Kiitospäivä

 Kymmenentuhannen kävijän raja on rikkoutunut tänään iltapäivällä.

Jos voisin, järjestäisin tässä kakkukahvitarjoilut mutta kun en pysty, katsellaan sen sijaan vaikka ilmapalloja.

Ilmapalloissa on jotain valtavan hauskaa. Värit, ehkä. Ja muoto. Ne vetoavat minun lapsekkaaseen mieleeni.

Olen tehnyt töitä koko päivän. Iltapäivän istuin eräässä seminaarissa ja sieltä tullessani poikkesin Lidlissä.

Nyt, kun minulla ei enää ole perhettä kotona minun ei myöskään tarvitse ajatella joka päivä miten perheeni ruokkisin. Olen jo kertonut, ettei ruoanlaitto eikä juuri syöminenkään oikein huvita. Mutta ihmeellisesti kauppojen karamelli- ja pullahyllyt ovat alkaneet kiinnittää minun huomiotani. Lidlissäkin tuoksuivat vastapaistetut dallaspullat, joista aika paljon pidän, ja minä ostin niitä peräti kaksi. Karkkihyllyllä jouduin oikein huomauttamaan itselleni, ettei ole tarkoitus ryhtyä mässäilemään, vaikka voisinkin.

Perheenäitinä kun joutui aina olemaan Hyvä Esimerkki. Perheenäiti ei reagoi pullantuoksuun, ei lankea lauantaipusseihin ja limsa- tai siiderihyllyjä hän ei totta vieköön edes huomaa. Perheenäiti ilahtuu vain nähdessään tuoreita sellerinvarsia, aitoja multaporkkanoita ja kymmenen kilon perunasäkkejä tarjoushintaan.

Perheenäidin kuuluu olla kunnollinen ja nauttia kaikesta terveellisestä, mutta kun perheenäidiksi ei synnytä.

Ihmiseksi synnytään.

Siellä Lidlissä tapahtui muutakin mainittavaa. Tunnustan, että tykkään salakuunnella ihmisiä. Tosin salakuuntelun merkit eivät mielestäni täyty, jos lähimmäiset kailottavat puhelimiinsa tai puhuvat muuten niin kovalla äänellä, että se kuuluu joka puolelle. Minusta sellaista on hauska kuunnella ja sitten päässäni alkaa kehkeytyä tarinoita kuultujen puhekatkelmien ympärille. Voin rakentaa tuntemattoman ihmisen kokonaisen elämäntarinan vaikkapa jonottaessani kassalle. 

No, siellä kaupassa tänään minun edelläni kassalla oli nahkatakkinen, niitein koristautunut aikuinen mies, joka puhui puhelimessa. Hän kertoi siinä, että oli ostanut takin ja housut.

Luurin toisessa päässä oleva ihminen taisi jatkosta päätellen kyseenalaistaa miehen ostokset.

- Minä täytän seuraavaksi 49 eikä minun tarvitse pyytää keneltäkään lupaa voidakseni ostaa takin ja housut! mies jyrisi luuriinsa.

Ei muuta, siinä kaikki. Mutta kiinnostaisi tietää, kenelle mies puhui. Äidille? Vaimolle? Uudelle tyttöystävälle? Lapselle? Edunvalvojalleen? Jokaisesta yhdistelmästä saisi erilaisen tarinan ja jokaisessa niistä mies olisi eri mies.

Muuten olen sitä mieltä, että mies saa ostaa mitä tahtoo, kun omillaan ostaa. Kohtuudella.