sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Kirjoitan kirjoittamasta päästyäni ja olen kamala vaimo



Kumpi on parempi, saada valmista vai hyvää? Siinä tämän sunnuntain kysymys, sunnuntain, jonka olen lähes kokonaan viettänyt takomalla näppäimistöä ja yrittämällä saada taas yhden aikuiskasvatustieteen oppimistehtävän valmiiksi.

Päädyin siihen, että valmis riittää.


Tässä tämän päivän miljöö: kaikki kirjoittamiseen tarpeellinen, tärkeimpänä tuo lautanen, jolta olen juuri syönyt valtaisan juustovoileivän.

Sain siis tehtäväni valmiiksi sitä myöten, että viimeistely puuttuu. Kunhan se on tehty, voin lähettää työn arvioitavaksi ja niin olen - toivon mukaan - saanut taas yhden kurssin suoritettua. Huomenna haen kirjastosta seuraavan kurssin kirjat.

Näyttää pahasti siltä, että vaikka kuinka pinnistelen, en saa näitä opintoja suoritettua ennen kesää. Eipä minulla siihen mitään pakkoa olekaan, on vain omia päähänpinttymiäni siitä, minkä milloinkin pitäisi olla tehtynä. Ja kun nyt tarkemmin ajattelen, niin eihän minun edes pitänyt opiskella tänä talvena mitään, ensi syksynä vasta. En vain saanut pidäteltyä.

Mutta eihän elämä pelkkää työtä ole, se on myös kesälomasuunnitelmia. Olen jo ilmoittautunut islanninhevosvaellukselle Seitsemisen kansallispuistoon elokuussa ja parhaillaan pohdimme miehen kanssa, minne tekisimme tämän vuoden kesäretken. Tai ei se niinkään pohtimista vaadi vaan se, miten parhaiten pääsisimme sinne, minne on aikomus mennä. Ja kuinka ollakaan, Aino Kallaksesta taas kerran on kyse.

Eilen viimeksi sivusimme aihetta. Kävelimme kaupungilta kotiin ja mies ehdotti pistäytymistä eräässä matkan varrella olleessa liikkeessä. Minulla oli kuitenkin kiire, minnekäs muualle kuin tähän koneen ääreen.

- No jo on, loihe mies lausumaan. Minä ravaan sinun perässäsi pitkin Eurooppaa jonkun kauan sitten kuolleen kirjailijan jäljillä ja tuijotan jotain vanhoja talonraunioita milloin missäkin ja sitten kun minä ehdotan jotain, niin et suostu!

- Näin se menee, sanoin minä.

Mitä muuta olisin voinut, totuuden edessä?  

torstai 24. tammikuuta 2013

Eka kerta opettajana



Olipa jännittävä päivä tänään, olin ensimmäistä kertaa opettajana.

Kansalaisopistoon aiottujen kirjoittajakurssien kanssa kävi niin, että neljästä kurssista vain yksi toteutui. Nyt olen siitä jopa tyytyväinen; olen nimittäin aika poikki.


Tässä on "minun" luokkani. Oppilaat ovat juuri lähteneet ja otin vielä kuvan muistoksi.

Kun aloittaa jonkun uuden jutun aikuisena tietää jo, että oppirahat on aina maksettava. Alussa tekee väistämättä jotain väärin ja vasta kokemus, mieluiten pitkä, tekee mestarin. Tietoisuus tästä ei ainakaan vähentänyt aloittelevan opettajattaren tuskaa. Eikä sekään, että "oppilaani", monet heistä, olivat hyvin kokeneita kirjoittajia, jopa vuosikymmeniä sitä ammatikseen tehneitä.

Aika hyvin se silti taisi mennä, ei kukaan ainakaan buuannut. Luokan edessä oleminen ei minua jännitä sen paremmin kuin vieraitten ihmisten kohtaaminenkaan. Eniten jännitin sitä, riittääkö minulla ohjelmaa kahdeksi tunniksi. Hyvinkin riitti ja olisi riittänyt pitempäänkin.

Yllättävintä oli kuitenkin huomata tämä: yhtäkkiä siinä luokan edessä päähäni pälkähtää ajatus: "Mitä, jos nämä eivät tykkääkään minusta!".
Tätä en osannut yhtään odottaa. Kotona sitten kerroin tästä ja tytär ihmetteli, että miten niin, eikö muka ole ihan tavallista ensimmäiseksi vieraassa seurassa ajatella tuollaista?

Ei ole, sanoin minä. En koskaan ajattele työtilanteisiin mennessäni, mahtavatko edessäni istuvat ihmiset pitää minusta vai eivät. Ihan sama, oikeasti. Emmehän me ole tykkäämässä toisistamme vaan tekemässä lehtijuttuja. Tietysti tunnelma on välittömämpi, jos huomaamme pitävämme toisistamme myös ihmisinä.

Mutta opettaminen onkin näköjään eri juttu. Ihmiset ovat tulleet kurssille vapaa-ajallaan ja vielä maksavat siitä. Heillä on oikeus odottaa kurssilta ja opettajalta paljon. Ja minä niin toivon, että he tykkäisivät minusta ja minun opetuksestani.

Täytyy taas kerran ihailla oppivelvollisuusikäisten kanssa työskenteleviä opettajia. Miten raskasta heillä mahtaakaan olla, kun minäkin tämän yhden rupeaman jälkeen olen jo liki loman tarpeessa? Ja minun pieni seurakuntani sentään koostuu ihmisistä, jotka haluavat tietää ja kuuntelevat tarkkaavaisina kaikkea, mitä sanon. Mitä ihmettä minä tekisin, jos oppilaat eivät edes haluaisi tietää mitään, tahtoisivat vain päästä pian pois ja minun täytyisi pidätellä heitä karkaamasta kesken kaiken ja yrittää samalla opettaa.

Kuinka siitä voi selvitä? En ymmärrä.


lauantai 19. tammikuuta 2013

Tein sukat ja sain tarjouksen


Käsityö se on pienikin käsityö

Kudoin sukat. Langat otin siitä korista, joka on täynnä Hienoihin Lopputuloksiin aiottuja lankoja. Niitä riittää.




Nyt minulla kuitenkin oli vissi tarve saada juuri tällaiset sukat ja niinpä työkin tuli valmiiksi.
Ostin nimittäin Zalandon alesta nämä alla olevat, Anna Fieldin nilkkurit neljälläkympillä. Tällaisena ne näyttävät vähän orvoilta.



Mutta paljon paremmilta näiden sukkien kanssa. Minun mielestäni.



Olin eilen viimeistelemässä sukkiani, kun puhelin soi. Siellä oli taas kerran myyjä, joka halusi myydä minulle parempia yhteyksiä. Tämä olikin sinnikäs tapaus ja jotenkin niin mukavan kuuloinen, että olin oikein kärsivällinen vaikka en missään nimessä tarvitse parempia tai nopeampia yhteyksiä mihinkään.

- Tää tarjous loppuu tänään, joten nyt kannattaa olla nopea, myyjä todisteli.
- Kiitos vain, mutta minä en tilaa mitään, sanoin.
- Eikö tällainen parempi yhteys kuitenkin olisi hintansa väärti, jatkoi toinen.
- Olen oikein tyytyväinen nykyisiin, minä vastasin.
- Haloo? Haloo kuuluuko?
- Tänne kuuluu oikein hyvin, sanoin minä.
- Haloo haloo, nyt ei kuulu mitään, haloo?
- Haloo vaan, tänne kuuluu.
- Ei kyllä nyt kuulu mitään.Ei. Odota vähän, soitan kohta uudestaan.

Ja vaikka nuori mies piti sanansa ja soitti kohta uudestaan, en vieläkään heltynyt. En, vaikka yhteys oli näin hyvä.

torstai 17. tammikuuta 2013

Tipaton tammikuu on lumehoitoa

 Tämän päivän Turun Sanomien mielipidesivulla oli erinomainen kirjoitus. Päihdeterapeutti Harri Nyman kirjoitti alkoholismista ja sen hoidosta otsikolla "Vain ehdoton raittius takaa alkoholismista toipumisen".

Nyman tyrmää muun muassa tipattoman tammikuun. Se aiheuttaa kirjoittajan mukaan vain pelkoa ja hammasten kiristystä, kun toisaalta juopon perhe pelkää tulevaa helmikuun alkua ja juoppo itse sinnittelee tuskissaan. "Tästä kaikesta huolimatta tipattomasta tammikuusta kirjoitellaan lähestulkoon ihannoiden sen hyvyyttä ja positiivisuutta. Ainoa asia, jonka se oikeasti mukanaan tuo, on kuitenkin viinanhuuruinen tuulahdus kirpeään pakkaspäivään helmikuussa. Kukaan ei puhu perheen pahasta olosta tammikuussa."

Nyman tyrmää myös alkoholismiin tarkoitetut, keskushermostoon vaikuttavat lääkkeet."---uskallan väittää, että ainoa ratkaisu alkoholismista toipumiseen on ehdoton raittius.---Tätä tosiasiaa ei vielä Suomessa tahdota ymmärtää, mikä on suurelta osin seurausta terveydenhuollon ammattikunnan koulutuksen puutteesta. Heitä ei kouluteta alkoholismin hoitoon."

Minulla oli viime vuonna tilaisuus seurata Nymanin ja hänen kollegoidensa työtä Rymättylässä, Minnesota-hoitomallia toteuttavassa Rehapissa. Se oli yksi elämäni vaikuttavimmista kokemuksista.

Lähipiirissäni on ollut sen verran alkoholismia, että uskoin tietäväni asiasta jotain. Vasta Rehapissa kuitenkin ymmärsin, mistä asiassa on kysymys ja millainen sairaus alkoholismi on. Se on todella pirullinen, salakavala ja tappava tauti, johon ainoa todellinen apu on sairauden, ei oireen, hoito.

Kukaan ei halua tulla alkoholistiksi. Silti aika monet tulevat. Se, että tieto ja ymmärrys taudin luonteesta leviäisi, saattaisi ehkäistä edes muutaman kurjan kohtalon.

Mitä tämä sitten minua liikuttaa? Liikuttaa tai paremminkin surettaa siksi, että niin monet tuhlaavat elämänsä juomiseen. Tämä koskee etenkin meitä keski-ikäisiä ja vähän vanhempia, joille juomisesta voi tulla ainoa sisältö tyhjeneviin päiviin. Elegantista kuohuviinin nauttimisesta tai kultivoidusta viiniharrastuksesta ei ole kauhean pitkä matka siihen aamuun, jolloin herää vieraasta asunnosta ilman vaatteita, huomaa ottaneensa tatuoinnin otsaansa ja kihlanneensa uppo-oudon, 80-vuotiaan transvestiitin.
Vaikka eihän kukaan usko, että minulle voisi käydä noin.

Tutustumiseni Rehappiin teki minusta vannoutuneen Minnesota-hoidon kannattajan. Jos se ei auta, ei auta mikään. Eikä sekään kaikkia auta. Mutta siellä asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja annetaan kaikille, niin juopolle kuin juopon perheelle, tilaisuus purkaa sydämensä ja tulla kuulluksi.

Alkoholismiin kuuluu kieltäminen ja juopot ovat taitavia selittäjiä. Tuhoisan elämäntavan jatkamiselle löytyy aina selitys, vaikka kaikki järkisyyt puhuisivat sitä vastaan. Alkoholi aiheuttaa unettomuutta, masennusta, ahdistusta, fyysisiä sairauksia ja niin edelleen. Näihin kaikkiin vaivoihin juopon mielestä auttaa juominen, ja näin vaivat vain pahenevat. Mutta jos masennus hellittäisi ja uni olisi syvää ja virkistävää, juomisen voisi  lopettaa koska tahansa. Helposti.

Jos teillä suinkin on mahdollisuus, lukekaa Nymanin kirjoitus. Ja jos vähänkään aihe muuten kiinnostaa, menkää joskus Rehapin tai sen Lapualla  sijaitsevan sisarlaitoksen alkoholismiaiheiseen infoon. Niistä tiedotetaan laitosten omilla sivuilla ja sinne voi tosiaan mennä kuka tahansa, suosittelen lämpimästi.

Loppuun vielä lainaus Nymanilta:
"Tiedän kirjoitukseni nostattavan keskustelua, ihmetystä ja reaktion, ettei se nyt noin ole. Kaikki on kuitenkin juuri kuten kirjoitan, koska olen itse kaiken tämän kokenut ja työni puolesta nähnyt. Lisäksi tiedän, että kirjoittaessani tätä monessa suomalaisessa perheessä vietetään tipatonta tammikuuta hyvin kireissä ja ahdistavissa tunnelmissa odottaen kauhunsekaisin tuntein, mitä helmikuu tuo tullessaan. Olen myös aivan varma, että juuri nyt joku omaan juomiseensa kyllästynyt etsii epätoivoisena apua, kertoo häpeillen juomisestaan ja toivoo, että oma ja perheen elämä voisivat muuttua."

tiistai 15. tammikuuta 2013

Opinnot etenevät

Aikuiskasvatustieteestä on nyt kuusi opintopistettä koossa. Sain tänään arvion viimeisimmästä oppimistehtävästäni, 12 sivua pitkästä Aikuiskasvatuksen yhteiskunnalliset kysymykset -kirjoitelmastani. Pahus vieköön, olisin saanut kasaan vielä enemmän sivuja jos olisin älynnyt tehdä kaiken muodollisesti oikein!

Sain kolmosen. Se on hyvä, mutta viitonen olisi ollut erinomainen. Palautteessaan opettaja sanoi mm.: "Kirjoitustyylisi on täydellinen tällaisiin oppimistehtäviin --- kerrot kaiken elävästi --- ihan kuin lukisi jotain romaania. Jatkossa voitkin parantaa lähinnä jotain muotoseikkoja ja sitä, että vastaisit paremmin tehtävänannossa esitettyihin kysymyksiin."

Toisin sanoen hyvin kirjoitettu, mutta asian vierestä.

Muotoseikkoihin olen kompastunut aina.

No, olen minä tyytyväinen. Seuraavaksi pääsen kirjoittamaan aikuisen elämänkulusta, heti, kun saan yhden kirjan luettua. Minulla on nyt kauhea polte saada nämä opinnot suoritettua, sillä sen jälkeen aion ilmoittautua kotimaisen kirjallisuuden kursseille. Toivottavasti viimeistään kesällä.

Muotoseikkojen kummallisuuksia ihmettelin tänään eräässä toisessakin yhteydessä. Koiran virtsanpidätyslääkkeet alkavat loppua ja resepti piti uusia. Niinpä otin reseptin mukaani ja menin sen kanssa paikalliselle eläinlääkäriasemalle.

- Voisikohan tällaisen saada uusittua täällä, kysyin minä.

Vastaanottoihminen käänteli reseptiä ja pudisteli päätään.

- Ei se onnistu, kun sitä ei ole täällä kirjoitettu, hän sanoi.
- Ihmisten reseptit voi uusia muuallakin kuin siellä, missä ne on kirjoitettu, sanoin minä.
- Niin voikin, mutta kun se koiran ja ihmisen kommunikaatio on vähän erilaista niin ei lääkäri voi koiraa näkemättä kirjoittaa, kuului vastaus.

Selvä. Lähdin siis tyhjin toimin pois mutta jäin miettimään, että missä kohtaa se koiran ja eläinlääkärin välinen kommunikaatio tässä tapauksessa todistaisi sen, että Nonna laskee alleen unissaan jos ei saa jokapäiväistä pilleriään. Sitä ei voi mitenkään nähdä päältä eikä todeta tunnustelemalla. Se selviää ainoastaan sillä tavalla, että Nonna ei muutamaan päivään saa lääkettään, jolloin se jonain vartioimattomana puoliunen hetkenä lirauttaa alleen. Sellaista ei koskaan tapahtuisi eläinlääkärin vastaanotolla, sillä Nonna ei ikinä nukahtaisi sinne, ei ainakaan vapaaehtoisesti.

Tämä on saivartelua, mutta kun tällainen muodollisuus ärsyttää. Pitääkö meillä kaiken olla aina niin pilkuntarkkaa?

Takaisin alkuun. Muotoseikat ovat tieteellisessä kirjoittamisessa hirveän tärkeitä. Siis ihan hirveän tärkeitä. Ja koska olen aika huono niissä, en näköjään onnistu, vaikka yritin olla niin tarkka kuin suinkin. Pisteeni laskivat aivan varmasti esimerkiksi sen takia, että olin tehnyt virheitä lähteiden mainitsemisessa.

Lainasin tehtäväni loppuun pätkän Päivi Istalan kirjasta, siinä kun oli erinomaisen sopiva kuvaus tämän päivän työelämästä. Merkitsin kirjan lähdeluetteloon näin:

Istala, P. Ristivetoa. Siltala 2012, 450.

Palautteessa opettaja sanoi seuraavaa: "Googletettuani teosta oletan, että kyseessä on seuraava teos:

Istala, P. 2012. Ristivetoa. Helsinki : Siltala".

 

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Kauneuden tähden



Kävin eilen tyttären kanssa kirpputorilla ja löysin nämä. Kauniita, eikö?



Kirjat maksoivat yhteensä 2,50 euroa. Halvalla meni yhden kirjailijan elämäntyö.

Halusin nämä pelkästään kirjojen kauneuden takia, kirjailijasta en muista edes kuulleeni koskaan. Hän on 1875 syntynyt Marja Salmela, oikealta nimeltään Maria Stenroth (Wikipedian mukaan). Kirjailija syntyi Helsingissä ja myös kuoli siellä 1924, mutta eli siinä välissä Turun seudulla, Kaarinassa Littoistenjärven äärellä Marjaniemen tilalla.

"Teoksissa kuvastuu aatteellinen ja yhteiskunnallinen vakaumus, mutta myös naissydämen sisäiset taistelut ja tilinteot, joiden päämääränä on kirkkaampi, syvällisempi ja siveellisesti velvoittavampi elämänymmärrys," Wikipedia toteaa, jonkun muun suulla tosin.

49-vuotiaana kuollut Stenroth oli kulttuurikodin kasvatti. Hänen isänsä oli Laukaan kirkkoherra, sittemmin lääninrovasti Otto Stenroth, isoveli Paul pappi, kirjailija ja suomentaja ja toinen isoveli Oswald Suomen ensimmäinen ulkoministeri.

Tulen varmasti lukemaan nämä kirjat joskus, mutta nyt vain ihailen niiden kuniita kansia. Vien ne maalle ja teen jonnekin kauniin asetelman...

Mistä johtui mieleeni pohtia kirjahyllyjä. Onkohan joku tehnyt tutkimusta kirjahyllyistä? Siinä olisi kiinnostava aihe! Kirjahyllyjen merkitys ja muutos suomalaiskodeissa.

Se, onko kodissa kirjahyllyä vai ei ja millainen se on, kertoo paljon kodin asukkaista ja merkitsee paljon kodissa kasvavien lasten suhteelle kirjallisuuteen.

Omassa lapsuudenkodissani oli 50-luvun kodeille tyypillinen kirjakaappi. Se, missä oli avonainen hyllyosuus kirjoja varten ja kaappi, jossa säilytettiin parempia kahvikuppeja tai tärkeitä papereita.
Hyllyt olivat täynnä kirjoja. Muistan niistä monia: Waltarin Suuri illusioni, jonka nimeä en mitenkään ymmärtänyt, Kyra, joka kertoi Leningradin piirityksestä, Van de Velden Täydellinen avioliitto, jota lapset eivät saaneet lukea mutta lukivat salaa, Hakaristin ruoska, jota ei olisi pitänyt lukea sillä se tuotti pahoja unia ja rakkain kaikista, Täällä Pohjantähden alla, joka nyt on omassa hyllyssäni.

Kirjoja siis oli ja niitä pidettiin arvossa, samoin kirjailijoita ja kirjoittamista. Kirjastossakin käytiin säännöllisesti. Ehkä se ei siihen aikaan ollut ihan tavallista köyhässä työläiskodissa, mutta en minä sitä ymmärtänyt. Minulle se oli ihan tavallista, jokapäiväistä ja hyväksyttävää ja siitä olen vanhemmilleni todella kiitollinen.

Kirjahylly on ollut myös statussymboli. Kaikki muistavat jonkun kodin, johon hankittiin komea kirjahylly jja täytettiin se koriste-esineillä. Toiset ovat tietoisesti luoneet itsestään kuvaa lukeneina ja kultturelleina hankkimalla mahdollisimman paljon kirjoja. Jotkut ovat varmasti lukeneetkin kirjansa.

Nyt tuntuu siltä, että täpötäydet kirjahyllyt eivät ole muodissa. Ei niitä ainakaan sisustuslehdissä ja -ohjelmissa näyttäisi olevan tai sitten ne ovat menneet minulta ohi.

Mitä muuten niihin koriste-esineisiin kirjahyllyssä tulee niin ei sekään kiellettyä ole, hyllyn ostaminen koristeiden säilyttämistä varten. Vaikka tällaista menettelyä joskus mainitaan rahvaanomaiseksi - jos tällainen ilmaus sallitaan - niin eihän se sen kummempaa käyttötarkoituksen muuttamista ole kuin kukkien istuttaminen maitotonkkaan. Ja sehän nyt on pelkästään kaunista. 

tiistai 8. tammikuuta 2013

Osallistun keruutalkoisiin




Turussa on menossa Muistojen Heideken -hanke. Siinä kerätään muistoja vanhasta, jo vuosia sitten suljetusta synnytyslaitoksesta, jossa minäkin olen synnyttänyt kolme kertaa.
Innostuin  muistelemaan ja otin yhteyttä kerääjiin, ryhmään Turun yliopiston folkloristiikan ja uskontotieteen opiskelijoita. Kerroin, että olen paitsi laitoksen entinen asiakas, osallistunut aikoinani siihen julkiseen keskusteluun, jota Heidekenistä käytiin puolesta ja vastaan.

1890 avattu yksityinen synnytyslaitos eli viimeisiä toiminnan vuosiaan 1980-1990 -lukujen vaihteessa, kun minä olin avustajana kaupunkilehdessä. Puolustin laitoksen olemassaoloa kiivaasti lehden palstoilla aina, kun tilaisuus tuli. Lehden silloinen toimitussihteeri puolestaan vaati laitoksen sulkemista ja synnytysten siirtämistä Turun Yliopistolliseen Keskussairaalaan. Niinpä sitten minä räksytin Heidekenin puolesta yhdessä lehden numerossa ja hän kiivaili sulkemisen välttämättömyyttä toisessa. Emme me siitä mitään riitaa saaneet keskenämme aikaiseksi, olimme aina hyvissä väleissä.

Tutkijat olivat kiinnostuneita näistä kirjoituksista ja lupasin yrittää etsiä jotain. Itse en ole pitänyt omista jutuistani arkistoa, mutta äitini oli kerännyt niitä jonkun verran ja leikekirjat ovat nyt minulla. Kulutin äsken pari tuntia selaamalla noita kirjoja.

Omiin juttuihin palaaminen tuntuu niin kiusalliselta, etten juuri koskaan tee sitä. Varsinkin nuorena, mustavalkoisena ja jokseenkin edesvastuuttoman häpeilemättömänä kirjoitetut pakinat ja kolumnit nostattavat punat poskille pelkkänä ajatuksena.

Mutta eivät ne niin kauheita olleet. Aika hauskoja oikeastaan.

Löysin vain yhden kolumnin, jossa käsittelin Heidekeniä, tutkijat saavat sen käyttöönsä. Muistan haikeana tuota perinteikästä paikkaa, jossa  Aidot turkulaiset syntyivät yli sadan vuoden ajan.

Vielä pieni ote yhdestä kaupunkilehdessä julkaistusta kolumnista marraskuulta 1992. Kertomuksen lapsi on keskimmäinen tyttäreni, silloin viisivuotias.

Lainaan itseäni:

"Lopuksi kerron teille apean pikku tarinan vailla mitään yhteyttä mihinkään, vailla edes sanottavampaa opetusta.

Pieni tyttäreni, josta tulee aikuinen nainen vasta, kun vuosiluku alkaa kakkosella, rakensi legopalikoista kodin.
Vihreän laatan päälle hän oli laatinut juhlapaikan. Suuren pöydän ääressä istuivat ripirinnan kaikki lapselle tärkeät ihmiset.

- Ne istuu kaffepöydässä, lapsi selitti.

Vihreän laatan äärimmäisessä nurkassa oli hella. Sen vieressä seisoi ypöyksin, selin iloiseen kaffeseurueeseen, pikkuinen hahmo.

Se oli äiti.

- Se laittaa noille kaikille jouluateriaa."  


sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Ensimmäinen kevätpäivä...

...jää
 vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin,
uupumatta ihan.

Se oli Saima Harmajaa ja kuvastaa sitä, mitä nyt tunnen. Minulle kevät on alkanut NYT.

Kevät on se tunne, kun innostus ja uudet ideat alkavat virrata marraskuun kohmetuksesta vapautuvassa mielessä. Valoa siihen tarvitaan, mutta vähäkin riittää. Tänään paistoi aurinko.

Ajoin maalle. Oli asiaakin: vein sinne, missä kasvaa yllin kyllin kuusia, koivuja ja mäntyjä, muovisen joulukuusemme säilöön ensi joulua varten.En lähtenyt reissuun hätäisesti: tein itselleni ja Nonnalle eväät, enkä pitänyt mitään kiirettä kotiintulon kanssa.

Miten ihanasti aurinko saikaan kaiken kimaltamaan! Kävimme koiran kanssa kävelyllä tutuilla metsäpoluilla, jotka nyt näyttivätkin ihan oudoilta ja vierailta. Yritin tallettaa muistikortille jotain siitä kauneudesta, mutta kovin vähään pystyin.




                                                    Ystävä, Toveri, rakas Nonna.











Kelpaisi joulukorttiin.








 Tämä muoto on inspiroinut monia taiteilijoita. Ei ihme.













 Aurinko paistoi navetan seinälle. Muistatko, miltä auringon lämmittämä punamulta tuoksuu?












Lopuksi haaveilin hetken kangaspuiden vieressä. Siinä ne ovat, vanhoina ja kuluneina, mutta käyttökelpoisina ja valmiina työhön.
Vanhan Maatilan keittiö tarvitsee ehdottomasti uudet matot. Ja saliin on myös saatava. Sekä siniseen eteiseen.

Lisäksi olen suunnitellut, että...



...joten on se. Kevät.








torstai 3. tammikuuta 2013

Kiistän ehdottomasti


Olen paasannut täällä sivistyksestä sen verran pontevasti, että väärinymmärryksen vaara on ilmeinen. Siksi sanon Todella Painokkaasti seuraavan:

ei, en pidä itseäni verrattoman sivistyneenä. En.

 Asia on ihan päinvastoin, mitä enemmän raavin tiedon muureja, sitä paremmin ymmärrän, kuinka vähän tiedän mistään.

Mikä ei estä ihailemasta sivistystä ja kaikenlaisia sivistyspyrkimyksiä.

Se, että tämä oli pakko päästä sanomaan on osa kummallista, mielestäni hyvin suomalaista tapaa varoa, ettei kukaan vain luulisi toisen kehuvan itseään. Katteeton kehuminen on tietysti tyhmää, mutta meillä ei saa kehua silloinkaan, kun oikeasti olisi aihetta. Pitää aina muistuttaa, että jos niin onkin, niin kyllä toisaalta...  

Tähän liittyy halvalla saamisen korostaminen, jonka itse olen kehittänyt niin huippuunsa, että se on meillä perheessä jo vitsi. En mahda sille mitään. Kun joku huomaa, että minulla on vaikkapa uudet kengät, olen jo sanonut:

- Alennusmyynnistä, miinus seitsemänkymmentä,

ennen kuin itsekään tajuan. Enkä valehtele, yleensä ostankin vain alennusmyynnistä, mutta mikä ihmeen pakko se on tuoda niin kärkkäästi esiin? Miksi on niin vaikea tunnustaa, jos on ostanut jotain normaalihinnalla?

Tällä täytyy olla jotain tekemistä itsetunnon kanssa. Enkö pidä itseäni riittävän hyvänä saamaan normaalihintaisia tuotteita?

En nyt lähtisi tätä vinksahdusta  missään terapiassa korjaamaan, sillä se saattaisi tulla kalliiksi. Pohtimisen arvoinen asia kuitenkin.

Takaisin sivistykseen. Samalla, kun tajusin väärinymmärryksen vaaran, aloin miettiä, kuka suomalainen täyttäisi sivistyneen ihmisen tunnusmerkit (mitä ne muuten ovat?). Joku kirjailija, ehkä. Tai tutkija. Ei kuitenkaan poliitikko.

Kuka?




tiistai 1. tammikuuta 2013

Taas siitä selvittiin


Kamala yö takana. Taivaan kiitos, seuraavaan on vuosi aikaa.

Yhden yön aina kestää, mutta silti on sydäntäraastavaa nähdä, miten koira kärsii paukkeesta. Sitä ei pääse minnekään pakoon, joka puolella paukkuu joka tapauksessa. Täällä ruusupensaan takana paukkuu kirjaimellisesti myös minun sänkyni vieressä; jostain syystä otollisimmat laukaisualustat tuntuvat löytyvän siitä. Onhan siinä toki seinä välissä, mutta kuitenkin.

Huomaatte, ettei vuosi ala hilpeissä tunnelmissa. Epäilenpä ettei se juuri nyt ala monessa muussakaan kodissa.

Kevättä kohti kuitenkin mennään.



Viime vuoden viimeisen työni tein eilen illalla, lähetin aikuiskasvatustieteen toisen opintotehtäväni arvioitavaksi. Kirjoitin sitä joulun jälkeen ahkerasti ja sain mielestäni ihan hyvän kokonaisuuden aikaiseksi.Välillä löysin oikean kirjoittamisen ilon, sen, minkä takia kuvittelen kirjoittavani työkseni. Tuo huimaava tunne, flow, avaa houkuttelevia näköaloja maailmaan, jossa kirjoitetaan kirjoittamisen ja sanomisen ilosta ja ennen muuta sitä, mitä halutaan. Aino Kallas kuvaa tunnetta transsiksi, siihen aikaan ei ehkä tunnettu flow-sanaa tässä merkityksessä.

Tämä päivä vielä vedetään henkeä, sitten alkaa arki. Keväästä taitaa tulla työn täyteinen, olenhan optimistisesti työllistänyt itseni sinne ja tänne sen kummemmin miettimättä, miten kaikesta selvitään. Se, että minusta tulee myös opettaja todentui, kun sain käteeni Vakka-Opiston kevään ohjelman: siinä kerrotaan, että minunnimiseni ihminen pitää useita kursseja. Huomenna alkaa ilmoittautuminen, sitten nähdään, tuleeko kursseille joku.

En ole pitkään aikaa kirjoittanut muuttoaikeistamme mitään. Ne ovat kuitenkin edelleen voimassa, mutta kaikki tapahtuu kovin hitaasti. Remontinteko täällä kaupungissa odottaa nyt rakennuslupaa.

Nyt ilmoittaudun seuraavalle aikuiskasvatustieteen kurssille ja tilaan kurssikirjat kirjastosta (siunattu internet!) mutta sen jälkeen vetäydyn sohvalle hyvän kirjan kanssa. Toinen joulun lahjakirjoistani on Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu Jää.

Hyvää Uutta Vuotta!