Matkalla urbaanilegendaksi

Turkulaisten taksimiesten keskuudessa Radanvarren Kalpea Nainen  on tuttu hahmo.Tuo alakuloinen olento näyttäytyy etenkin täydenkuun aikaan. Onpa hänet nähnyt jokunen varhaisjakaja tai ravintolasta aamuyöllä kotiutuva juhlijakin. Hänen seurassaan on nähty myös kullanvärinen, sudenkaltainen eläin.

Port Arthurin oma Sudenmorsian.

Jos törmäätte joskus tällaiseen tarinaan, niin se on saanut alkunsa tästä, tänään. Uskon nimittäin vahvasti, että olen hyvää vauhtia päätymässä urbaanilegendaksi.

Tässä kuvassa on radanvarren maisemaa viime yönä kello kolme. Portsalaisen puutaloidyllin takapiha on päivälläkin ruma, mutta aamuyöstä se on lähes pelottava. Tässä minä nyt kuitenkin joudun päivystämään aika usein, sillä Nonnan vatsavaivat eivät vain helpota.

Kaikenlaista tuossa hihnan päässä ehtii miettiä. Kuten esimerkiksi sanaa pitovaikeus. Täyttääkö tämä, lähes säännölliseksi muuttunut yöllinen ulkoilu pitovaikeuden tunnusmerkit ja jos täyttää, niin mitä sitten?

Kaikki, jotka tuntevat Nonnan tarinan tietävät, ettei tämä hankaluus ole ainoa matkan varrelle sattunut. Välillä olen joutunut miettimään vakavasti koiran antamista pois. Lopputulos on kuitenkin aina sama: yritetään vielä.

Ja kun olen oikein rehellinen tunnustan senkin, että haluan pitää koirani itsekkäistä syistä. Minä tarvitsen sitä. Tarvitsen sen seuraa, kumppanuutta, vilpitöntä rakkautta. 

Mikä ei millään tavalla estä tuntemasta vaikka mitä muita tunteita. Siksi myös tulevan urbaanilegendan kulku onkin vähän eri kuin miksi sen alussa kuvasin. Ei Radanvarren Kalpea Nainen näytä alakuloiselta, ei murheelliseltakaan.

Hän näyttää - nyt lapset silmät kiinni - rehellisesti sanoen kyrpiintyneeltä.

Kaupunkipuutarha

Puutarhalehdessä oli juttu kaupunkiviljelystä; se on nyt tulossa muotiin.

Mikään uusi asia vihannesten kasvattaminen kaupunkipihoilla ei ole, sitä on tehty viimeksi sota-aikana täällä Suomessakin. Silloinhan kaikki liikenevä maa käytettiin ruoan tuottamiseen.

Nyt vihanneksia ja yrttejä kasvatetaan lähinnä huvin vuoksi, mutta köyhillä alueilla myös siksi, että niitä ylipäätään saadaan. Suurkaupunkien katoilla kukoistaa vihannesmaita, parvekkeilla yrttitarhoja ja parkkipaikoilla vihertävät viljelysäkit. Yhteisomistuksessa olevia kaupunkipuutarhoja on ainakin Helsingissä, Tampereella ja Turussa.

Innostuisin itsekin kaupunkiviljelystä, ellei meillä olisi Vanhaa Maatilaa ja siellä ihan oikeaa viljelymaata. Ennen kesäasunnon hankkimista olin tosi innokkaasti istuttamassa tänne Portsan puutalopihallemme milloin mitäkin. En niinkään vihanneksia - vaikka niitäkin kokeilin - mutta kukkia ja pensaita. Etsin muutamia vanhoja kuvia pienestä rapuneduspuutarhastani.

Ensimmäinen kuva on vuodelta 1998. Siinä Ruusupensas on vielä vauva ja sillä on seuranaan monta muuta kasvia. Olemme juuri uusineet pihakiveyksen, rakentaneet valkoisen säleikön ja uusineet istutukset. Kuvasta saa vaikutelman, jonka mukaan istutus olisi tehty noin viiden sentin multaan kivetyksen päälle, mutta kuva valehtelee. Puukehikon alla on paljon maata, jossa Ruusupensas on viihtynyt ilmeisen hyvin. Portsan alue oli toistasataa vuotta sitten tietääkseni pääasiassa laidunmaata, tästä en tosin ole ihan varma, muistan vain hämärästi, että olisin jostain lukenut tällaisen tiedon.

Kahdessa muussa kuvassa on kahden huoneistomme ulkorappujen väliin jäävä tila. Ylempi kuva on vuodelta -97, alempi -99 eli viimeiseltä kesältä, jonka vietimme vielä kaupungissa. 

  Paitsi omaan rappujenedustaamme, käytin paljon aikaani koko yhteiseen pihaamme, olin oikea piha-aktiivi. Täällä tehtiinkin silloin paljon uudistuksia, perustettiin uusia kukkapenkkejä, osallistuttiin pihakilpailuihin ja teetettiin pihasuunnitelmia.

Tällaisen yhteisöllisen asumisen, mitä Portsa edustaa, ongelma on se, että jos haluaa pitkäjänteisesti kehittää asioita johonkin suuntaan on pidettävä huoli siitä, että on itse koko ajan valppaana ja mukana kaikessa. Tai ei kai se mikään ongelma ole, jos siihen pystyy.
Yleensä taitaa kuitenkin käydä niin, että piha- ja muut aktiivit jaksavat muutaman vuoden ja sitten tulee taas uusia ihmisiä mukaan. Uudet tekevät tietysti uusia suunnitelmia. Minun piha-aktiiviaikanani me esimerkiksi istutimme pihalle muutamia marjapensaita sitä varten, että kaupunkilaislapsetkin saisivat kokea, miltä tuntuu syödä marjoja suoraan pensaasta. Sitten tänne muutti äiti, jonka mielestä kaupungissa kasvavat marjat ovat myrkyllisiä ja kohta pensaat jo revittiinkin pois (ja tämä äitikin on jo aikaa muuttanut muualle).

Meillä on muuten täällä oikein kaunis piha nykyään, joten tämä ei tosiaankaan ole mikään moite. Ainoa häpeäpilkku lienee meidän hoitamaton rapuneduspuutarhamme, vaikka komea Ruusupensas pelastaakin paljon. Minun mielestäni ainakin. 

Ja on täällä joskus tehty sellainenkin päätös, että kissojen ja koirien pitäminen on kielletty. Joskus 50-luvulla. Sitä päätöstä ei tietääkseni ole koskaan kumottu. Pitäisikö, ennen kuin joku keksii vetää koiranomistajat oikeuteen?   

Koirat eivät mahdu kasvavaan kaupunkiin

Kun meidän asuinalueemme Port Arthur, Portsa, rakennettiin yli sata vuotta sitten, tämä oli laitakaupunkia. Nyt Turku on kasvanut paljon Portsan yli ja kasvaa edelleen. Vielä 25 vuotta sitten kun me muutimme tänne, Ratakadun toisella puolella oli iso, tyhjä aukea, puutalon kivijalka ja junaraide kohti satamaa. Nyt siinä on junaraide, nelikaistainen Helsingintie ja puutalon raunioiden tilalla erään isohkon yrityksen aidattu parkkipaikka.

Kaupungin kasvu on luonnollinen ja varmasti toivottu asia, mutta tietysti sillä on varjopuolensa. Yksi niistä on se, että koiran ulkoiluttamiseen sopivat alueet häviävät samalla, kun koirien lukumäärä kasvaa.

Olen yrittänyt keksiä uusia reittejä, sellaisia, joissa kovaa pörisevät autot ja mopot eivät jatkuvasti menisi hermoherkän koiraparkamme ohi. Tänään kävimme Turun Linnan puistossa.

Matka Portsasta tänne ja takaisin muodostaa ihan sopivan päivälenkin. Mutta vaikka kuvista voisi luulla, että puistossa vallitsee mitä syvin rauha ja hiljaisuus, se ei ole totta. Liikenteen melu on yllättävän kovaa ja parhaillaan Aurajoen toiselle rannalle valmistellaan uutta rakennuspaikkaa, mistä tulee todella kova ääni. Juuri missään ei enää voi kävellä rauhassa.

Linnan lähellä on vanhoja puutaloja, joita näköjään ollaan saneeraamassa myyntikuntoon. Mainoskyltti lupasi korkeatasoisia asuntoja perinteitä kunnioittaen. Ne talot ovat oikein aika rötisköjä, mutta jonkun ajan kuluttua niitäkin jo myydään kovaan hintaan. En varmaan paljon erehdy, jos arvelen, että niihin tulee korkeakiiltoiset keittiökaapit ja poreammeet omaan spa-osastoon. Perinteistä viis.

Koiralenkin lisäksi kävelin vielä illalla yliopistolle ja takaisin. Ennen luentoa kävimme vähän keskustelua viime kerran kirjoitusmaratonista, jonka kaikki olivat kokeneet jokseenkin hirveäksi. Ehkä muistiinpanojen tekemiseen ja tallentamiseen löydetään nyt joku toinen ratkaisu.

Ilmoittauduin ääni- ja muoto-opin uusintatenttiin, joka on kahden viikon päästä. Ei muuta kuin käsitekartat esiin jälleen ja kertaamaan.

Me aiomme muuttaa

Näin on. Neljännesvuosisata ruusupensaan takana on ollut ihan hyvää aikaa, mutta nyt meillä on uusia suunnitelmia.

Olemme monta kertaa miettineet tulevaisuutta ja hahmotelleet erilaisia asumisen malleja. Myymme molemmat kaupunkiasunnot, remontoimme Vanhan Maatilan täysin ja muutamme sinne. Myymme vain toisen kaupunkiasunnon ja pidämme Vanhan Maatilan ja tämän toisen. Myymme Vanha Maatilan ja - no kaikkea tämmöistä.

Nyt olemme päättäneet, että myymme kaikki kolme ja ostamme talon jostain päin Varsinais-Suomea.

Ihan heti ei tapahdu mitään. Ensimmäisenä menee myyntiin tämä päätyasunto, jossa nyt on muun muassa minun työhuoneeni. Tarkoituksena olisi ensi kesänä remontoida tämä myyntikuntoon ja sitten kun tämä on myyty, alkaa etsiä sitä uutta. Ja kun se on löytynyt, myydään loput.

Haaveissamme on vanha, mutta ehjä ja terve talo isolla tontilla ja mielellään jonkunlaisen kumpareen päällä tai loivassa rinteessä. Vähintään neljä huonetta ja keittiö. Hyväkuntoinen, isohko ulkorakennus. Avarat näkymät. Paljon valoa. Maaseudulla, ei naapureita ihan vieressä. 

Nämä ovat tärkeimpiä valintaperusteita. Kaiken muun voi tehdä, mutta pahasti rikkinäistä kivijalkaa tai talon sijaintia on vaikea korjata. Mikä on tullut todistettua.

Sisäremonttia emme pelkää, päinvastoin oikeastaan. Toivon, että esimerkiksi tuleva keittiöni on sen verran vanha, että sen voi surutta laittaa sellaiseksi kuin haluaa. Ja kyllähän minä haluan, haaveksin jo täyttä päätä ihanasta maalaiskeittiöstäni, josta ei pidä tunnelmaa puuttuman.

Ajatus muutosta on innostava, mutta toisaalta se pelottaa. Onhan se meille valtavan iso muutos. Olemme olleet yli 30 vuotta yhdessä ja asuneet sinä aikana kahdessa asunnossa ellei kesäasuntoa lasketa. Siksi onkin tärkeää tehdä tietoinen päätös muuttamisesta, päättää pysyä päätöksessään silloinkin, kun jääminen tuttuun ja turvalliseen houkuttaa.

Olemme molemmat jo nähneet painajaisia aiheesta. Minä ostin eräänä yönä 70-luvun tasakattotalon vilkkaasti liikennöidyn valtatien varresta Hong Kong -tavaratalon naapurista. Raine oli uneksinut uuden talomme ehjästä ja suorasta kivijalasta, josta pienen töytäisyn jälkeen rappaukset olivat pudonneet ja paljastaneet toivottoman rikkinäiset perustukset. 


Suunnitelmiemme edistymistä voi seurata täältä. Ja jos puutaloasuminen kiinnostaa, niin tässä saa kaupanpäälle Portsan upeimman ruusupensaan.

Makuuhuoneessa tapahtuu

Nyt on kuulkaa vanhan naisen sängyssä ollut eloa.

Päätin aamulla kokeilla vielä kerran sitä, että otan töpselin pois ja laitan takaisin ja yritän sitten laskea sängyn jalkopäätä kaukosäätimellä. Näin tein ja se toimi! Jalkopää laski ja sänky oli taas ihan normaali.


Vähän harmittikin, kun ajattelin, että olin vaivannut Unikulma-kauppiastani turhaan ja vielä vapaapäivänä ja että nyt en ainakaan kehtaa soittaa kun on sunnuntaiaamu.

Onneksi en soittanut.


Petasin sängyn kuten teen joka ikinen aamu ja menin tyytyväisenä lukemaan lehteä. Palasin yläkertaan noin tunnin päästä ja mitä näinkään: sängyn pääty sojotti taas kohti kattoa. Se oli taas noussut omia aikojaan.

Onneksi kaukosäädin toimi tällä kertaa ja sain päädyn alas. Syöksähdin sängyn alle kiskomaan töpselin irti ennen kuin pääty pompahtaisi taas yläviistoon.

Eläväinen yksilö tämä. Mutta vaihtoon menee, en minä jaksa sen kanssa.

Muuten meillä on ollut mukava päivä. Kaikki tytöt olivat käymässä ja Portsassa vietettiin perinteisestä pihakirpparipäivää.

Kuva on otettu keittiön ikkunasta.

Tämä on päivä, jolloin kuka tahansa saa myydä tavaroitaan oman ovensa edessä. Ihmiset tulevat tekemään ostoksia ja katsomaan Portsan kauniita pihoja ja haikailemaan puutaloidyllin perään. Ja kyllä tämä onkin viihtyisä paikka asua ollakseen niin lähellä Turun keskustaa. Meiltä kävelee kauppatorille noin kymmenessä minuutissa. Satama, rautatie- ja linja-autoasemat ovat niin ikään lyhyen kävelymatkan päässä. Jopa Ruissalon saarelle, yhdelle kansallisaarteistamme, on kävelymatka.

Tytöt ovat joskus myyneet joitain tavaroitaan kirpputoripäivänä, minä en. Tavaraa kyllä on mutta tuntuu, ettei sitä rojua kukaan kuitenkaan huoli.

Eilen meillä oli täällä pihatalkoot. Sen takia minäkin tulin maalta jo perjantai-iltana: olen ollut poissa niin monista talkoista, että nyt huono omatunto pakotti osallistumaan. Siivosimme ja kunnostimme pihaa yhdessä muutaman tunnin.

Portsassa ja varmaan monella muullakin asuinalueella on vuosikymmenien mittaan tehty paljon talkootöitä. Meidän toistasataa vuotta vanhassa taloyhtiössämme on alkuvuosikymmeninä asunut paljon ammattimiehiä, kirvesmiehiä, muurareita, maalareita ja muita osaajia. Nykyään teetetään aika paljon ulkopuolisilla, ostetaan työtä. Se voi talojen kannalta olla ihan viisasta, sillä asukasrakenne täällä on muuttunut. Nyt puutaloasuminen houkuttelee paljon luovan työn tekijöitä, yliopistoihmisiä ja hyvin palkatuissa mutta varsin teoreettisissa töissä ahertavaa väkeä, joille vasara tai porakone eivät ole jokapäiväisiä työkaluja.

Syksyllä tulee 25 vuotta siitä, kun me muutimme tänne ruusupensaan taakse. Silloin me olimme nuoria ja täällä asui paljon vanhoja ihmisiä. Nyt vanhukset ovat kaikki kuolleet, naapurit muuttuneet moneen kertaan ja me olemme iältämme yhtiön vanhimmat asukkaat.

Niin äkkiä se käy.