tiistai 8. tammikuuta 2013

Osallistun keruutalkoisiin




Turussa on menossa Muistojen Heideken -hanke. Siinä kerätään muistoja vanhasta, jo vuosia sitten suljetusta synnytyslaitoksesta, jossa minäkin olen synnyttänyt kolme kertaa.
Innostuin  muistelemaan ja otin yhteyttä kerääjiin, ryhmään Turun yliopiston folkloristiikan ja uskontotieteen opiskelijoita. Kerroin, että olen paitsi laitoksen entinen asiakas, osallistunut aikoinani siihen julkiseen keskusteluun, jota Heidekenistä käytiin puolesta ja vastaan.

1890 avattu yksityinen synnytyslaitos eli viimeisiä toiminnan vuosiaan 1980-1990 -lukujen vaihteessa, kun minä olin avustajana kaupunkilehdessä. Puolustin laitoksen olemassaoloa kiivaasti lehden palstoilla aina, kun tilaisuus tuli. Lehden silloinen toimitussihteeri puolestaan vaati laitoksen sulkemista ja synnytysten siirtämistä Turun Yliopistolliseen Keskussairaalaan. Niinpä sitten minä räksytin Heidekenin puolesta yhdessä lehden numerossa ja hän kiivaili sulkemisen välttämättömyyttä toisessa. Emme me siitä mitään riitaa saaneet keskenämme aikaiseksi, olimme aina hyvissä väleissä.

Tutkijat olivat kiinnostuneita näistä kirjoituksista ja lupasin yrittää etsiä jotain. Itse en ole pitänyt omista jutuistani arkistoa, mutta äitini oli kerännyt niitä jonkun verran ja leikekirjat ovat nyt minulla. Kulutin äsken pari tuntia selaamalla noita kirjoja.

Omiin juttuihin palaaminen tuntuu niin kiusalliselta, etten juuri koskaan tee sitä. Varsinkin nuorena, mustavalkoisena ja jokseenkin edesvastuuttoman häpeilemättömänä kirjoitetut pakinat ja kolumnit nostattavat punat poskille pelkkänä ajatuksena.

Mutta eivät ne niin kauheita olleet. Aika hauskoja oikeastaan.

Löysin vain yhden kolumnin, jossa käsittelin Heidekeniä, tutkijat saavat sen käyttöönsä. Muistan haikeana tuota perinteikästä paikkaa, jossa  Aidot turkulaiset syntyivät yli sadan vuoden ajan.

Vielä pieni ote yhdestä kaupunkilehdessä julkaistusta kolumnista marraskuulta 1992. Kertomuksen lapsi on keskimmäinen tyttäreni, silloin viisivuotias.

Lainaan itseäni:

"Lopuksi kerron teille apean pikku tarinan vailla mitään yhteyttä mihinkään, vailla edes sanottavampaa opetusta.

Pieni tyttäreni, josta tulee aikuinen nainen vasta, kun vuosiluku alkaa kakkosella, rakensi legopalikoista kodin.
Vihreän laatan päälle hän oli laatinut juhlapaikan. Suuren pöydän ääressä istuivat ripirinnan kaikki lapselle tärkeät ihmiset.

- Ne istuu kaffepöydässä, lapsi selitti.

Vihreän laatan äärimmäisessä nurkassa oli hella. Sen vieressä seisoi ypöyksin, selin iloiseen kaffeseurueeseen, pikkuinen hahmo.

Se oli äiti.

- Se laittaa noille kaikille jouluateriaa."  


4 kommenttia:

  1. Pikkutarinasi kuvaa hyvin naisen ja äidin asemaa suomalaisessa perheessä. Ehkä laajemminkin, en tiedä. Äkkiseltään voisi ajatella, että on väärin, että äiti on aina sivussa, keittiössä. Mutta toisaalta, hän on samalla myös erittäin tärkeä keskushenkilö, jota ilman ei vierailu ja kahvittelu onnistu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se pitää nähdä, positiivisesti. Äiti on erillään muista ja kuitenkin tavallaan päähenkilö, joka ohjaa ja järjestää. Ehkäpä äiti jopa pitää roolistaan?

      Poista
  2. Näin erilaisia - minulla olisi ollut mahdollista valita Heideken, mutta halusin ehdottomasti TYKSiin :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielipiteet puolesta ja vastaan saattoivat silloin olla kiivaita. Muistan, että TYKSin puolustajat vetosivat turvallisuuteen, vaikka todellisuudessa kai mitään suurta uhkaa ei ollut. Heidekenin puoltajat taas toivat esiin laitoksen kodikkuuden ja rauhallisen ilmapiirin. Itse olin aika intohimoisesti Heidekenin puolella, vaikka nyt ajattelen, että onko sen niin väliä missä lapset syntyvät?

      Poista