänään.

Mies tuli kohti veitsi kädessä

Täällä kaupungissa on aika vähän ulkoilureittejä, joissa voisi huoletta kävellä isohkon, ei aina niin kovin hyvin käyttäytyvän ja helposti säikkyvän koiran kanssa. Onneksi lähellä on kuitenkin pieni pala metsää ja radanvartta, jonne kukaan ei ole päässyt rakentamaan mitään. Kun vain selvitän tiemme kahden maantien yli ja yhden teollisuuspihan poikki, olen paikassa, jota kutsumme Koirapoluksi. Sitä pitkin pääsee täältä Pahaniemeen ja vaikka Pansioon saakka.

 Olen kävellyt polkua lukemattomia kertoja, ensin kaksitoista vuotta Murun kanssa ja nyt viisi Nonnan seurassa. Ylempi kuva on tavalliselta kääntöpaikaltamme, johon horisontissa häämöttävästä kaupungista on reilun puolen tunnin reipas kävelymatka.

Usein saamme tehdä lenkkimme näkemättä muita ihmisiä tai koiria. Joskus taas kohtaamme hyvinkin erikoisia vastaantulijoita. Kerran vastaani tuli siiliemo kahden poikasensa kanssa. Pojat lienevät olleet pahanteossa, sillä emo piti sen päiväistä motkotusta lapsilleen samalla, kun paimensi niitä kiivasta tahtia kotia kohti. Eikä muuten pahemmin hätkähtänyt meistä, koirasta ja minusta.

Tässä kohdassa sattui eräänä kesäiltana erikoinen tapaus.
Oli sen verran myöhäistä, että ilta alkoi hienokseltaan hämärtää. Oli hiljaista emmekä taaskaan olleet nähneet ketään. Olimme kahdestaan, vain minä ja Nonna. Kävelimme polkua pitkin kaupungista pois päin, kuvasta katsoen olimme siis tulossa tänne, katsojaa kohden.

Yhtäkkiä puskista, kirjaimellisesti puskista tuolta oikealta, tuli isokokoinen mies suuri veitsi kädessään meitä kohti.

Mitä teki koira?
Ei mitään. Nonna ei piitannut miehestä yhtään mitään, tuskin huomasi.

Enkä minäkään pelästynyt. Selitys löytyy tuosta punaisesta kepistä, joka tarkasti katsoen näkyy kuvassa. Siinä oli tuolloin kiinni puinen levy, johon joku kävi harjoittelemassa veitsenheittoa. Olin nähnyt puulevyn monta kertaa ja miettinyt, mikä se mahtaa olla, mutta vasta veitsi kädessä kulkevan miehen nähtyäni lopullisesti ymmärsin, mistä oli kyse. Ja koska ymmärsin, tajusin senkin, että mies oli vähän ennen tuloamme heittänyt veitsensä levyn ohi ja käynyt hakemassa sitä puskista. Ei siinä mitään sen kummempaa ollut.

Jos koira olisi pelästynyt, olisin itsekin pelännyt. Ihmettelin, miksi hermoheikko koiramme ei sillä kertaa sanonut mitään, vaikka mies tuli sillekin yllätyksenä.

Sen verran minua tuo iltahämärissä veistä heittävä mies jäi askarruttamaan, että välttelin Koirapolkua jonkun aikaa. Nyt kuljen siellä taas kuten ennenkin ja heittotaulukin on hävinnyt jo ajat sitten.

Vielä vähän joululahjoista, opiskelusta ja villieläimistä

Aamulla, heti, kun olin tehnyt aamutoimet ja käynyt koiran kanssa ulkona, otin esiin lauseopin kurssimateriaalit ja ryhdyin töihin. Totta puhuen minua on kalvanut huono omatunto jo pari päivää, kun tenttipäivä lähenee, enkä vielä ole nimeksikään perehtynyt aiheeseen. Tänään sain siihen käytettyä monta tuntia.

On ollut ihanan hiljaista. Iltapäivällä, kun tein pitkän päiväkävelyn Nonnan kanssa, tapasimme yhden ihmisen, ventovieraan, joka toivotti meille iloisesti Hyvää Joulua. Samoin kävi muuten eilen: mies, jota en muista koskaan nähneeni, tuli vastaan ja saimme häneltäkin hyvän joulun toivotukset. Sellaista tapahtuu kaupungissakin.

Olen jokaisena elämäni jouluna saanut hyviä lahjoja, mutta on yksi, josta olen iloinnut enemmän kuin mistään muusta. Se on tässä.

Sain tämän kirjoituskoneen 12-vuotiaana. Huomasin paljon ennen joulua, että veljeni sängyn alle oli ilmestynyt iso paketti, mutta en kuvitellut, että se olisi minulle. Kun sitten aattona paketti annettiin syliini, olin vilpittömästi yllättynyt ja kun paketista kuoriutui ihana kirjoituskone, ei ilollani ollut rajoja.

Arvostan tätä lahjaa edelleen tavattomasti. Se ei ollut mikä tahansa lahja, sillä paitsi, että se oli siihen aikaan kallis ja harvinainen lahja lapselle, se kertoo myös siitä, että äiti joka lahjan osti, oli nähnyt minun haluni kirjoittaa ja ottanut sen todesta. Minut nähtiin.

Meillä kotona oli ennestäänkin kirjoituskone. Isän harmaata kirjoituskonetta sai lainata tai ainakin lainasin sitä ahkerasti, mutta eihän se sama ollut kuin oma.

Se joulu kului kirjoittamalla. Siihen aikaan kustannusyhtiö Kauppiaiden Kustannus julkaisi nuorten kirjoittamia pieniä kirjoja Kontakti-sarjassa. Päätin heti kirjoittaa kirjan ja tarjota sitä tähän sarjaan. Sen tein. En muista tarkkaan, mitä kirjassani tapahtui, mutta sen muistan, että se oli kaikella esiteini-ikäisen maailmantuskalla ja paatoksella kirjoitettu, hirmuisen synkkä ja traaginen tarina, jossa oli paljon surua ja kuolemaa. Kauppiaiden Kustannuksessa käsikirjoitukseeni suhtauduttiin oikein kannustavasti, mutta kirjaa ei silti julkaistu. Tämä kertoo  kuitenkin siitä, että alusta asti kirjoituskone oli minulle työkalu, jolla hankittiin rahaa; en minä sitä kirjaakaan varmaan muuten olisi kirjoittanut, mutta niistä maksettiin vähän.
Tämä blogi on muuten lähes ensimmäinen tekstikokoelma, jota en ole tehnyt ansaitsemismielessä. Oikein taiteilija siis...

Sittemmin pieni punainen kirjoituskoneeni on joutunut tositoimiin ja sillä on kirjoitettu paljon. En raaski koskaan luopua siitä.

Ehkä tuo muinainen joululahja on jopa viitoittanut tieni kirjoitustyöläiseksi. Ehkä ei. Kotoa saatu ymmärrys ja kannustus on ainakin vaikuttanut asiaan. Minun kirjoitusyrityksiini suhtauduttiin aina positiivisesti. Kaikkiin muihin yrityksiin ei sitten aina ymmärrystä riittänytkään, minkä nyt varsin hyvin käsitän.

Omien lasteni kanssa olen toteuttanut samaa käytäntöä; harrastuksia tuetaan mahdollisuuksien mukaan. Tytöt ovat saaneet kokeilla erilaisia harrastuksia ja he ovat harrastaneet ainakin partiota, näyttelemistä, kamppailulajeja, tanssia ja temppupyöräilyä. Olen myös kammennut jokaisen vuorollaan hevosen selkään, mutta kukaan ei erityisemmin innostunut ratsastamisesta. Lähes kaikkea mikä oli rahallisesti mahdollista olisin ollut valmis tukemaan, mutta jalkapalloon vedin rajan ja ihan sen tähden, että ajatus varhaisista sunnuntaiaamuista pölyisen kentän vierellä ei innostanut yhtään. Tästä meillä on sitten vähän kuittailtukin myöhemmin, että kun se jalkapallo olisi ollut juuri se ainoa oikea laji... Harmi. 

Kerron vielä, että näimme Nonnan kanssa tänään ketun. Emme suinkaan ensimmäistä kertaa, mutta nyt kettu ei ollut tavallisella reviirillään junaradan vieressä olevassa pienessä metsässä, vaan menossa Kakolan suuntaan mäkeä ylös. Kettu jäi tuijottamaan meitä, samoin me sitä ja hetken luulin, että kettu tulee tekemään tuttavuutta. Ne olivat Nonnan kanssa ihan saman värisiäkin.

Samalla lenkillä näin vielä ison rusakon. Niitä näkee melkein joka kerta. Nonna ei huomannut tien vieressä lepäävää pupua ja pupukin pisti silmänsä kiinni ilmeisesti kuvitellen tulevansa näkymättömäksi.
Rusakot ovat syynä siihen, että Nonna ei enää koskaan pääse vapaaksi lenkillä. Joskus annoin sen juosta vapaana, kun olimme junaradan viereisellä polulla ja missään ei näkynyt muita ihmisiä. Sitten kerran tiellemme osui rusakko ja Nonna aloitti hurjan ajojahdin. Se säntäsi aidan alta viereisen teollisuushallin pihalle, sieltä autotielle ja edelleen puiston halki ties minne. Minä lähdin perään ja kun pääsin tien varteen näin kauempana ihmisiä, jotka puhuivat toisilleen kiihtyneesti ja viittilöivät siihen suuntaan, mihin takaa-ajokaksikko oli juuri pyyhältänyt. Kovaa juoksevaa koiraa voi helposti luulla joko sudeksi tai ketuksi, riippuu vähän valaistuksesta ja ihmisten luonnontuntemuksesta, joka ei välttämättä niin kummoinen ole. Olin tosi nolo, mutta tiesin, että Nonna tulee kohta takaisin. Kuten tulikin, jolkotteli muina koirina, mitään kiirettä vailla. Siihen loppui vapaana ulkoilu. 

Koirat eivät mahdu kasvavaan kaupunkiin

Kun meidän asuinalueemme Port Arthur, Portsa, rakennettiin yli sata vuotta sitten, tämä oli laitakaupunkia. Nyt Turku on kasvanut paljon Portsan yli ja kasvaa edelleen. Vielä 25 vuotta sitten kun me muutimme tänne, Ratakadun toisella puolella oli iso, tyhjä aukea, puutalon kivijalka ja junaraide kohti satamaa. Nyt siinä on junaraide, nelikaistainen Helsingintie ja puutalon raunioiden tilalla erään isohkon yrityksen aidattu parkkipaikka.

Kaupungin kasvu on luonnollinen ja varmasti toivottu asia, mutta tietysti sillä on varjopuolensa. Yksi niistä on se, että koiran ulkoiluttamiseen sopivat alueet häviävät samalla, kun koirien lukumäärä kasvaa.

Olen yrittänyt keksiä uusia reittejä, sellaisia, joissa kovaa pörisevät autot ja mopot eivät jatkuvasti menisi hermoherkän koiraparkamme ohi. Tänään kävimme Turun Linnan puistossa.

Matka Portsasta tänne ja takaisin muodostaa ihan sopivan päivälenkin. Mutta vaikka kuvista voisi luulla, että puistossa vallitsee mitä syvin rauha ja hiljaisuus, se ei ole totta. Liikenteen melu on yllättävän kovaa ja parhaillaan Aurajoen toiselle rannalle valmistellaan uutta rakennuspaikkaa, mistä tulee todella kova ääni. Juuri missään ei enää voi kävellä rauhassa.

Linnan lähellä on vanhoja puutaloja, joita näköjään ollaan saneeraamassa myyntikuntoon. Mainoskyltti lupasi korkeatasoisia asuntoja perinteitä kunnioittaen. Ne talot ovat oikein aika rötisköjä, mutta jonkun ajan kuluttua niitäkin jo myydään kovaan hintaan. En varmaan paljon erehdy, jos arvelen, että niihin tulee korkeakiiltoiset keittiökaapit ja poreammeet omaan spa-osastoon. Perinteistä viis.

Koiralenkin lisäksi kävelin vielä illalla yliopistolle ja takaisin. Ennen luentoa kävimme vähän keskustelua viime kerran kirjoitusmaratonista, jonka kaikki olivat kokeneet jokseenkin hirveäksi. Ehkä muistiinpanojen tekemiseen ja tallentamiseen löydetään nyt joku toinen ratkaisu.

Ilmoittauduin ääni- ja muoto-opin uusintatenttiin, joka on kahden viikon päästä. Ei muuta kuin käsitekartat esiin jälleen ja kertaamaan.

Aikarosvo aisoihin - edes päiväksi

 Olin niin tohkeissani eilen, että unohdin kertoa, kenen romaania siteerasin edellispäivänä. Se oli Reijo Mäen Pitkä lounas.

Tänä aamuna, aamutoimien jälkeen, istuin tähän työpöytäni ääreen ja napsautin koneen auki, kuten tavallista. Mutta tänäänpä en jäänytkään tähän vetelehtimään. Kun olin selannut sivut, jotka on selattava, tarkistanut esimerkiksi Missä Muruseni On (keskellä Atlanttia menossa Ameriikkaan näköjään), suljin koneen ja päätin avata sen vasta illalla eli nyt.

Ihmeen paljon saa aikaan kun ei tuon tuostakin pistäydy koneelle katsomaan, onko maailmassa tapahtunut jotain merkillistä tai onko joku edes lähettänyt sähköpostia.

Sain esimerkiksi valmiiksi tämän pikku keittiöenkelin.

Hän on hieman palavissaan, koska on juuri askarrellut joulukranssin ja miettii nyt mihin sen ripustaisi.

Haravoin vähän pihaa. Meillä on taloyhtiön syystalkoot ensi lauantaina, mutta aion olla julkeasti poissa, sillä menen tallille askellajikurssille koko päiväksi.

Siivosin, imuroin ja pesin vessat. On sunnuntai, tiedän, enkä vienyt mattoja ulos, ravistelin vain rappusilta.

Pesin ja silitin pyykkiä.

Tein Nonnan kanssa pitkän lenkin uutta reittiä pitkin.

Opiskelin. Päätin opetella tänään sanavartaloiden muodostamissäännöt ja opettelin myös. Sitten kokeilin taas morfeemianalyysin tekoa ja kuinka ollakaan, se tuntuu jo sujuvan. Mutta siihen on liian aikaista luottaa, olen monta kertaa ennenkin kuvitellut osaavani jonkun asian ja sitten saanut huomata ymmärtäneeni kaiken ihan väärin.

Laiska töitään luettelee. Mutta tämän tarkoitus olikin nyt vain kertoa, että kannattaa pitää tietokone joskus kiinni. Se jos joku on aikarosvo pahimmasta päästä.

Tämä oli oikein mukava sunnuntai.

Vanhat ystävät muistoissani

Vanhoja kuvia selatessani törmäsin tähän parivaljakkoon.

Nämä ystävykset ovat Vappu-kani ja Muru-koira. Muru tuli meille ensin ja alkoi olla jo vähän vanha siinä vaiheessa, kun otimme Vapun, jonka piti olla tyttö, mutta joka olikin poika.

 Nuorena Muru oli valtavan villi ja kova tekemään pahojaan. Vuosien myötä se tasoittui. Se oppi myös tulemaan toimeen erilaisten pikkulemmikkien kanssa, sillä ennen Vappua meillä oli jo ollut marsu, gerbiilejä ja hiiriä. Niihin kaikkiin koira suhtautui kärsivällisesti ja lempeästi.

Vapun kanssa Murulla oli aivan erityinen suhde, jonka tahdin määräsi kani. Kun kani halusi leikkiä, se rummutti takajalkojaan koiran kuonon edessä ja jos se ei auttanut, Vappu hyppäsi koiran päälle istumaan. Joskus Muru oli selvästi vaivaantunut Vapun leikkiinkutsuista, sillä harmaantunut koiravanhus olisi mieluiten vain lepäillyt.

Kerran sattui hauska tapaus. Olimme koko perhe maalla, eläimet tietysti mukana. Kuopus oli pihalla leikkimässä kanin kanssa ja yhtäkkiä sieltä kuului kova parkuna. Samassa tyttö säntäsi keittiöön, jossa minä olin laittamassa ruokaa.

- Vappu karkasi! lapsi parkui. Näin oli tosiaan käynyt, kani oli ponkaissut tyttären sylistä ja painellut tiehensä.

Juoksin ulos ja näin parahiksi, miten kanin pyöreä takapuoli töpöhäntineen pomppi kiivasta tahtia tietä pitkin kohti kylää. Otin pari askelta sen perään aamutossut jalassa ja esiliina edessäni mutta tajusin samantien, että kanin saaminen juosten kiinni on kuolleena syntynyt ajatus paitsi jos sattuu olemaan vinttikoira.

Mikä siis avuksi? Lapsi parkui, kani loittoni ja katastrofi suureni hetki hetkeltä. En keksinyt muuta kuin pyytää koiraa apuun. Muru makaili pihalla auringossa ja katseli ihmeissään meidän kasvavaa epätoivoamme.

- Mene, Muru, hakemaan Vappu kotiin, sanoin koiralle ja viittoilin kanin perään.

Muru nousi ja lähti kuuliaisesti hölkkäämään toivottuun suuntaan. Me menimme perässä ja näimme, miten koira saavutti kanin ja meni ohi. Käskin koiran odottaa ja se jäi seisomaan paikoilleen. Siihen pysähtyi myös kani.

- Ja nyt menette takaisin kotiin, minä sanoin. Muru lähti palaamaan jälkiään takaisin ja niin lähti myös Vappu. Kaverukset taivalsivat perätysten kotipihalle ja siellä saimme Vapun taas kiinni ja takaisin häkkiin.

 

Muru oli meillä kaksitoista vuotta. Alun perin se oli kodinvaihtaja joka annettiin pois pitovaikeuksien takia.

Muru kärsi toistuvasti valeraskauksista ja vanhemmiten sille tuli kasvaimia. Vähitellen koiran voimat hiipuivat  ja se vietti suurimman osan ajastaan uneksimalla.

Lemmikin omistajan raskain päätös on päätös luopua. Kun se päivä tuli tunsin, etten mitenkään voisi tehdä sitä ja tiesin myös, ettei sitä voi tehdä kukaan muu kuin minä. Uskollisen ystävän oikeus on olla tutun ihmisen seurassa loppuun saakka.

Murun elämä päättyi tammikuussa. Minä ajattelin, että meille ei enää ikinä oteta koiraa, en enää koskaan halua olla niin murheellinen kuin silloin.
Ja toukokuussa meille muutti Nonna.

Keittiössäni palaa valo niin kauan kuin elän

Nyt on jännittävät paikat: ihan pian menee 10 000 kävijän raja rikki! Veikkaan, että huomenna.

Juu, ja kaikki kymmenentuhatta ovat tietysti lukeneet kaiken tarkasti ja olleet vaikuttuneita... niin haluan uskoa.

Päivän kuvat ovat oikeasti eilisen päivän kuvia. Otin nämä illalla maalla kun ulkona oli jo pimeää.

Keittiön ikkunasta  loistava valo on minulle jotain enemmän kuin vain minkä tahansa huoneen ikkunasta loistava mikä tahansa valo. Esimerkiksi olohuoneen ikkunasta näkyvä valo, joka kertoo, että sisällä katsotaan televisiota, ei ole yhtään mukava. Keittiöstä kajastava valo taas viestittää, että siellä on elämää. Ja kun keittiössä on elämää, kaikki on yleensä hyvin.

Minulla on aina keittiössä valot päällä. Paitsi silloin, kun on muutenkin valoisaa, kesällä. Mutta pimeämpään aikaan valo palaa aina kun olen kotona.

Se on kuin majakka, näyttää tietä kotiin.

Nonna oli jo asettunut yöpuulle, kun minä vielä hääräilin kamerani kanssa.

Vanhan Maatilan keittiössä on Nonnan oma sohva. Se löytyi aikoinaan ulkorakennuksesta. Maalasin sen ja koristelin kukkasilla ja ompelin patjan ja tyynyt. Nonna järjestelee tyynynsä huolellisesti ennen nukkumaanmenoa. Usein se pudottaa yhden neljästä tyynystään lattialle.

Sohva ei ole pelkkää ylellisyyttä koiralle, sillä vanhan talon lattiat ovat kylmiä ja vetoisia. Inhoan palelemista itse niin paljon, etten halua kenenkään muunkaan palelevan.

Koirat muuten nukkuvat sikeästi yöllä, ainakin tämä yksilö nukkuu.

Muistan usein hauskaa tarinaa, jonka muuan sianomistaja kerran kertoi. Kyseessä ei ollut mikään tuleva joulukinkku, vaan sievä minipossulapsi, jonka eräs perhe oli ottanut lemmikikseen. He olivat varustautuneet hyvin ja laittaneet possulle oman nukkumakorin valmiiksi. Heitä jännitti kovin, kuinka ensimmäinen yö uudessa kodissa tulisi sujumaan; itse asiasa he olivat valmistautuneet valvomaan levottoman possulapsen kanssa.

Pikku porsas oli vikkelä ja leikkisä kuten sellaisilta voi odottaakin. Ennen pitkää tuli kuitenkin ilta ja nukkumaanmenoaika. Perhe päätti kantaa porsaan nukkumakoriin vaikka se tietysti tulisi heti pois. Jostain oli kuitenkin aloitettava.

Ällistys oli suuri, kun pieni porsas, heti koriin päästyään, kävi pitkälleen, nukahti ja nukkui sikeästi aamuun saakka. Ja on tehnyt niin joka yö sen jälkeen.

Mitä siitä voisimme oppia?
En minä tiedä.

Ehkä sen, että jos on kunnon sänky, nukkuu makeasti. Ainakin, jos on porsas tai koira.

Tänään tuli paljon kilometrejä

Istun taas vaihteeksi Vanhan Maatilan keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa. Puuhellassa palaa tuli ja koira kuorsaa omalla sohvallaan.

Kello ei ole vielä yhdeksääkään, mutta olisin jo valmis nukkumaan. Olen ajanut tänään aika paljon autoa, sekin taitaa väsyttää.

Ei pitäisi tehdä mitään hätäisesti. Olin suunnitellut, että teen vähän töitä kaupungissa ennen kuin pakkaan kimpsut ja lähden maalle. Päätin hoitaa yhden pikku haastattelun, josta sovin alustavasti eilen. Luulin haastateltavan olevan jossain pienen matkan päässä siten, että työhön ei kuluisi kovin kauaa. Niinpä soitin miehelle aamulla ensi töikseni ja kysyin, sopiiko minun nyt tulla käymään.

- No mikäs siinä sitten, hän vastasi. Kuis pian sinä olet täällä Kustavissa?

Ups. Ai Kustavissa asti. Mutta en minä tietenkään voinut perääntyä, oma syyni kun en ottanut sitä vertaa selvää etukäteen. Ja niin lähdin käymään Kustavissa, jonne Turusta ajaa tunnin verran. Siihen kuluikin sitten koko aamupäivä. Haastatteluunkin meni vähän enemmän kuin ajattelin.

Ajelin takaisin Turkuun ja mietin kaikkea, mitä olin juuri kuullut ja tiesin, etten voisi kirjoittaa siitä puoliakaan. Silloin puhelimeni soi. Pysähdyin kuuliaisesti tien poskeen ennen kuin vastasin.

- Soneralta, päivää.

Asia koski puhelinta, jonka ostin talvella ja joka ei toiminut ollenkaan. Lähetin siitä palautetta muistaessani pari päivää sitten ja Sonera toimi jopa ripeästi, kun yhteydenotto tuli näin pian. Keskustelimme puhelimessa olleista ongelmista ja mahdollisista ratkaisuista. Annoin vähän palautetta myös puhelimen ohjekirjasta, josta en ollut löytänyt apua.

- Ohjekirja on kirjoitettu ihmisille, jotka jo osaavat  käyttää laitetta, sanoin.

- Niin, nuori mies toisessa päässä myönteli. Kyllä ohjekirjoista aika usein se käytön ohjeistus puuttuu, hän sanoi.

Tässä on nyt joku juttu, joka ei avaudu minulle. Ohjekirjoista puuttuu käytön ohjeistus. Ymmärtääkö joku?

Iltapäivällä onnistuin lähtemään kaupungista parhaaseen ruuhka-aikaan. Varsinais-Suomen murheenkryyni, 8-tie, oli täpötäynnä autoja. Tällä kertaa autojono eteni tavallistakin hitaammin, sillä Maskussa oli sattunut onnettomuus. Neljän auton ketjukolari oli sattunut hetkeä aikaisemmin ja ambulansseja, poliiseja ja paloautoja oli paikalla useita. Tiellä sattuu valtavasti kolareita, mutta valtiolta ei taaskaan riittänyt rahaa tien korjaamiseen.

Ulkona on jo ihan pimeää.
 Enköhän ota mallia tuosta koirasta ja kömmi nukkumaan.