perjantai 30. syyskuuta 2011

Pohjolan viimeinen kesäpäivä

Onpa ollut hieno päivä tänään! Aurinko on paistanut ja lämpöä on ollut noin 20 astetta. Tämä ei ole kenellekään suomalaiselle mikään uutinen, mutta tiedän, että lukijoita on kauempaakin. Heille siis tiedoksi, että täällä kaukaisessa Pohjolassa maailman laidalla on ollut lähes kesäpäivä.



Yllä olevat keltaiset vaahteranlehdet olivat lähes ainoat, jotka löysin pihapiiristämme. Lämmin syksy näkyy siinä, että ruska ei ole kovin näyttävä. Parhaimmillaanhan se on yleensä Lapissa, mutta kyllä täällä etelässäkin voi olla tosi kauniita syysvärejä joinakin vuosina.

Tämä sininen kärhö on se, minkä istutin alkukesästä aitan seinustalle. Se innostui kasvamaan loppukesää kohden ja teki vielä kaksi kukkaakin. 


Tein päivällä pihatöitä ja iltapäivän siivosin taloa. Ennen pimeän tuloa kävin Nonnan kanssa lenkillä. Yleensä en tapaa näillä retkilläni ketään, mutta nyt oli kylätiellä suorastaan vilskettä; ensin tuli naapuri traktorilla vastaan ja sitten naapurin naisväki, joka oli menossa marjaan.

Päivän puuhastelun ohessa olen miettinyt opiskelua ja myöntänyt itselleni, ettei motivaatio tällä kertaa eikä ainakaan vielä ole yhtä korkealla kuin silloin, kun aloitin iltalukion. Silloin minulla oli päämäärä kirkkaana mielessäni ja olin päättänyt saavuttaa sen. Nyt tämä tuntuu erilaiselta jo senkin takia, etten päässyt opiskelemaan sitä, mitä halusin.

Tämä ei tarkoita sitä, että aikoisin luovuttaa. En aio. Mutta joudun motivoimaan itseäni nyt enemmän. Ja onhan tässä sekin, että vaikka kuinka ponnistelisin näiden perusopintojen kanssa minulla ei ole mitään takeita, että pääsen ikinä suorittamaan aineopintoja.

Iltalukiossa opin muuten nopeasti erottamaan ne, jotka olivat tosissaan asialla niistä, jotka tulivat vain kokeilemaan onneaan. Jos joku kertoi käyvänsä koulussa silloin, kun "muihin aikatauluihin sopii", niin tiesi heti, että kohta tuota ihmistä ei enää näy täällä. Sillä jos joku "muu aikataulu", kuten vaikkapa harrastus tai illanvietto ystävien kanssa oli tärkeämpää kuin tunneilla käyminen, ei motivaatio voinut olla tarpeeksi suuri.

Ja taas puhun suulla suuremmalla. Minäkin vain päivittelen, vaikka  pitäisi olla takomassa päähäni niitä
termejä, joita eilen täällä esittelin.

Eikun töihin.

torstai 29. syyskuuta 2011

Uusista saappaista suomen ihmeisiin

Ostin uudet kumisaappaat.





Täällä maalla kuljen melkein koko ajan saappaat jalassa. Ulkona. Sisällä en kulje sen paremmin saappaissa kuin kengissäkään, en edes mökillä. Mutta ulkona saappaat ovat tarpeen, sillä ruoho on märkää ja pitkää ja on nokkosia ja voi olla käärmeitäkin. Saappaat ovat kätevät.

Vanhat saappaani olivat rikki, olivat jo viime kesänä. Nyt sain vihdoin tarpeekseni siitä, että sukat kastuivat aina, kun menin ulos ja niinpä poikkesin Laitilan keskustan kenkäkaupassa. Sieltä löytyivät nämä Sievin polyuretaanisaappaat, ihanan kevyet ja mukavat ja niin iloisen värisetkin. Että voikin iso ihminen  iloita usista saappaista näin paljon!

Muistui mieleeni, miten kahdeksanvuotiaana sain uudet saappaat. Ne olivat pitkävartiset, vaaleanruskeat ja minusta kovin hienot. Menin kouluun ne jalassa. Ensimmäisellä tunnilla opettaja tuli luokkaan ja kysyi ensi töikseen, kenen mahtavat olla ne "beesväriset" saappaat käytävässä?
Sydämeni läikähti ylpeydestä kun tuumin, että nyt opettajakin, ihana opettajamme, on huomannut minun uudet, hienot saappaani ja haluaa kehua niitä kaikkien kuullen. Viittasin innokkaasti. Minun, minun!

- Menepäs sitten laittamaan ne kauniisti riviin, olet jättänyt ne keskelle käytävää, opettaja sanoi. 

Mikä nöyryytys. Enkä edes oppinut mitään, kun taas kehun uusilla saappaillani.

Tulin äsken Turusta. Oli todella kurjaa ajaa märkää ja pimeää Kasitietä ja olin kovin helpottunut, kun vihdoin näin lämpimän valon kajastuksen Vanhan Maatilan ikkunasta.

 Nyt sitten opiskelun pitää alkaa oikein toden teolla. Meillä oli ensimmäinen äänne- ja muoto-opin luento ja kuten luennoitsija totesi, että vaikka asiat tuntuvat monimutkaisilta, ne ovat perusasioita jotka on pakko osata jos aikoo opiskella suomen kieltä. Eikä siinä kaikki, tenteistä on pakko saada vähintään kolmonen - viitonen on maksimi - jos havittelee joskus pääsevänsä aineopintoihin näiden opintojen perusteella.

Nyt täytyy opetella paljon uusia termejä ja yrittää muistaa, mitä ne tarkoittavat. Esimerkiksi: "Allofoni on foneemin variantti joka voi esiintyä tietyssä äänneympäristössä ja on silloin jonkin toisen allofonin (tai useamman) kanssa täydennysjakaumassa. Allofoni voi olla myös äänneympäristöstä riippumaton eli vapaa variantti."
Tämä on joku ihan yksinkertainen juttu, mutta juuri nyt en muista, mikä. Eikä se, että "täydennysjakauma on komplementaarinen distribuutio" juurikaan selvennä asiaa.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Ensimmäiset opintopisteet koossa

Näin on. Olen nyt suorittanut avoimen yliopiston suomen perusopintojen johdantokurssin ja ansainnut siitä hyvästä kaksi (2) opintopistettä. Hyvä minä!

Nyt pääsen mainitsemaan, että takanani on kaiken muun ansiokkaan (?) toiminnan lisäksi myös suomen kielen opintoja yliopistossa. Sitä, että kyseessä oli johdantokurssi ja että opintoja on suoritettuna kovin vähän, ei tarvitse kertoa.

Eivät muutkaan kerro. Ei tarvitse kuin lukea yksi naistenlehti, niin jo tunnemme jonkun, jolla on takanaan niitä ja näitä opintoja ja josta alun perin piti tulla eläinlääkäri tai lakimies. Mikä tarkoittaa sitä, että tyyppi harkitsi joskus pyrkimistä po. opintoihin, mutta hylkäsi ajatuksen liian työläänä. Tällä menetelmällä minustakin on pitänyt tulla yhtä ja toista hienoa.

Kurssimme viimeinen luento oli eilen. Saimme kurssin suorittamiseksi vaaditut esseemme takaisin palautteen kera. Omastani sanottiin, että se oli elämänmakuinen ja arveltiin, että käyttämäni lyhyet kappaleet juontuvat lehtiteksteistä. Ehkä niin. Toisaalta ne voivat juontua myös sitä, että yritän kirjoittaa helposti luettavaa tekstiä. Pitkiä kappaleita voi olla vaikea hahmottaa.

Käsittelimme eilen myös vähän vanhoja suomalaisia tekstejä. Esimerkiksi seuraavaa, joka on 1644 ilmestyneestä Formulae puerilium colloqvirium -teoksesta osa "Keskustelukaavoja pojille".  Keskustelijoina ovat Arnoldus ja Tidemannus. Kas näin:

- Custas nyt matelet?
- Cotoani.
- En minä sinua aicacan ole nähnyt.
- En minäkän sinua suuremban aican.
- Oletcos woinut hywin elä.
- Sijtä tosin minä iloidzen.
- Cuingas sinä voit elä.
- Juuri hywin.
- Sijtä myös minä iloidzen.

Tällä tavalla meni tämä Arnolduksen ja Tidemannuksen eloisa sananvaihto. Miksikähän se oli keskustelukaava vain pojille? Ehkä tyttöjen ei oletettu joutuvan niin vaativiin sosiaalisiin tilanteisiin, että heidän olisi pitänyt kyetä tämän tason keskusteluun. Tyttöjen aica kun kului cotona.

Huomenna alkaa äänne- ja muoto-opin opintojakso. Siellä pääsen perehtymään sellaisiin asioihin kuin yleiskielen foneemirakenne, foneemien ja grafeemien väliset suhteet, fonotaksi, prosodeemit, morfofonologiset vaihtelut ja niitä säätelevät tekijät, sanaluokat, nomini- ja verbityypit, morfeemityypit, nominien ja verbien taivutus.

Kuulostaa melkein lääketieteeltä, mutta kaipa tuo suomen kieltä on.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Vaikeuksien kautta voittoon



Sain tämän tunnustuksen tänään Mirjamilta http://www.mirjaminlaulu.blogspot.com/

Kiitos! Antaisin takaisin samanlaisen, ellei Mirjamin mainio blogi olisi jo ehtinyt saada sitä.

Onnistuin jopa lisäämään tuon kuvan tänne, vaikka se ei ollut helppoa. Minulle mikään, mikä liittyy tietokoneisiin tai mihin tahansa tekniikkaan, ei ole helppoa. Mutta ohjeita sentään osaan lukea...

Tähän tunnustukseen liittyy haaste: pitää vastata muutamaan kysymykseen. Kas tässä vastaukset:

Kaunein näkemäsi rakennus?


Tämä ei ehkä ole kaunein, mutta taatusti hauskin rakennus, jonka olen nähnyt. Kuvassa on Uudessakaupungissa sijaitseva Raija ja Pentti Nokkalan taidetalo Pilvilinna. Talo on sekä päältä että sisältä riemukas näyttö siitä, mitä kahden luovan ihmisen rohkea yhteistyö voi saada aikaan. Paikka on sanoinkuvaamaton, positiivisesti. Onneksi se on kesäaikaan avoinna yleisölle, joten jokainen voi käydä paikan päällä katsomassa itse. En tiedä, pidetäänkö taidetaloa avoinna muulloin kuin kesällä.

Raija Nokkala on tunnettu taidemaalari, jonka naivistiset työt ovat hyvin suosittuja. Itsekin pidän niistä valtavasti.




Paras käsityösi?

Tässä ovat Aatami ja Eeva, Vanhan Maatilan tilanhoitajapariskunta. He saavat nyt edustaa käsitöitäni, vaikka en pidäkään nukkeja parhaina aikaansaannoksinani. Parhaat ovat vielä tekemättä.
Nukeissa on kuitenkin paljon hyvää: he ovat aina onnellisia yhdessä, hoitavat työnsä mukisematta ja ovat valmistetut vanhoista tilkuista ja langanlopuista. En joutunut ostamaan näitä varten yhtään mitään. Nuket valmistuivat pian sen jälkeen, kun ostimme vanhan talomme, vähän yli kymmenen vuotta sitten.

Musiikki, joka vaikuttaa syvästi?

Sibeliuksen Finlandia. Jylhä, isänmaallinen, sopivasti mahtipontinen.

Mikä rasittaa arjessa?

Tietotekniikka, joka joko ei toimi tai jota en osaa käyttää. Eipä juuri mikään muu.

Mistä nautit arjessasi?

Mikä lasketaan arjeksi? Arjessa nautin esimerkiksi juuri äsken jaksosta kotimaista Klikkaa mua -sarjaa. Ja siitä, jos onnistun kirjoittamaan jotain, johon  olen tyytyväinen.

Kysymykset eivät ehkä olleet ihan sanasta sanaan alkuperäisiä, sillä muistelin ne ulkoa. Mutta eiköhän tuosta tärkeimmät selvinneet.

Minä voisin lähettää tunnustuksen osoitteeseen http://www.kaunisturhuus.blogspot.com/ Ole hyvä!

maanantai 26. syyskuuta 2011

Puutarhaharrastelijan tunnustuksia

Alla olevassa kuvassa on ihana kukkapenkki.


Vitsi. Kuvassa on kukkapenkki, jonka piti olla ihana.

Kävin tänään tämän kimppuun lapion kanssa ja ryhdyin kaivamaan kasveja ylös. Penkissä on erilaisia kurjenpolvia, kuunliljoja, kevätpikkusydämiä, loistosalviaa, syysleimuja, pioneja, ruusuja,vuorikaunokkia, ritarinkannuksia sekä tosi paljon maahumalaa, jonka ei edes pitäisi olla siellä. Jokainen ymmärtää, etteivät kaikki mahdu olemaan yhtä aikaa tällaisessa vaatimattomassa pikku penkissä.

Ei minusta taida tulla puutarhuria ikinä. Kerron profiilitiedoissani, että harrastan puutarhanhoitoa ja se on totinen tosi, sillä olen harrastelija siinä asiassa jos kuka. Ja mitä enemmän ja mitä kipeämmin kompastellen harrastan puutarhaani, sitä enemmän epäilen, että kaikki kauniit kuvat puutarhakirjoissa ja -lehdissä ovat HUIJAUSTA! Samoin kuin kertomukset puolentoista hehtaarin kukoistavien ja moitteettomien puutarhojen omistajista, jotka tekevät kaiken itse, eivätkä käytä minkäänlaisia torjunta-aineita. Ei voi olla totta.

Kun ostimme Vanhan Maatilan, tässäkin kohtaa kasvoi ruohoa polveen asti. Tein istutuksen alusta asti ja kuulin vasta myöhemmin, että samassa paikassa on joskus ollut kukkapenkki. Ja siinä on kasvanut pioneja. Tänä kesänä huomasin, että penkissä kasvaa pioneja, joita en muista istuttaneeni. On mahdollista, että unohdan istuttaneeni jotain, mutta en pidä mahdollisena, että olisin ostanut kyseiset pionit sillä ne ovat väriltään sellaisia, joita en ostaisi. Ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että muinaiset pionit ovat jotenkin innostuneet kasvamaan. Siemenestä? Tietääkö joku, onko se mahdollista?

Nyt aion kaivaa kasvit ylös - pioneja lukuun ottamatta - kohentaa penkkiä ja istuttaa kasvit uudestaan. En kaikkia enkä kaikkia lajejakaan, haluan penkistä siistin ja hallitun kokonaisuuden. Olen siis jo lähtökohtaisesti hakoteillä.

Lähetin jo naapuriin vähän neidonkurjenpolvia. Yritin keksiä, kuka muu voisi tarvita jakotaimia, mutta ei tullut mieleen.

Saa ilmoittautua.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Sunnuntai ei ole suosikkipäivä

Aloitin tämän sunnuntaipäivän ikkunanpesulla. Meillä on täällä Vanhalla Maatilalla taas yksi uusi ikkuna, nyt tässä ns. tyttöjen huoneessa. Huone on ns. tyttöjen huone siksi, että vaikka se alun alkaen on ollut tyttöjen huone, siellä nukkuvat nyt kaikki, jotka tulevat tänne vieraiksi.

Sen verran täytyy kehuskella, että olen tehnyt kaikki tekstiilit, mitkä kuvassa näkyvät, myös matot. Vain tuo pieni ruudullinen pöytäliina on Linumin mallistosta, sen ostin Tre Små Rum -liikkeestä Paraisilta.



Vielä lähikuva ikkunasta. Ikkunalaudat maalaamme valkoisiksi, jahka ehdimme. Nämä uudet, Rainen alusta loppuun itse tekemät ikkunat ovat valtava parannus vanhoihin, jotka olivat huonossa kunnossa ja joiden puitteista kärpäset pääsivät ikkunoiden väleihin ja reunoista hiiret huoneisiin. Tästä ei ihan heti tulla ja taitaa viimakin pysyä paremmin ulkopuolella. Ja mikä melkein parasta: nämä saa auki ilman työkaluja!

Ikkunanpesun jälkeen kävin käsiksi puuvajan takana olleeseen tiilikasaan. Siinä makasivat salin entisen pystyuunin tiilet. Olivat maanneet jo pari vuotta, siitä asti, kun uusi uuni muurattiin paikoilleen, mutta en ole saanut tartutuksi toimeen aikaisemmin. Nyt pinosin tiilet siististi ja harjasin ne puhtaiksi sitä ennen. Se olikin kovempi urakka kuin luulin, sillä tiiliä riitti aina vain.

Tein vielä Nonnan kanssa pitkän lenkin ennen kuin päätin, että sunnuntaityöt saavat riittää. Otin vanhan naistenlehden käteeni ja kuinka ollakaan, siinä oli artikkeli sunnuntaimasennuksesta. Onko tuttua?

Muistan kärsineeni sunnuntaiahdistuksesta - ei kai ihan masennuksesta kuitenkaan - kouluaikoina. Maanantaisin tuntui aina olevan pitkä koulupäivä, monta tuntia matematiikkaa ja liikuntaa ja suklaapuuroa ruoaksi, sitä ainoaa kouluruokaa, jota todella inhosin. En tiedä, johtuiko sunnuntaipäivien ahdistava tunnelma siitä tiedosta, että ikävä maanantai oli tulossa vai siitä, että sunnuntaina ei ollut sitäkään.

Lehtijutun mukaan sunnuntaimasennus on yleistä ja sen kourissa ollaan todella onnettomia. Minulla ei missään nimessä ole mitään neuvoja annettaviksi. Sunnuntait eivät vieläkään ole suosikkipäiviäni, vaikka en tietääkseni pode minkäänasteista ahdistusta niiden takia. Sunnuntait vain ovat vähän tylsiä, maanantait tuntuvat paljon paremmilta. Maanantai on arkinen ja käyttökelpoinen kuin lattiaan levitetty puhdas räsymatto.

Lopuksi saan vielä ilmoittaa, että olen Lottovoittaja. Kyllä.

Voitin kolme ja puoli euroa. Euron lotosta ja kaksi ja puoli euroa jokerista.

Saa kadehtia, mutta kerjuukirjeitä ei kannata lähettää.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Yllätyslahja pankista



Johan myrkyn lykkäsi. Ohjelma ilmoitti äsken, että olen käyttänyt kaikki mahdollisuuteni ladata kuvia tänne. Hm. Tämä nyt ainakin vielä onnistui.

Jos käsitin oikein, niin kun pienentää kuvansa ennen lataamista enintään 800 x 800 kokoon, silloin niitä voi latailla niin paljon kuin tahtoo. Omat kuvani ovat kyllä olleet isompia.

No, keksin jotain.

Tajusin eilen, ettei minulla ole ensi viikolla kalenterissa muuta kuin tiistain ja torstain luennot yliopistolla, joten pakkasin tavarani ja tulin maalle. Nuo sienet olivat kasvaneet aitan taakse sillä välin, kun olin poissa. Eivätkö olekin kauniita?

Näin viime yönä hassun unen. Menin pankkiin asioimaan, minulla oli kaksi tärkeää asiaa toimitettavana. En saanut kumpaakaan hoidettua, mutta sen sijaan sain kissan.

Kissa oli jäänyt joltain asiakkaalta ja se olikin oikein kaunis, valkoinen kissa. Otin sen mukaani ja kannoin sylissäni ja ajattelin, että minun on mentävä ensimmäiseen eläinkauppaan ostamaan valjaat jotta kissa ei karkaa.

Eläinkauppa olikin ihan kulman takana. Sovitin myyjän avustuksella kissalleni valjaita, joihin kuului myös hieno, turkissomisteinen takki. Kokonaisuuden hinta oli 470 euroa, sillä takki oli Vuitton. En ostanut siitä kaupasta.

Sain kissan kotiin asti. En tiedä, miten pankkiasioitteni kävi.

Unessa en ihmetellyt muuta kuin kissavaljaiden korkeaa hintaa. Se kertonee jotain pankeista.

Heräsin kohdassa, jossa olin etsimässä hiekka-astiaa kissalleni. Toivottavasti löysin sen ajoissa.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Langennut media-järjestelijä on häpeissään

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mikä tuli taas todistettua.

Kävi nimittäin niin, että huomasin eilen unohtaneeni kampaaja-ajan. Ja niin kuin minä muutama päivä sitten kehuskelin luotettavuudellani ja varsinkin sillä, että jos lupaan olla jossain johonkin aikaan, olen siellä ihan varmasti. Voi minua valehtelijapukkia, kurjaa syntistä!

Ihan tosissani olen kauhean häpeissäni tällaisesta. Olen tietysti jo soittanut Ellinooraan Tuulalle, pyytänyt anteeksi ja varannut uuden ajan, mutta eihän se poista sitä asiaa, että hukkasin hänen aikaansa. Se, että minä en käyttänyt varaamaani aikaa, on toisen palkasta pois.

Ihmisten aikaa pitää kunnioittaa. Juuri mikään ei ole ärsyttävämpää kuin odottaa jotakuta, jonka piti jo olla paikalla. Myöhästymiseen ja unohteluun on useimmiten syynä pelkkä huolimattomuus, väitän minä.


En jaksanut päivittää blogia eilen, kun töitten kanssa meni niin myöhään.



Tästä otin joskus puolen yön aikaan pari askelta taaksepäin ja kaaduin sänkyyni. Se hyvä puoli työpöydästä makuuhuoneessa on.

Tuo lehti, joka on avoinna kuvan oikeassa nurkassa on sisustuslehti Jeanne d´ Arc Living, johon olen kertakaikkisen ihastunut. Pidän sitä tuossa ja katselen sen ihania kuvia aina välillä. Silmäilen noita kiireettömiksi, idyllisiksi ja ajattomiksi lavastettuja kuvia samalla, kun lataan omia kuviani koneelle, puhun puhelimessa jonkun kanssa tai mietin, mitä seuraavaksi kirjoittaisin.

Meilläkin on yksi pikku sisustusprojekti taas edessä. Tai sisustamista minun näkökulmastani, remonttia Rainen. Meillä on yksi vessa, joka on rakennettu silloin kun muutimme tänne, 25 vuotta sitten. Se oli silloin ainoa vessamme ja myös pesuhuone ja sen ajan normeilla se oli ihan nätti. Nyt se on kulunut ja kipeästi uusimisen tarpeessa. Olemme vihdoin päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä vessalle tehdään ja sen remontti on laitettu ensi vuoden alkupuolen ohjelmaan. Siksi sinne, että silloin Raine on taas kotona eikä maalla tehdä mitään talvella.

Olen jo vähän katsellut altaita ja kaakeleita. Paras löytää ne hyvissä ajoin, ettei tarvitse tyytyä mihinkään hätäratkaisuihin sitten, kun alkaa tapahtua.

Nyt ryhdyn siivoamaan. Onpas muuten ikävä sana! Siivota. Eikös tulekin heti tahmainen olo? Tähän pitäisi keksiä jotain hauskempaa. Siivousliikkeet ovat jo tehneet siivoojistaan palveluvastaavia. Aivan kuten puhelinmyyjistä on tehty media-asiantuntijoita.

Kävisikö pintapuhdistaja? Vähän niin kuin pintapelastaja? Sehän kuulostaa jopa sankarilliselta.

Tai voisihan se olla myös media-järjestäjä, sillä ensimmäinen työ on setviä vanhat lehdet ja mainokset roskikseen.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Kiitospäivä

 Kymmenentuhannen kävijän raja on rikkoutunut tänään iltapäivällä.


Jos voisin, järjestäisin tässä kakkukahvitarjoilut mutta kun en pysty, katsellaan sen sijaan vaikka ilmapalloja.

Ilmapalloissa on jotain valtavan hauskaa. Värit, ehkä. Ja muoto. Ne vetoavat minun lapsekkaaseen mieleeni.

Olen tehnyt töitä koko päivän. Iltapäivän istuin eräässä seminaarissa ja sieltä tullessani poikkesin Lidlissä.

Nyt, kun minulla ei enää ole perhettä kotona minun ei myöskään tarvitse ajatella joka päivä miten perheeni ruokkisin. Olen jo kertonut, ettei ruoanlaitto eikä juuri syöminenkään oikein huvita. Mutta ihmeellisesti kauppojen karamelli- ja pullahyllyt ovat alkaneet kiinnittää minun huomiotani. Lidlissäkin tuoksuivat vastapaistetut dallaspullat, joista aika paljon pidän, ja minä ostin niitä peräti kaksi. Karkkihyllyllä jouduin oikein huomauttamaan itselleni, ettei ole tarkoitus ryhtyä mässäilemään, vaikka voisinkin.

Perheenäitinä kun joutui aina olemaan Hyvä Esimerkki. Perheenäiti ei reagoi pullantuoksuun, ei lankea lauantaipusseihin ja limsa- tai siiderihyllyjä hän ei totta vieköön edes huomaa. Perheenäiti ilahtuu vain nähdessään tuoreita sellerinvarsia, aitoja multaporkkanoita ja kymmenen kilon perunasäkkejä tarjoushintaan.

Perheenäidin kuuluu olla kunnollinen ja nauttia kaikesta terveellisestä, mutta kun perheenäidiksi ei synnytä.

Ihmiseksi synnytään.

Siellä Lidlissä tapahtui muutakin mainittavaa. Tunnustan, että tykkään salakuunnella ihmisiä. Tosin salakuuntelun merkit eivät mielestäni täyty, jos lähimmäiset kailottavat puhelimiinsa tai puhuvat muuten niin kovalla äänellä, että se kuuluu joka puolelle. Minusta sellaista on hauska kuunnella ja sitten päässäni alkaa kehkeytyä tarinoita kuultujen puhekatkelmien ympärille. Voin rakentaa tuntemattoman ihmisen kokonaisen elämäntarinan vaikkapa jonottaessani kassalle. 

No, siellä kaupassa tänään minun edelläni kassalla oli nahkatakkinen, niitein koristautunut aikuinen mies, joka puhui puhelimessa. Hän kertoi siinä, että oli ostanut takin ja housut.

Luurin toisessa päässä oleva ihminen taisi jatkosta päätellen kyseenalaistaa miehen ostokset.

- Minä täytän seuraavaksi 49 eikä minun tarvitse pyytää keneltäkään lupaa voidakseni ostaa takin ja housut! mies jyrisi luuriinsa.

Ei muuta, siinä kaikki. Mutta kiinnostaisi tietää, kenelle mies puhui. Äidille? Vaimolle? Uudelle tyttöystävälle? Lapselle? Edunvalvojalleen? Jokaisesta yhdistelmästä saisi erilaisen tarinan ja jokaisessa niistä mies olisi eri mies.

Muuten olen sitä mieltä, että mies saa ostaa mitä tahtoo, kun omillaan ostaa. Kohtuudella.

 

tiistai 20. syyskuuta 2011

Keittiössäni palaa valo niin kauan kuin elän

Nyt on jännittävät paikat: ihan pian menee 10 000 kävijän raja rikki! Veikkaan, että huomenna.

Juu, ja kaikki kymmenentuhatta ovat tietysti lukeneet kaiken tarkasti ja olleet vaikuttuneita... niin haluan uskoa.

Päivän kuvat ovat oikeasti eilisen päivän kuvia. Otin nämä illalla maalla kun ulkona oli jo pimeää.

Keittiön ikkunasta  loistava valo on minulle jotain enemmän kuin vain minkä tahansa huoneen ikkunasta loistava mikä tahansa valo. Esimerkiksi olohuoneen ikkunasta näkyvä valo, joka kertoo, että sisällä katsotaan televisiota, ei ole yhtään mukava. Keittiöstä kajastava valo taas viestittää, että siellä on elämää. Ja kun keittiössä on elämää, kaikki on yleensä hyvin.

Minulla on aina keittiössä valot päällä. Paitsi silloin, kun on muutenkin valoisaa, kesällä. Mutta pimeämpään aikaan valo palaa aina kun olen kotona.

Se on kuin majakka, näyttää tietä kotiin.




Nonna oli jo asettunut yöpuulle, kun minä vielä hääräilin kamerani kanssa.

Vanhan Maatilan keittiössä on Nonnan oma sohva. Se löytyi aikoinaan ulkorakennuksesta. Maalasin sen ja koristelin kukkasilla ja ompelin patjan ja tyynyt. Nonna järjestelee tyynynsä huolellisesti ennen nukkumaanmenoa. Usein se pudottaa yhden neljästä tyynystään lattialle.


Sohva ei ole pelkkää ylellisyyttä koiralle, sillä vanhan talon lattiat ovat kylmiä ja vetoisia. Inhoan palelemista itse niin paljon, etten halua kenenkään muunkaan palelevan.

Koirat muuten nukkuvat sikeästi yöllä, ainakin tämä yksilö nukkuu.

Muistan usein hauskaa tarinaa, jonka muuan sianomistaja kerran kertoi. Kyseessä ei ollut mikään tuleva joulukinkku, vaan sievä minipossulapsi, jonka eräs perhe oli ottanut lemmikikseen. He olivat varustautuneet hyvin ja laittaneet possulle oman nukkumakorin valmiiksi. Heitä jännitti kovin, kuinka ensimmäinen yö uudessa kodissa tulisi sujumaan; itse asiasa he olivat valmistautuneet valvomaan levottoman possulapsen kanssa.

Pikku porsas oli vikkelä ja leikkisä kuten sellaisilta voi odottaakin. Ennen pitkää tuli kuitenkin ilta ja nukkumaanmenoaika. Perhe päätti kantaa porsaan nukkumakoriin vaikka se tietysti tulisi heti pois. Jostain oli kuitenkin aloitettava.

Ällistys oli suuri, kun pieni porsas, heti koriin päästyään, kävi pitkälleen, nukahti ja nukkui sikeästi aamuun saakka. Ja on tehnyt niin joka yö sen jälkeen.

Mitä siitä voisimme oppia?
En minä tiedä.

Ehkä sen, että jos on kunnon sänky, nukkuu makeasti. Ainakin, jos on porsas tai koira.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Kuninkaalliset ilmavaivat

Seurasin kuninkaallista vierailua vain radiosta, enkä sieltäkään kovin paljon. Olen reissannut tänään töitä tekemässä eikä Xantian radio toimi. Se on sääli, sillä pitkillä matkoilla siitä olisi paljon seuraa.

Mutta aamulla olin vielä kotona ruusupensaan takana, puuhailin keittiössä ja kuuntelin radiota. Siellä toimittaja kertoi, miten Victoria ja Daniel olivat erityisesti toivoneet voivansa kävellä mahdollisimman paljon pitkin katuja nähdäkseen tavallista kansaa.

No voihan se olla totta. Mutta enemmän uskon siihen, että Victoria ja Daniel yrittävät välttää ilmavaivoja parhaansa mukaan. Minulle ainakin pitkä, yhtämittainen istuminen tuottaa kamalan kipeät ilmavaivat joiden kanssa on mahdotonta enää seurustella kenenkään kanssa sivistyneesti. Ja kun ajattelee kuninkaallista vierailua: istumista lounailla ja päivällisillä ja seminaareissa ja esityksissä, kummallisia ruokia ja vähän viiniä päälle niin luulisi tuntuvan mahassa.

Niin vaikka eihän Victoria nyt juo viiniä.

Tulin yöksi maalle, sillä juttukeikkani osuvat nyt näille main. Raine on ollut täällä yksin ja rakentanut ikkunoita ja taas oli yksi uusi ikkuna ilmestynyt paikoilleen.

Lämmitin saunan. Sateella ja pimeässä ja kun on syksy on tavattoman lohdullista istua saunan lauteilla lämpimässä.
Tähän ei oikeastaan ole enää mitään lisättävää.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Kirjoitus kirjoituksista ja prinsessoista

Olen kirjoittanut tänään niin, että saan varmaan kohta jonkun rasitusvamman ranteeseeni. Tein koko aamupäivän ensimmäistä esseetehtävää yliopistoon. Ja iltapäivän askartelin yhden hiukan isomman jutun parissa. Mutta olipa mukavaa uppoutua kaikessa rauhassa työhön!

Olen nyt käynyt suomen kielen perusopintojen johdantokurssia, kahden opintopisteen mittaista. Siitä ei ole mitään tenttiä, vaan läpi pääsee kun tekee esseen. Aihe on niinkin yllätyksellinen kuin Miksi opiskelen suomen kieltä? Esseen pitää olla vähintään kolme sivua pitkä.

Aihe ei hirveästi sytytä mutta ymmärrän, että kyse onkin enemmän kartoituksesta, jolla nähdään, millaista väkeä kurssilla on. Ensin minusta tuntui, etten ihan helposti taida saada vaadittua pituutta täyteen, kun sanottavaa ei oikein löytynyt. Minun vastaukseni otsikon kysymykseen kun on lyhyt: sattumalta. Mutta kyllä sitä tarinaa alkoi tulla kun vähän pyörittelin aihetta. Ja nyt olen jo lähettänyt esseeni opettajalle.

Päivällä kävin kirjastossa. Silloin, kun luulin vielä aloittavani kotimaisen kirjallisuuden opinnot, lainasin jo yhden kurssikirjan. Nyt ajattelin, että paras palauttaa se, sillä joku muu saattaa kaivata kirjaa. Niinpä pumppasin pyöränkumeihin ilmaa ja poljin Turun pääkirjastoon.




Yläkuvassa on vanha pääkirjasto, joka muistaakseni valmistui 1903. Se kävi ahtaaksi ja sitten aloitettiin oikein turkulainen jahkaaminen siitä, tehdäänkö uusi kirjasto ja jos tehdään niin koska ja minne. Asiaa veivattiin eestaas niin kauan, ettei kai kukaan enää uskonut mihinkään uuteen kirjastoon, mutta niin vain se muutama vuosi sitten rakennettiin. Uudisrakennus tehtiin vanhan kirjastotalon viereen ja rakennukset yhdistettiin. Nyt kaunokirjallisuus on vanhalla puolella ja kaikki muu uudella. Kirjasto on tosi hieno sisältä, vaikka ulkonäkö ei ehkä kaikkia miellytä.
Uuden kirjaston valmistumisen jälkeen on lakkautettu monta sivukirjastoa. Meilläkin täällä Portsassa oli kirjasto ihan lähellä mutta ei ole enää. Tietysti sen sulkeminen harmitti, mutta ei pääkirjastokaan ole kohtuuttoman matkan päässä. Pyörällä matka kestää kymmenen minuuttia.

Ruotsin kruununprinsessa Victoria ja prinssi Daniel ovat tulossa huomenna kaksipäiväiselle vierailulle Turkuun. Heidän ohjelmassaan on myös tutustuminen kirjastoon.

Toimittajana minäkin sain sähköpostiini kysymyksen, haluanko olla seuraamassa kuninkaallista vierailua ja ohjeet, mihin ilmoittaudun, jos haluan. Vähän teki mieli, mutta ei minulle oikeasti ole mitään hyötyä siitä ja siksi toisekseen en ole edes Turussa huomenna enkä tiistaina ennen kuin vierailu on jo ohi. Mutta olisi kerrankin päässyt näkemään ihanan Victorian ilmielävänä!

Tähän liittyen vähän mediakritiikkiä: pitääkö meidän hyväksyä sellaisia otsikoita kuin: "Katso missä voit nähdä vauvamahan!" Miksi kuninkaallisia saa kohdella noin alatyylisesti? Mitä, jos itse olisi raskaana (todella teoreettinen ajatus) ja äkkiä olisikin vain pelkkä maha, jota kaikki saavat vapaasti töllistellä ja kuvata kamerakännyköillään?

Minä en ainakaan jaksaisi hymyillä ja vilkuttaa. Näyttäisin keskisormea ja poistuisin paikalta, mutta enhän olekaan oikea prinsessa.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Kuinka monen litran huppu?

Ihan ensiksi: olen vähän muuttanut blogiani. Tein pienen päivityksen profiilitietoihin, lisäsin laskurin ja hakutoiminnon. Kokeilin sitä (hakua) ja se toimii.

Eilen ei tullut päivitystä, sillä olin ystäväni mökillä saaristossa, Korppoossa. En edes muista, kuinka monta vuotta viime käynnistä on kulunut. Minua on kutsuttu sinne joka vuosi ja nyt päätin, että on korkea aika mennä. Pian ei enää kysytäkään.



Mökki on ihanalla paikalla kallioniemen kärjessä. Merta saa ihailla ruokapöydästä, jossa muuten nautimme sellaisia herkkuja kuten fasaaninrintaa ja hirvenlihapihvejä. Koko perhe metsästää, isäntä innokkaimpana ja yöni vietinkin täytettyjen sarvipäiden keskellä. Mutta hiljaista väkeä ne olivat ja nukuin ihan hyvin.

Tänään lähdimme kävelylle. Teimme emännän kahdeksan kilometrin mittaisen vakiolenkin. Yleensä hän taittaa sen aamutuimaan juosten, viimeksi seitsemän kertaa peräkkäin. Olin myötätuntoinen, mutta en varsinaisesti pahoillani, vaikka hänellä tällä kertaa oli jalka sen verran kipeänä, että oli parempi kävellä ja tyytyä kertakiertoon.



Lähdimme siis syksyiseen metsään emmekä älynneet ottaa minkäänlaisia astioita mukaan. Emme päässeet pitkällekään, kun ensimmäiset kanttarellit helottivat polun varressa. Ensin otimme niitä sen verran kuin kouriimme mahtui, mutta kun ei enää mahtunut, pistimme ne minun takkini huppuun. Se onkin mainio kantoväline. Ja takki olisi pitänyt joka tapauksessa pestä kohta.




Saaristossa on kaunista ja Korppoo on jostain syystä aina ollut yksi sympaattisimmista paikoista, jotka tiedän. Ehkä se johtuu siitä, että äitini oli ennen naimisiinmenoaan kotiapulaisena korppoolaisella merikapteenilla ja hän kertoi aina hauskoja juttuja noilta ajoilta.

Saaristossa on paljon kauniita, vanhoja taloja.


Olipa mukava käydä! Olen niin huono lähtemään minnekään että itseäkin ihmetyttää, kuinka hauskaa se kuitenkin aina on.

Ja vanhoja ystäviä ei voita mikään. Naisten kesken tulee puitua elämää joka kantilta ja vaihdettua ihan käytännön neuvojakin joilla arkielämä helpottuu. Kuten esimerkiksi tämä, jonka tänään sain:

- Kun teeveden keittää jo illalla, ei tarvitse aamulla kuin lämmittää. 

torstai 15. syyskuuta 2011

Jos voittaisin lotossa

en ainakaan istuisi hississä muuttokuorman kanssa kuten tänään. Antaisin muuttomiesten hoitaa hommat.



Keskimmäinen tytär muutti poikaystävänsä kanssa keskustasta lähiöön ja kävin auttamassa viimeisten tavaroiden kanssa. Yritimme olla nopeita mutta voi olla, että joku talon asukkaista hermostui, kun hissiä ei kuulunut. Ei kai kuulunut, kun sinne oli ahdettu kaikki tämä.

Lotto on nyt oikeasti ajankohtainen, sillä lottosin tänään. Se on tosi helppoa netissä ja mikä parasta, minun ei tarvitse edes muistaa tarkistaa numeroita! Jos voitan jotain, tieto löytyy omilta sivuiltani ja voin siirtää rahat pankkitililleni yhdellä klikkauksella. Tällaisista palveluista minä tykkään ja käytän niitä aina kun voin.

Sitten tietysti mietin, mitä tekisin, jos voittaisin nyt jaossa olevan kahdeksan miljoonan potin. Olen ennenkin miettinyt, kuten varmaan yksi ja toinen.

Luulen, että siitä tulisi paljon ongelmia.

Ensiksi haluaisin antaa lapsille rahaa niin, että heidän ei tarvitsisi murehtia. Mutta olisiko se hyvä ajatus? Mitä sitten, kun he eivät koskaan saisi kokea iloa joka syntyy siitä, että vuosien odottamisen jälkeen voi ostaa oman asunnon ja sitten, vuosien kituuttamisen jälkeen saa vihdoin osakekirjat itselleen. Olisiko heillä todellista iloa hyvistä asunnoista ja uusista autoista jos he tietäisivät, etteivät ole tehneet mitään niiden hankkimiseksi, eivät edes täyttäneet lottokuponkia?

Ei, sitä en voisi tehdä (terveisiä lapsille!)

Entä muu hyväntekeväisyys? Olisi ihanaa voida ilahduttaa jotakuta köyhää.

Satuin näkemään tänään televisiosta pätkän ohjelmaa, jossa tavalliseksi työläiseksi naamioitunut miljonääri eli tavallisten työläisten parissa vähän aikaa, paljasti sitten todellisen asemansa ja varallisuutensa ja ryhtyi jakamaan rahaa. Oli esimerkiksi kohtaus, jossa köyhä ja uuttera mutta pienipalkkainen aviopari oli ottanut työläiseksi luulemansa miljonäärin ystäväkseen ja saikin sitten häneltä huomattavan rahalahjoituksen.

Oli kiusallista katsoa tuota lahjoittamista. Varsinkin kohtaus, jossa miljonääri ojensi muhkean sekkinsä vaimon käteen ja tämä asian tajuttuaan heittäytyi itkien miljonäärin käsivarsille. Uuttera, mutta pienipalkkainen aviomies katseli sanattomana vierestä. Tunsin syvästi, että jos tuossa ei nyt kastroitu miestä ja kylvetty avioeron siementä niin ei missään.

Suuresti ihailemani dr. Phil sanoo usein, että rahaongelmia ei ratkota rahalla. Köyhiä ei ehkä kannatakaan lähteä nöyryyttämään näyttävillä lahjoituksilla.

Jos voittaisin paljon rahaa, voisin ostaa kaikenlaisia tavaroita.

Kuten mitä? Minulla on jo nyt niin paljon tavaroita, että voisin hyvin lahjoittaa niistä suuren osan pois ja silti jäljelle jäisi vielä vaikka kuinka paljon.

Uudet kengät ja syystakin voisin ostaa. Rahaa voisi vielä jäädäkin.

Ihan vakavasti: en usko yhtään, että vaikka voittaisin kahdeksan miljoonaa ensi lauantaina, olisin yhtään onnellisempi kuin nyt. Niin että siinä mielessä ei olisi kannattanut ryhtyä koko hommaan. Mutta kun ihminen on tämmöinen, ahne.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Hyvä äiti myy keksejä ja on hieman hämillään

Yksi asia, jota en yhtään kaipaa taakseni jääneestä lapsiperhearjesta, ovat vanhempainillat.

Ei niin, ettenkö olisi mennyt niihin mielelläni. Päinvastoin, olin jopa järjestämässä niitä tai ainakin ensimmäisenä paikan päällä etten varmasti jäisi mistään paitsi. Vanhempainiltoja, myyjäistoimikuntia, liikuntapäiviä, retkiä, johtokuntia, hallituksia, työryhmiä - illasta toiseen. Ja kaikki lasten parhaaksi, vai kuinka?

Joskus vanhempainyhdistysaktivismi ajoi minut hankaluuksiin.



Kuten silloin, kun organisoin luokkaretkirahojen keruuta keksimyyntivastaavana. Eräänä aamuna iso pakettiauto ajoi pihaamme ja tuuppasi meidän kellarimme täyteen Isoäidin Parhaita. Enkä puhu mistään kellarikomerosta, vaan -kerroksesta.

Siellä minä sitten istuin keksilaatikoiden keskellä ja soittelin epätoivoisena vanhemmille ja tyrkytin keksilaatikoita perheiden myytäväksi. Joku lupasi ottaa, joku selitteli jotain perhettä kohdanneesta vakavasta ja pitkäkestoisesta taudista ja joku oli niinkin ilkeä, että sanoi ottavansa vain yhden.

Olisiko tuosta kahtakaan viikkoa, kun heitin viimeisen keksirasian roskiin? Tosin se oli jo tyhjennetty.

Aikoinaan pidin itsestään selvänä, että vanhempaintoimintaan osallistutaan ja että se on erittäin tärkeää. Nyt en ole enää ihan varma.

Hyvä puoli asiassa on se, että oppii tuntemaan muita vanhempia. En esimerkiksi koskaan katunut sitä, että jo heti koulun alettua ehdotin toistemme nimi- ja osoitetietojen keräämistä ja jakamista koko luokalle. Sitähän ei kukaan muu voi tehdä kuin vanhemmat itse, ei koululla ole lupaa antaa kenenkään tietoja vaikka niitä joskus tarvittaisiin. En muista, käytinkö itse koskaan tietoja mihinkään muuhun kuin keksien myyntiin, mutta se, että ne olivat minulla ja kaikilla muilla luokan vanhemmilla, antoi tiettyä turvallisuuden tunnetta. JOS sattuu jotain.

Vanhempaintoiminta on näennäisesti tarkoitettu lasten parhaaksi, vaikka lapset eivät osallistu vanhempainiltoihin tai -kokouksiin. 
 

Vanhempainilloissa aktivistivanhemmat ovat paitsi aktiivisia, myös hieman huolissaan tai jotenkin hämillään siitä, että kaikki vanhemmat eivät ole paikalla. Eivät viimeksikään olleet. Ei taida kiinnostaa.

Tapasin taannoin erään äidin, joka hänkin oli hyvin aktiivinen vanhempaintoiminnassa ja jonka kanssa istuimme samassa hallituksessa monta vuotta. Hän on psykologi ja muistan, miten aina ihailin hänen tyyneyttään ja ajattelin, että hän jos kuka osaa varmasti kasvattaa lapsensa hyvin ja oikein.

Istuimme siinä ja puhuimme vähän menneistä ja lapsistamme ja äitinä olemisesta.

- Jos nyt aloittaisin alusta, tiedän, mitä tekisin toisin, sanoin.
- Niin minäkin! hän vastasi.

Ja sitten me sanoimme sen melkein yhteen ääneen.

- Minä olisin niiden kanssa enemmän. Puhuisin niille. 

Ja niin minä totta vieköön tekisinkin. Osallistuisin kyllä vanhempainiltoihin, mutta jättäisin kaikki rahankeruutoimikunnat väliin.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Mitä löytyikään eteisestä

Loppusanat eiliseen palovaroittimenmoukarointijuttuun: arvatkaa, mitä huomasin eteisen lipaston päällä, ihan käden ulottuvilla?

Oikein. Kirkkaankeltaisen rasian, jossa oli monta ristipäämeisseliä, ihan pienen pieniäkin.

Mitä siitä opimme? Sen, että tavaroiden pitää olla niiden omilla paikoilla, vain sillä tavalla niistä on hyötyä.

Tämän päivän työlistalla oli uuden palovaroittimen hankkiminen. Asioilla kun on taipumus järjestyä parhain päin huomasinkin istuvani päivän ensimmäistä haastattelua tekemässä paikassa, joka on erikoistunut turvalaitteisiin. Siellä myytiin palovaroittimia ja nyt minulla on kaksi uutta, joissa on kymmenen vuotta kestävä akku.

Nyt, kun kuopuskin on muuttanut pois kotoa eikä minun tarvitse miettiä perheen yhteistä ruokailua (kun Rainekin on maalla) huomaan, että syömisestä voi tulla ongelma. En viitsisi laittaa yhtään mitään.

Joskus muinoin ihmettelin, kun vanhemmat, yksin asuvat naiset valittivat, ettei tee mieli syödä. En voinut ymmärtää, sillä minulla on aina ollut erinomainen ruokahalu. Ruoanlaitosta en niinkään välitä, syömisestä kyllä. Mutta nyt sekään ei enää innosta.

En ole mitenkään sairas. Ei vaan tee mieli mitään. Kaikki ruoat mitä voin keksiä tuntuvat tympeiltä, rasvaisilta tai mauttomilta tai sellaisilta, joista tulee vatsa kipeäksi. Keittäminen, paistaminen, jauhaminen, musertaminen ja kaikki muu sösertely tuntuu ylivoimaiselta. Hernekeittopurkin avaaminen onnistuu juuri ja juuri.

Onko tässä nyt joku tyhjän pesän oireyhtymä kuitenkin kyseessä?

Päivä oli aika intensiivinen. Aamupäivän haastattelu oli vielä rutiinia, mutta iltapäivällä pääsin keskustelemaan minua kiinnostavasta aiheesta eli koirista todellisen asiantuntijan kanssa. Olisin voinut istua siellä pari päivää, mutta parin tunnin jälkeen oli lähdettävä. Menin yliopistolle viideksi ja kun huomiseksi kuvattu myrsky enteili tuloaan jo tänään, menin autolla. Se ei ollut hyvä ajatus, sillä vaikka Turku on pikkukaupunki, on täälläkin ruuhka-aikoja.


Otin kuvan Aurakadulla, kun odotin, että jono liikkuisi. Kaupungin läpi ajamiseen meni kauemmin kuin viimeksi pyörällä.

Pääsin kuitenkin ajoissa luennolle ja nyt olen taas himpun verran viisaampi mitä suomen kieleen tulee. Aiheina olivat tänään suomen lähi- ja etäsukukielet, suomen kielitilanne sekä suomen kielen erityispiirteet.

Nyt tiedän, että Suomessa on enemmän somalinkielisiä kuin niitä, jotka puhuvat äidinkielenään englantia. Ja että molempia on yli 12 000 kun ainoan eurooppalaisen alkuperäiskansan äidinkieltä, saamea, puhuu Suomessa vain noin 8000 ihmistä.

Ja senkin opin, että vepsän kielellä mikä "päiväl kegos, ööks levitetas" on postelja eli sänky.
Ja se minuakin ihan kohta kutsuu.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Tämäkö muka muotia?

Sateisen aamupäivän seikkailu uusissa blogeissa tuotti seuraavaa: katsokaa osoitteeseen  www.kaisanmukana.blogspot.com ja sieltä huhtikuisista päivityksistä otsikko "Kiitos, mutta ei kiitos". Luvataanhan, ettei koskaan tehdä noin?

Ja anteeksi taas, kun en osaa paremmin linkittää. Katson kateellisena toisten hienoja blogeja, joissa on kaikkia  koristuksia ja laskureita ja vaikka mitä, mutta itse en osaa asentaa sellaisia.

Enkä ole tiennyt, että se, mitä Kaisan ottamissa kuvissa näkyy, on jossain oikein muotia.Taikka eihän sellaista sanaa kuin "muoti" kai voi enää käyttääkään, kun pukeutuminen on "ihanan vapaata ja moni-ilmeistä". Siihen sitten kuulunee sekin, että voi painella vaikka takapuoli vilkkuen ihan yleisillä paikoilla.

Muistelen hieman punastellen omaa suosikkiasuani 1990-luvun alusta, sähkönsinisiä tiukkoja leggingsejä ja ylisuurta valkoista t-paitaa, jossa oli joku lupsakka teksti. Se oli kauhea mutta ei sentään niin kauhea kuin monet niistä asuista, joita pidin tosi hienoina kymmenen vuotta aikaisemmin. Taivas varjele...

Mutta tämähän ei ole mikään muotiblogi. Siihen minusta ei ole, olen liian metsäläinen moiseen.



 Nämä metsäkuvat otin iltapäivällä maalla, kun kävin Nonnan kanssa ulkoilemassa ennen kaupunkiin lähtöä. Löysin muutaman sienenkin. Tai olisi sieniä ollut vaikka kuinka, mutta otin vain kantarellit ja pari tattia. Sille, joka tuntee sienet ja syö niitä mielellään, metsä on juuri nyt oikea aarreaitta kun ollut kosteaa ja lämmintä.

Kaupungissa jouduin ensi töikseni kamppailemaan palovaroittimen kanssa. Se oli alkanut soida ja sitten se soi ja se soi. Patterin ottaminen pois ei tullut kysymykseen, sillä patteri oli erittäin pienellä ruuvilla kiinnitetyssä luukussa, jonka avaamiseksi tarvittiin erittäin pienellä ristipäällä varustettu meisseli.

Jokanaisella pitäisi tietysti olla erittäin pienellä ristipäällä varustettu meisseli alati käden ulottuvilla, mutta kun ei nyt sattunut olemaan, niin lähdin kimeästi ulvova palovaroitin kädessäni koluamaan Rainen työkaluvarastoa. Siellä on runsaasti kaikenlaista tavaraa, jonka merkitystä en ymmärrä enkä tule koskaan ymmärtämään, mutta ristipäämeisseliä, varsinkaan erittäin pientä, en löytänyt. Kun olin aikani yrittänyt avata ruuvia isommalla meisselillä ja monella muulla työkalulla, otin vasaran ja hakkasin koko varoittimen kappaleiksi. Johan hiljeni.

Tuo palovaroitinvainaa on jälleen yksi esimerkki tavaroista, joiden suunnittelu on jäänyt puolitiehen. Olen myös varma, että suunnittelija on ollut mies. Jokainen nainen olisi osannut kysyä, mitä sitten tehdään, kun patteri loppuu. Miten luukun saa auki? Ja keksinyt helposti, ilman työkaluja avattavan salvan.

Ja sitten päivän valopilkku. Kun lähdin maalta ja tulin ison tien risteykseen näin, että siinä oli menossa tietyö. Liikenne kulki vain toisella kaistalla ja toiset saivat odottaa. Oli ruuhka-aika ja molempiin suuntiin oli menijöitä pitkissä jonoissa. Ajattelin, että joudun odottamaan vaikka kuinka kauan, sillä olin tosi hankalassa paikassa tulossa sivutieltä ja kääntymässä kaistan yli vasemmalle.

Vaan enpä joutunutkaan: vasemmalta tulevassa jonossa ensimmäisenä oli perävaunullinen rekka, jonka kuljettaja näytti minulle ystävällisesti merkkiä mennä ensin. Herrasmies rekkakuskina.

Kiitos! 
 

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Synnit anteeksi

Minua sitten harmitti, kun huomasin, että olin unohtanut yhden jutun. Tai en unohtanut vaan ymmärtänyt väärin. Lupasin nimittäin kirjoittaa sydänpäivänä sydämen hyvinvointiin liittyvästä aiheesta (tämä oli muuan haaste) ja kuvittelin, että olin vastannut 29.9. vietettävään Sydänpäivään liittyvään haasteeseen. Kyse oli kuitenkin viime perjantaista joka oli joku Pukeudu Punaiseen Sydämen Hyväksi -päivä.

Anteeksi nyt vain.

Tuskinpa kukaan edes huomasi kömmähdystäni. Minulla on kuitenkin lähes piinallinen taipumus pitää kiinni siitä, mitä on sovittu. En ikinä lupaa mitään kevyesti. Jos lupaan jotain, tarkoitan sitä ja pidän lupaukseni. Jos lupaan tulla käymään kello 14.17, tuoda Aku Ankan Joulupähkinän vuodelta 1973 ja Annikki Tähden Kootut levyt voit olla varma, että näin tapahtuu.

Tosin en lupaisi mitään tuollaista kenellekään.

En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka lupailevat kaikenlaista eivätkä pidä sanojaan. Kaikkein ällistyttävintä on se, että joku lupaa jonkun asian ja sitten muina miehinä sanoo joskus myöhemmin, että ai niin, minä unohdin ihan. Tai ettei edes muista luvanneensa. Jos yleensä sanoo jotain.

Muistan, mitä olen luvannut itse mutta valitettavasti muistan yhtä hyvin sen, mitä minulle on luvattu. Esimerkiksi koulukaverini Marjo lainasi minulta markan vuonna 1972 ja lupasi maksaa sen hetimiten takaisin. Eipä ole kuulunut. Eikä kuulukaan, sillä Marjo ei enää vaikuta tässä maailmassa.

Lasten suhteen pitää olla erikoisen tarkkana. Muistan, miten kummitätini lupasi kerran noutaa minut jonain päivänä luokseen koko päiväksi. Innostuin kovin ja haaveilin, mitä kaikkea voisin tehdä tuon ihanan päivän mittaan. Jota ei koskaan tullut. Minä odotin sitä monta vuotta.

Laajennetaan vähän näkökulmaa: valehtelu on ihan käsittämättömän kummallista. Olen varmasti tyhmä ja lapsellinen, mutta oletan aina, että ihmiset puhuvat totta. Kokemuksesta olen tietysti oppinut, ettei näin aina ole, mutta silti uskon ihmisiin.

Tähän liittyy muuan hauska muisto.

Kun olin lapsi, kylällä ei ollut muuta lapsille ja nuorille tarkoitettua toimintaa kuin pyhäkoulu. Kaikki lapset kävivät siellä sunnuntaisin, kaikki paitsi yksi, jonka isä oli kommunisti ja joka ei siis ideologisista syistä päässyt mukaan. 

Pyhäkoulua piti Pyhäkouluntäti, jolla ei tiettävästi ollut muuta nimeä ja joka oli meidän silmissämme ainakin 98 vuotta vanha.

Minä ja kaverini Mirja olimme taas yhtenä sunnuntaina istuneet pyhäkoulun puisilla penkeillä ja kuunnelleet tunteikkaita kertomuksia Jeesuksesta. Ennen kotiinlähtöä Pyhäkouluntäti loi meihin vielä murheellisenlempeän katseen ja sanoi, että jos teillä, pikku lampaat, on jotain ikävää omallatunnollanne, voitte koska tahansa tulla tänne tunnustamaan ja voimme sitten yhdessä rukoilla syntejänne anteeksi.

Me Mirjan kanssa innostuimme kovin. Tai Mirja innostui ensin.

- Mennään, hän sanoi, kun kävelimme kohti kotia.
- Mennään vaan, minä vastasin. Mutta mitä me sitten tunnustetaan?

Mirjan kasvoille tuli poikkeuksellisen vakava ilme.

- Minä ainakin tunnustan, että olen kauhean kova valehtelemaan, hän sanoi.

Minä mietin hetken.

- Jaa. No jos minäkin sitten tunnustan sen, sanoin sillä ei minulla mitään muutakaan tunnustettavaa mielestäni ollut.

- Mutta ensin täytyy käydä kotona syömässä, jatkoin.

Niinpä sitten, kun molemmat olimme käyneet kotona syömässä, näimme taas postilaatikoiden luona ja taivalsimme siitä yhdessä takaisin pyhäkoulutalolle joka oli myös Pyhäkouluntädin koti. Kolkutimme oveen ja vähän hämmästyneen oloinen Pyhäkouluntäti päästi meidät sisään. Mirja toimi puhemiehenä, hänhän tätä  oli  ehdottanutkin. Meidät vietiin oikein kamariin asti.

- Mitä teillä nyt on sydämellänne, Pyhäkouluntäti kysyi kun olimme kaikki päässeet istumaan.

-  Minä olen ihan kauhea valehtelemaan, Mirja tunnusti niin surkean näköisenä, että olisin nauranut jos tilanne ei olisi ollut niin vakava.
 Pyhäkouluntäti katsoi minuun. Minua alkoi hirvittää.

- Niin minulla on sama juttu, minäkin olen kauhea valehtelemaan, minä sanoin ja tunsin itseni kamalaksi syntiseksi sillä olinhan juuri päästänyt suustani oikein emävalheen.

Lopulta me kaikki kolme olimme polvillamme kamarin nojatuolien edessä ja rukoilimme hartaasti syntejämme anteeksi.

Kun kävelimme takaisin kotiin päin olimme aika hiljaisia tyttöjä. Minua nolotti ja harmitti. Ei olisi kannattanut niin kauheasti innostua Pyhäkouluntädin tarjouksesta. Mutta kun ei siellä kylällä lapsille ikinä mitään muutakaan tarjottu...

Se hyöty siitä tunnustusreissusta kuitenkin oli, että jos jo ennen olin huono valehtelemaan, se ei sen jälkeen ole tahtonut ollenkaan onnistua.

Lopuksi vielä kuva, joka ei nyt liity tähän aiheeseen muuten  kuin sikäli, että kuvasta välittyy mielestäni jotain äärimmäisen herkkää.
Vähän niin kuin herkkä omatunto.


   

lauantai 10. syyskuuta 2011

Saunan jälkeen

Terveisiä saunasta.


Meidän pieni saunamme on tarkoitettu väliaikaiseksi ratkaisuksi, hätävaraksi siksi aikaa, kun saamme muita remontteja alta pois ja pääsemme tekemään sitä varsinaista saunaa. Voi olla, että väliaikaisuus kestää pitkään mutta mitäpä se haittaa, kun täältäkin saa hyvät löylyt.

Ennen saunanlämmitystä puuhastelin yhtä ja toista. Keitin lihasoppaa, leivoin omenapiirakan, leikkasin ruohoa. Jossain vaiheessa päivää havahduin siihen, että luumupuiden alle oli parkkeerattu pieni, vaaleanpunainen polkupyörä. Naapurin suloinen pikkutyttö oli päättänyt laajentaa reviiriään ja tulla kyläilemään. Varmistin, että kotona tiedetään, missä hän on ja tarjoilin sitten vähän virvokkeita ja kuvakirjoja. Kotiinviemisiksi annoin luumuja, joita meille on taas tänäkin vuonna tullut runsaasti yli oman tarpeen.

Raine tekee tulta salin uuniin. Ei niinkään lämmitystä varten vaan siksi, että voisimme paistaa hiilloksella vähän makkaraa. Televisiossa kirjailijatohtori Panu Rajala kuuluu selvittävän kirjailija Juhani Ahon suhdetta naisiin. Aholla oli vaimo ja rakastajatar samassa pihapiirissä, mutta hänen suuri rakkautensa oli kaksikymmentä vuotta vanhempi yhdeksän lapsen äiti Elisabeth Järnefelt, Jean Sibeliuksen anoppi.

Aika poika tuo Aho. Kirjailijatohtori Rajala vaikuttaa hänkin olevan melkoinen naistenmies, ainakin puheissaan.

Unohdin eilen silmälasini kaupunkiin. Onneksi löysin täältä yhdet kelvolliset tiimarilasit. Toisaalta unohdin kaupunkiin myös kirjan, jota olin aikonut lukea.

Niin että mitäpä tähdellistä nähtävää tässä nyt olisikaan.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Tänään tuli paljon kilometrejä

Istun taas vaihteeksi Vanhan Maatilan keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa. Puuhellassa palaa tuli ja koira kuorsaa omalla sohvallaan.



Kello ei ole vielä yhdeksääkään, mutta olisin jo valmis nukkumaan. Olen ajanut tänään aika paljon autoa, sekin taitaa väsyttää.

Ei pitäisi tehdä mitään hätäisesti. Olin suunnitellut, että teen vähän töitä kaupungissa ennen kuin pakkaan kimpsut ja lähden maalle. Päätin hoitaa yhden pikku haastattelun, josta sovin alustavasti eilen. Luulin haastateltavan olevan jossain pienen matkan päässä siten, että työhön ei kuluisi kovin kauaa. Niinpä soitin miehelle aamulla ensi töikseni ja kysyin, sopiiko minun nyt tulla käymään.

- No mikäs siinä sitten, hän vastasi. Kuis pian sinä olet täällä Kustavissa?

Ups. Ai Kustavissa asti. Mutta en minä tietenkään voinut perääntyä, oma syyni kun en ottanut sitä vertaa selvää etukäteen. Ja niin lähdin käymään Kustavissa, jonne Turusta ajaa tunnin verran. Siihen kuluikin sitten koko aamupäivä. Haastatteluunkin meni vähän enemmän kuin ajattelin.

Ajelin takaisin Turkuun ja mietin kaikkea, mitä olin juuri kuullut ja tiesin, etten voisi kirjoittaa siitä puoliakaan. Silloin puhelimeni soi. Pysähdyin kuuliaisesti tien poskeen ennen kuin vastasin.

- Soneralta, päivää.

Asia koski puhelinta, jonka ostin talvella ja joka ei toiminut ollenkaan. Lähetin siitä palautetta muistaessani pari päivää sitten ja Sonera toimi jopa ripeästi, kun yhteydenotto tuli näin pian. Keskustelimme puhelimessa olleista ongelmista ja mahdollisista ratkaisuista. Annoin vähän palautetta myös puhelimen ohjekirjasta, josta en ollut löytänyt apua.

- Ohjekirja on kirjoitettu ihmisille, jotka jo osaavat  käyttää laitetta, sanoin.

- Niin, nuori mies toisessa päässä myönteli. Kyllä ohjekirjoista aika usein se käytön ohjeistus puuttuu, hän sanoi.

Tässä on nyt joku juttu, joka ei avaudu minulle. Ohjekirjoista puuttuu käytön ohjeistus. Ymmärtääkö joku?

Iltapäivällä onnistuin lähtemään kaupungista parhaaseen ruuhka-aikaan. Varsinais-Suomen murheenkryyni, 8-tie, oli täpötäynnä autoja. Tällä kertaa autojono eteni tavallistakin hitaammin, sillä Maskussa oli sattunut onnettomuus. Neljän auton ketjukolari oli sattunut hetkeä aikaisemmin ja ambulansseja, poliiseja ja paloautoja oli paikalla useita. Tiellä sattuu valtavasti kolareita, mutta valtiolta ei taaskaan riittänyt rahaa tien korjaamiseen.

Ulkona on jo ihan pimeää.
 Enköhän ota mallia tuosta koirasta ja kömmi nukkumaan.

torstai 8. syyskuuta 2011

Andersenin saduista semantiikkaan

Päiväni suunniteltuun kulkuun tuli muutos, kun esikoinen soitti eilen ja kysyi, pääsisinkö sairastuneen lapsenlapsen seuraksi. Usein joudun kieltäytymään, mutta nyt pääsin. Pakkasin isoäititarvikkeet - sukankutimen ja satukirjan - sekä kannettavan mukaani ja ajoin Sauvoon.

Satukirja on minulle rakas Andersenin Satukirja jonka olen saanut kahdeksanvuotiaana. Se on lievästi sanottuna luetun näköinen ja sisältää  Andersenin sadut alkuperäisinä, lyhentämättöminä versioina. Sääli niitä lapsia, jotka joutuvat tyytymään muutaman lauseen lyhennelmiin vaikkapa Pienestä Merenneidosta, joka oikeasti on 32 sivua pitkä.

Potilaana ollut tyttärentytär on jo vähän toisella kymmenellä, mutta antaa mamman edelleen lukea ääneen. Istuin mukavasti koirat jaloissani ja luin lempisatuni Keisarin uudet vaatteet, tytön valinnan Ison Niilon ja Pikku Niilon ja vielä kaupan päälle Lumiukon.


Pieni koira on Vilma. Vasemmalla näkyvä valkoinen karvakasa on noin 80-kiloinen laumanvartija Otso, joka välillä luulee olevansa minun poikaystäväni. Villasukat ja jalat niiden sisällä kuuluvat minulle.

Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, jo iltapäivällä minun oli lähdettävä, jotta ehtisin yliopistolle viideksi. Jätin auton kotiin ja otin pyörän, vaikka en ehtinytkään pumpata kumeihin ilmaa. Ne ovat niin epäilyttävän tyhjät, että mahtavatko olla ehjiäkään?

Ja nyt olen tavannut uudet opiskelukaverini ja istunut ensimmäisellä luennolla. Siellä käytiin läpi opintojen rakenne ja esittäydyttiin, eipä juuri muuta. Kuulin, että tämänkin ryhmän perustaminen oli vaakalaudalla vielä viime viikolla, ilmoittautuneita oli ollut niin vähän. Jostain niitä sitten oli alkuviikolla kaivettu, sillä tänään opettajan listassa oli parinkymmenen ihmisen nimet. Lähes kaikki taisivat olla paikalla.

Ryhmässä on kaksi nuorta miestä, loput ovat eri-ikäisiä naisia. Luulen, että olen vanhin, mutta en ole ihan varma siitä. Taidan kuitenkin olla ryhmän tuorein ylioppilas, sillä kukaan muu ei kertonut kirjoittaneensa viime vuonna. Mukana on ainakin kaksi pienten lasten äitiä, toisella on puolivuotias vauva ja toisella vuoden ikäiset kaksoset. Ryhmässä on ainakin kolme eri alojen opettajaa, jotka haluavat laajentaa repertuaariaan suomen kieleen. Sitten on kaksi nuorta naista, jotka hakivat kotimaiseen kirjallisuuteen kuten minäkin eivätkä päässeet, ilmoittautuivat avoimeen yliopistoon kotimaisen kirjallisuuden perusopintoihin kuten minäkin ja kun se peruttiin, päätyivät suomen kieleen. Aika monella päämääränä tuntui olevan opettajan ura.

Avoimessa yliopistossa voi suorittaa vain suomen kielen perusopinnot. Jos haluaa eteenpäin, on pyrittävä normaalisti pääsykokeen kautta aineopiskelijaksi.

Luento pidettiin yliopiston päärakennuksessa Yliopistonmäellä. Kun lähdin kotiin, pihalla oli paljon uusia opiskelijoita juhlimassa kastajaisia. Ensimmäiset kaljatölkit oli jo heitetty suihkulähteeseen, ensimmäinen opiskelijakin oli jo käynyt siellä virkistäytymässä ja vähän kauempana reittini varrella ensimmäinen haalaripukuinen oli keventämässä rakkoaan rappujen juuressa.
Ajoin kauniin Turun Tuomiokirkon ohi ja jokirantaa pitkin kotiin Ruusupensaan taakse. Matkan varrella näin useita opiskelijaryhmiä mukavasti nousuhumalassa. Ei yhtään käynyt kateeksi.

Matka kaupungin halki kesti pyörällä 20 minuuttia. Polkupyörä on ihan ehdoton väline kaupungissa. Harmi, kun pian tulee liukasta.

Mitä minä tänään opin?

Fonologia, morfologia, syntaksi ja semantiikka ovat kielen rakennetasoja.

Siitä se sitten lähtee.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Resiprookkipronomini eli vastavuoroisuusasemo

Niin että mikä?

Se on lukusana "toinen" jota tietyissä tapauksissa kutsutaan tällä nimellä, esimerkiksi: "He katsoivat toisiaan".

Tiedätte sitten kun tulee jossain ristikossa vastaan.

Opin tämän viisauden tänään tästä pienestä, sinisestä kirjasta.


Taisin eilen kertoa, että kävin ostamassa suomen kieliopin ja harjoituskirjan. Tarkoitukseni on oppia näistä kieliopin perusasiat, jotka täytyy osata, kun opiskelee yliopistossa suomen kieltä. Ja kuten huomaatte, edistyn huimaa vauhtia, resiprookkipronominikin on jo hallussa.

Lisäksi olen lukenut kirjan esipuheen.

Eikä ollutkaan mikään turha esipuhe. Kirjan tekijä, lukion äidinkielen lehtorina työskentelevä Timo Sorjanen sanoo muun muassa seuraavasti: " Olen monet kerrat vieraita kieliä opettavien kollegoideni kanssa pohtinut, mistä kaikesta kielten oppimisvaikeudet oikeastaan johtuvat. Vieraiden kielten oppiminen - toisen kotimaisenkin - on monelle lähes umpimetsää. - - - lähes aina olemme törmänneet samaan: usein ahdinkoon joutuneet eivät tiedä, mistä kielioppitunneilla puhutaan. Käsitteet, termit seuraavat toisiaan myrskyssä ja myräkässä; predikatiiviit sekaantuvat predikaatteihin, adjektiivit attribuutteihin, päälauseet, sivulauseet ja lauseenvastikkeet käyvät loputonta sekamelskaansa. Kirjoittamisenkin opettaminen kompuroi kielioppisanaston risukoissa."


Osuiko? Minuun ainakin osui.

 Kun ei hallitse kielioppia on vieraiden kielten oppijana yhtä hukassa kuin kirurgin assistentti, joka ei tunne leikkaussalin välineitä nimeltä. Joka kerran, kun kirurgi pyytää jotain värkkiä, assistentti tutkii ne kaikki kuvallisen sanakirjan kanssa ja  toivoo osuvansa oikeaan.




Olen päättänyt, että matka suomen kielen syvyyksiin tulee olemaan mielenkiintoinen. Siitä ilosta hankin tämän kauniin vihon ja uuden penaalin. Koululaisella täytyy syksyllä olla vähän uusia tavaroita.

Kaikki, jotka lukevat tätä blogia, joutuvat seuraamaan minua opintielle. Se alkaa huomenna. Tarkoitukseni olisi saada perusopinnot suoritettua ensi kevääseen mennessä.

Jossain aikaisemmassa päivityksessä kirjoitin erilaisista oppijoista ja kerroin menetelmistä, joita olen itse käyttänyt opiskelussa. Tämäkin kirjoitus on yksi niistä: kun nyt olen kertonut teille resiprookkipronominista, olen aika varma, että muistan asian lopun elämääni.

Turussa on muuten satanut koko päivän. Mutta ei anneta sen pilata mitään.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Anne Hathaway kantoi laukkuani

Jäin eilen illalla katsomaan Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvaa ja löysin sieltä oman laukkuni.





Ostin laukun Roomasta 1982 enkä juurikaan ole käyttänyt sitä.

Jos joku ei tunne elokuvan tarinaa, niin se kertoo nuoresta naisesta, Andreasta, joka pääsee maailman vaikutusvaltaisimman muotilehden päätoimittajan assistentiksi. Elokuva perustuu Lauren Weisbergerin kirjaan ja väitetään, että sen esikuvana on Voguen päätoimittaja Anna Wintour, jonka palveluksessa kirjailija on joskus ollut. Elokuvan päätoimittaja on äärimmäisen vaativa, hirviömäinen pomottaja, joka ei opi edes muistamaan assistenttinsa etunimeä.

Mutta siis. Tämä laukku. Se tai jokin, joka muistutti tosi paljon tätä, vilahtaa nuorta assistenttia näyttelevän Anne Hathawayn kädessä. Tämä on hyvä uutinen.

Huono uutinen on se, että Hathaway kanniskelee laukkua kohtauksessa, jossa hän on vielä kömpelö ja tyylitön maalaistyttö ja tulossa työhaastatteluun muotilehteen. Päätoimittajan ykkösassistentti tempaisee laukun Hathawayn kädestä, työntää sen piiloon pöydän alle ja tiuskaisee: "Tuo on aivan kamala!"

Elokuva on harmiton ja ennalta-arvattava. Katsottavaksi sen tekee Meryl Streep, joka tässäkin roolissaan päätoimittajana on huikean hyvä. Tarina antaa kuitenkin mietittävää. Tosielämässäkin nuoret naiset ja miehet voivat alistua vaikka kuinka huonoon kohteluun vain saadakseen olla "unelmien työpaikassa" jonka saadakseen "moni olisi valmis tappamaan".

Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että nuoren on oltava pikkuisen nöyrä ja varpaillaan uudessa työpaikassa. On syytä suhtautua kunnioituksella vanhempiin työntekijöihin, opetella kiltisti talon tavat ja kuunnella ohjeita. Tämä on kohtuullista. Mutta ilkeyttä ei tarvitse sietää. Ei nuorten eikä vanhojen.

Jos joku nyt ihmettelee, miksi minulla on ylipäätään joku laukku melkein kolmenkymmenen vuoden takaa niin ei kannata ihmetellä, sillä tämä yksilö ei ole edes vanhin. Minulla on myös olkalaukku, jonka olen saanut 70-luvulla. Se on edelleen käytössä ja nyt jo mukavasti ajan patinoima.

Aika tavaran kaupitsee, sanotaan.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Minkä taakseen jättää...

sen edestään löytää.

Nyt on käynyt niin, että Turun avoimen yliopiston kotimaisen kirjallisuuden perusopinnot on tältä vuodelta peruutettu, ryhmää ei saatu täyteen. Se tarkoittaa sitä, että minä en aloita kotimaisen kirjallisuuden opintoja. Sen sijaan ilmoittauduin suomen kielen perusopintoihin.

Syksystä taitaa tulla aika vaativa. Suomen kielen perusopinnot alkavat luonnollisesti pitkällä opintojaksolla, jossa paneudutaan kielioppiin. Asiaan, josta minä en tiedä mitään.

Se on totta. Vaikka olen kirjoittanut työkseni kolmekymmentä vuotta, en osaa jäsentää lauseita. Tunnistan verbin ja adjektiivin mutta en yhtään enempää. En tiedä, missä olin silloin, kun koulussa oli lauseenjäsennystä. Ehkä sitä ei ollut? Olin poissa? Nukuin?

Yliopiston kielioppi ei kuitenkaan ymmärtääkseni ole mitään kepeää verbien ja adjektiivien etsimistä. Pelkään pahoin, että siinä mennään syvälle ja ollaan monimutkaisia. Huolestuttaa.

Aion nyt toimia seuraavasti: etsin hetimiten käsiini jonkun lauseenjäsennystä käsittelevän, pikkukoululaisille tarkoitetun oppikirjan. Ja sitten minä vihdoin ja viimein opettelen ne pahuksen mitänenytovatkaan.

Vielä vähän katumusta. Olisinpa ymmärtänyt aikanaan miten tärkeää kieliopin hallitseminen on. En voi väittää, etten olisi tarvinnut niitä taitoja koskaan. Päinvastoin, olisin hyvinkin tarvinnut esimerkiksi vieraiden kielten opiskelussa. Lukiossa jouduin noloihin tilanteisiin, kun tehokas englanninopettajamme pisti meidät muotoilemaan lauseita ja kun meni pieleen, kysyi, että mikä siinä nyt on se - no, mikä se nyt oli, joku niistä lauseenjäsenistä. Ja kun en edes tiennyt, mistä puhutaan, katselin pitkin seiniä ja olin miettivinäni ja toivoin, että vuoroni menisi äkkiä ohi.

Mutta nyt ei anneta periksi.
Käytäntö on mielestäni aika hyvin hallussa joten kaipa minä teoriankin vielä opin.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Ennen ja jälkeen siivouksen

Nyt tulee päivän Sillä Siisti.

Tämän Kuopus jättti jälkeensä.




Ja tällainen se on nyt, kun siivosin ja järjestin.

Olkoon tämä nyt vaikka vierashuone. Tosi tarpeellinen, meillä käy yövieraita noin kerran vuodessa jos silloinkaan. Tätä huonetta vastapäätä on toinen yhtä tarpeeton huone. Se on nyt nimetty lastenkirjastoksi, sillä vein sinne kaikki lasten kirjat ja vähän leluja.

En varmasti ole ainoa äiti, joka miettii, mitä tekisi tyhjillä huoneillaan. Elämän kierto on sillä tavalla hullu, että silloin, kun tilaa tarvittaisiin, sitä ei ole ja myöhemmin taas on yllin kyllin.

Me olemme asuneet täällä ruusupensaan takana 25 vuotta. Ensin meillä oli vain huone ja keittiö. Sitten laajensimme asuntoa kellariin, rakensimme saunan, yhden huoneen ja varaston. Sen jälkeen oli vintin vuoro, sinne tehtiin kaksi makuuhuonetta. Ja kun kaikki tämä oli valmiina, naapuri kysyi, haluaisimmeko ostaa hänen asuntonsa, hän muuttaisi kerrostaloon. Me ostimme ja laajensimme omaa kotiamme naapurin vintille jossa nytkin istun tätä kirjoittamassa. En tiedä, paljonko meillä on neliöitä, niitä ei ole koskaan mitattu. Huoneita ainakin on riittämiin.

Naapuriasunnon alakerta jätettiin omaksi asunnokseen ja siellä asuvat nyt Niina ja Nonna.

Vaikka huoneita onkin monta, tilat tällaisessa toistasataa vuotta vanhassa talossa ovat epäkäytännöllisiä. Esimerkiksi eteistä meillä ei ole oikeastaan lainkaan tai ainakin se on ihan liian pieni. Ulko-ovesta tullaan melkein suoraan keittiöön tai vessaan, kumman oven sitten valitseekin.

Kun tilat ovat kolmessa kerroksessa, se tietää jatkuvaa portaissa kulkemista. Toistaiseksi pidän sitä vielä hyvänä asiana, saanhan väkisinkin tehokasta hyötyliikuntaa. Joskus tilanne voi olla toinen. Jos portaitten nouseminen ei syystä tai toisesta onnistu, ei onnistu pitemmän päälle tässä asuminenkaan.

Mutta nyt, päivän siivoamisen jälkeen, huomaan olevani niin väsynyt, ettei tämä kirjoittaminenkaan tahdo onnistua.

En minä kuitenkaan koko päivää tuohon yhteen huoneeseen käyttänyt. En ole sentään niin hidas.




lauantai 3. syyskuuta 2011

Mihin äiti pystyy?


Eräänä aamuna, ei niin kovin kauan sitten, istuin keittiön pöydän ääressä ja luin lehteä. Keskeytin, kun pieni tyttöni tassutteli vierelle ja halusi syliin. Pikku otsa oli huolestuneissa kurtuissa ja tiesin, että asia on vakava.

Nostin lapsen syliini. Istuimme ja katsoimme ikkunasta ulos. Lapsi huokaisi.

- Äiti, hän sanoi.

- Mmh, minä vastasin.

- Äiti. Tieräksinä, missä semmosia pikkusia reppuja myyretään?

Voi rakas. Kultalapsi. Totta kai äiti tietää. Tämä on helppoa, tämän minä pystyn hoitamaan.

Eikä aikaakaan, kun olin käynyt paikassa, jossa oli paljon pieniä reppuja myyrettävänä, olin ostanut kauneimman niistä ja tuonut sen pienelle tytölleni. Hän sovitti sitä selkäänsä ylpeänä, täytti sen tärkeillä tavaroillaan ja kuljetti sitä mukanaan joka paikkaan.

Pienen lapsen äiti hallitsee koko maailmaa.
Mutta nyt minulla ei enää pitkään aikaan ole ollut pieniä lapsia ja tänään täältä on lähtenyt viimeinenkin. Pesä on nyt tyhjä. Jäljelle jäi vain nukkavieru Rimppa-Liisa nukkavierun kirjansa kanssa.




Isot lapset hankkivat itse reppunsa ja kantavat taakkansa itse. Miten paljon joskus tahtoisinkin, että joku taakka jäisi ottamatta, joku tie valitsematta, ei minun tahtomisillani ole mitään merkitystä. Niin sen pitääkin olla, en minä heitä kasvattanut sillä mielellä, etteivät he isoina uskaltaisi tehdä mitään lupaa kysymättä.



  Miten aikuisten lasten äitinä voisin nyt toimia parhaalla mahdollisella tavalla lasteni hyväksi?

En ainakaan niin, että valvon yöt ja murehdin heidän asioitaan. Enkä niin, että urkin ja epäilen pahinta. En myöskään niin, että soitan yhtenään ja anelen heitä käymään.

Eiköhän parasta ole keskittyä omaan elämään ja tehdä asioita, joista tulee hyvä mieli. Olla apuna jos pyydetään. Yrittää muistaa, millaista oli olla nuori.

Mutta ihan ensin minä siivoan täällä ruusupensaan takana. Ja järjestän vähän uudestaan.
Minun tavallani.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Uutiset ja asiat jotka liittyvät toisiinsa ja minuun


Kylmänhenget tanssivat pellolla aamulla siihen malliin, että laitoin tänään syksyn ensimmäiset tulet uuneihin. Nyt täällä on miellyttävän lämmin, vähän liikaakin kun innostuin paistamaan lättyjä. Puuhellan vieressä kului toista tuntia, ennen kuin kaikki oli paistettu.




Puuhaillessani seurasin uutisia, joissa tänään on ensimmäisenä kerrottu Turun Yliopistollisen Keskussairaalan uhkaavasta tulipalosta. Televisiossa on näytetty kuvaa palopaikalta, ensiavusta.

TYKSin ensiavun ovi on varmasti tuttu paikka monille lähiseudun ihmisille. Siihen liittyvät muistot lienevät enimmäkseen ikäviä. Niin minullakin. Ajatukseni ovat kiertäneet ratoja, joissa asiat liittyvät toisiinsa ja kaikki ovat surullisia ja jopa traagisia.

Saattelin joitakin vuosia sitten ensiavun ovesta äitini, joka oli päättänyt kuolla. Hän oli sairastanut monta vuotta syöpää, pysynyt sitkeänä ihmisenä jaloillaan, ollut kotona ja kieltäytynyt viimeisinä sairausaikoinaan kaikista hoidoista.

Eräänä helmikuun aamuna hän soitti minulle ja pyysi, että veisin hänet sairaalaan, hän ei enää jaksaisi olla. Peruutin sen päivän työt, hain äidin ja vein TYKSiin. Ensiavussa äiti halusi, että minä selitän asian ja niin tein. On oikeastaan hassua, miten vähän sairaalassa kyseltiin puhumattakaan siitä, että potilasta olisi tutkittu. Riitti, kun minä sanoin, että äiti sairastaa syöpää ja haluaa nyt saattohoitokotiin. Sinne hän myös pääsi.

Yksitoista päivää myöhemmin istuin turkulaisessa kahvilassa haastattelemassa erästä puheterapeuttia. Samalla hetkellä äiti teki kuolemaa, mutta sen sain tietää vasta muutaman tunnin päästä.

Sama kahvila liittyy erääseen toiseen tänään uutisissa olleeseen asiaan. Haastattelin siellä kerran ns. Ulvilan murhan tulevaa uhria. Aiheena oli joku työelämään liittyvä juttu, mieshän oli sosiaalipsykologi. En pitänyt hänestä, hän oli flirtti sillä epämiellyttävällä tavalla, joka saa toivomaan, että olisin jossain muualla. Mutta tietenkään minun tehtäväni ei olekaan pitää tai olla pitämättä ihmisistä vaan haastatella heitä ja kirjoittaa siitä.

Jos joku ei tiedä, niin tuo kuuluisa, muutaman vuoden takainen, yhä selvittämätön murha oli uutisissa sen takia, että asiasta tehdään taas yksi valitus ja jotain uusia todisteitakin lienee tullut ilmi. Teosta epäiltiin uhrin vaimoa, mutta hänet vapautettiin syytteistä.

TYKSin ensiapu tuli minulle tutuksi vielä senkin kautta, että makasin siellä itse silloin, kun putosin hevosen selästä ja mursin luuni. Odotin siellä pääsyä jonnekin eteenpäin. Se ei ollut mikään mukava odotus, sillä minuun sattui enkä tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaiken lisäksi minulla oli kova tarve päästä vessaan ja kun kerroin siitä hoitajalle, hän käski minun nousta ylös. Yritin, mutta siitä ei tullut mitään kun sattui niin kovin. Silloin mieshoitaja sanoi pilkallisesti, että jos ei onnistu niin sitten ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pitkäaikaissairaalan vuodeosasto. Täällä Turussa se tarkoittaa Kurjenmäen sairaalaa, jota pidetään lähinnä kuoleman esikartanona kun siellä pääasiassa makaa puolitiedottomia vanhuksia.

Onneksi toinenkin vaihtoehto löytyi sitten, kun pääsin vuodeosastolle ja ystävällisen naishoitajan huomaan. Vaihtoehdon nimi oli alusastia. Liekö kapistus tuttu ensiavussa?

Tämmöisiä. Aika ikäviä ja surullisia ajatuksia. Muuten päivä on kuitenkin ollut hyvä. Tein vähän polttopuita klapikoneella, joka taas toimi, kun Raine korjasi sen. Ja sitten teimme yhdessä ikkunanpokia. Minun vaativa tehtäväni oli pidellä kiinni.

Välillä luin muutaman sivun vanhaa naistenlehteä, joka oli jäänyt puukoriin. Ei kovin vanhaa, taisi olla viime vuodelta. Se oli Anna tai Me Naiset, en muista kumpi. Ne eivät enää kiinnosta kauheasti, sillä niiden maailma on enimmäkseen pelkkää pintaa ja kun naiselle tulee ikää, on itsellekin armeliasta keskittyä enemmän sisäisiin arvoihin.

Huvittavin pikku juttu lehdessä oli kysely, jossa muutamalta julkkikselta tiedusteltiin, mikä on ikävin kotityö. Ratsastajana ja mallina tunnetuksi tullut Marko Björs vastasi, että kurjinta on siivoaminen. Hän sanoi saavansa "itkuraivarit" joka kerta, kun on ryhdyttävä siivoamaan ja käytävä valtavien vaate- ja pyykkikasojen kimppuun.

Yritin kuvitella ratsastaja ja malli Björsiä itkuraivarikohtauksen kynsissä. Kuva oli peräti hupaisa. Herra asuu tietääkseni yksiössä, joten kovin suuresta urakasta ei voi olla kysymys. Mutta herkälle ihmiselle sekin voi tietysti olla liikaa.  

torstai 1. syyskuuta 2011

Vähän puutarhatöitä ja hyvä omenapiirakkaresepti


Asetin tälle viimeiselle, kesästä nipistetylle viikolle maalla muutaman tavoitteen. Ei mitään ihmeellistä: pari köynnöstä piti istuttaa uuteen paikkaan, kaksi marjapensasta siirtää ja tehdä mattoloimi. Nyt vain tuo viimeinen on tekemättä, muut on hoidettu.

Eilen siirsin Pohjantähti-köynnösruusun suulin seinustalle. Alunperin olen istuttanut sen ruusupensaan taakse kaupunkiin, mutta siellä se tuotti yllätyksen. Olin kyllä lukenut puutarhakirjoista, että Pohjantähti voi kasvaa isoksi, mutta ajattelin, ettei se minun hoivissani varmaan kasva. Vaan kasvoipa, sitä riitti joka suuntaan metrikaupalla, naapuriin saakka. Kaivoimme sen ylös, toimme tänne ja istutimme vanhan kellarinraunion päälle. Siellä se on kuitenkin ollut vähän katseilta piilossa ja tänä kesänä huomasin, että suulin seinustalla on ihan tyhjä paikka. Niinpä se on nyt siellä. Kaverikseen se sai kuusaman, jonka sain pari viikkoa sitten. Kiitos vain lahjoittajalle!

Tänään oli marjapensaiden vuoro.

Kun ostimme Vanhan Maatilan, en edes huomannut, että täällä on marjapensaita., ne olivat kaikki pitkän heinikon keskellä. Sittemmin löysin useita viinimarja- ja karviaispensaita, jotka alkoivat tuottaa marjoja oikein hyvin kun kunnostin niitä vähän. Pensaat oli istutettu sinne tänne ja olen vuosien mittaan kaivanut muutamia kokonaan pois.  Talomme takapuolella kasvoi kaksi Hinnonmäen Keltainen -karviaispensasta. Marjat ovat isoja ja nimensä mukaan keltaisia, tosi hyviä. Tänään kävin puskien kimppuun ja kaivoin ne ylös.

Tämä kohta pihasta on huono pensaille, sillä tässä ajetaan kohta traktoreilla, kun talon kivijalkaa yritetään taas korjata. Miehet saavat sitten ajaa huoletta, kun ei tarvitse pelätä pensaiden tuhoutumista. Leikkasin pensaiden oksat lyhyiksi ennen kuin aloin kaivaa.


Nonna piti vahtia kun minä tein töitä.


Alla olevassa kuvassa pensaat ovat uusissa paikoissaan. Kaivoin kunnon kuopat, laitoin pohjalle vähän lannoitetta, sitten multaa, johon olin lisännyt vähän hiekkaa ja sitten pensaan. Lisäsin hiekansekaista multaa parissa erässä ja tiivistin välillä kastelemalla. Ai niin, laitoin ihan ensimmäiseksi kuoppaan kannullisen (10 l) vettä. Teen niin aina, kun istutan jotain. Kastelin istutukset hyvin, molemmat pensaat saivat ainakin 50 litraa vettä.


Ehdin vielä leikata ruohoakin, ennen kuin alkoi sataa.


Viikon tavoitteet jäävät vajaiksi, sillä en taida saada mattolointa aikaiseksi. Ostin langatkin sitä varten, mutta en ole edes suunnitellut, mitä tekisin. Luomapuut minulla on, joten tekeminen ei ole siitä kiinni.

Lopuksi haluan jakaa yhden reseptin. Nythän on paras omenapiirakka-aika ja minulla on tämä ohje, jonka sain kauan sitten ystävältäni Anjalta. Voi olla, että alkuperäinen ohje on hiukan muuttunut tai sitten ei, teen tätä nykyään ilman muistilappua. Viimeksi leivoin tätä eilen ja kaikki on jo syöty.

Anjan omenapiirakka

3 kananmunaa
3 dl vehnäjauhoja
2 dl sokeria
50-100 g sulatettua voita
1,5 dl kermamaitoa
1,5 tl leivinjauhetta
(vaniljasokeria)
omenoita, kanelia, sokeria

Vatkaa munat ja sokeri, lisää vehnäjauhot joihin on sekoitettu leivinjauhe vuorotellen kermamaidon kanssa. Lisää lopuksi  vaniljasokeri ja sulatettu rasva. Kaada taikina piirakkavuokaan (läpimitta 26 cm suunnilleen) ja peitä pinta omenasiivuilla. Ripottele päälle vähän kanelia ja sokeria. Paista noin 180 asteessa puolisen tuntia, ehkä vähän yli.

Olen korvannut kermamaidon vedellä tai maidolla ja hyvää tulee niinkin. Päälle voi tietysti laittaa muutakin kuin omenoita, esimerkiksi persikkasiivuja.

Tässä on tosi hyvä ja helppo perusohje tällaisellekin satunnaisleipurille kuin minä. Suosittelen!