Taman paivan kuvat ovat kaikki eilen otettuja Salvadorin vanhasta kaupungista. Muuten ne eivat sen kummemmin liity mihinkaan.
Istuin aamulla sangylla ja katsoin, miten laivamme irtaantui laiturista. Salvador alkoi etaantya, ohitimme laituriin jaavia risteilijoita, muutamia pienia kalastajaveneita ja aallonmurtajan. Apunamme ollut pieni hinaaja kaantyi ja palasi satamaan, me suuntasimme avomerelle. Nukkuva tai korkeintaan hyvin hitaasti heraava kaupunki katosi vahitellen nakyvista.
Tuntui vahan haikealta. Nyt jo, vaikka kaymme kaupungissa viela kerran. Useiden vierailujen viheliainen puoli on siina, etta paikkoihin alkaa kiintya ja kun kuitenkin tietaa, etta niista on kohta luovuttava, todennakoisesti ainiaaksi, tulee surulliseksi.
Alussa henkilokunta ei ollenkaan ymmartanyt, miksi laivan piti poiketa juuri Salvadoriin. Siita kerrottiin pelottavia tarinoita, sanottiin, ettei siella ole mitaan. Ei ainakaan mitaan muuta kuin roistoja ja ryovareita. Juttelin Celin kanssa tanaan ja hankin kertoi lukeneensa jostain Brasilia-aiheisesta matkakirjasta, etta jos maassa tulee ryostetyksi, se todennakoisimmin tapahtuu juuri Salvadorissa.
Kaupungilla on siis minun suhteeni viela yksi tilaisuus pilata hyvin kehittynyt suhteemme. Tahan asti minulla on ollut vain mukavia kokemuksia. No, ehka yksi mielipuoli taksikuski ja jokunen vaarinymmarrys paikallisen kielen takia ja ehka myos vahan pilaantunutta ruokaa. Mutta silti. Jokin taman paikan tunnelmassa oli kotoisaa.
Olen kertonut teille vanhan kaupunginosan naisista, jotka usein pukeutuvat hyvin pieniin vaatteisiin, vaikka ovat varsin runsasmuotoisia. Valitsin eilen valokuvia blogia varten ja huomasin, etta olin aivan sattumalta onnistunut saamaan tallaisen naisen kuvaan, vielapa ihan etualalle.
Ensin ajattelin, etta nythan paasen nayttamaan teille, mista olen puhunut. Sitten katsoin uudestaan. Naisen kummallakin puolella, kasi hanen kadessaan, kaveli lapsi, tytto ja poika. Kaikki nayttivat hyvin iloisilta, tyytyvaisilta toinen toisiinsa ja aiti viela erityisen ylpealta pienesta perheestaan.
Ja minako sitten olisin laittanut sen kuvan vain osoittaakseni, miten rumalta liian lyhyen paidan alta pursuava iso vatsa nayttaa? Hapesin jo ajatustakin.
Tammoisia. Mutta tanaan olemme merella, samoin huomenna. Sitten meilla onkin nelja paivaa, jolloin olemme vuorotellen Santosissa ja Riossa.
Omat lentolippuni kotiin on ostettu. Tyota tekevan miehen mukana matkustaminen on sikali hankalaa, etta me emme voi ostaa lippujamme yhta aikaa. Raine saa omansa firman puolesta ja jarjestamina. Vasta, kun han tietaa omista lennoistaan, voimme ostaa minun lippuni. Ja siina vaiheessa, kuten nyt kavi, paikkoja ei enaa ollut paljon jaljella, ei ainakaan halvempia. Pelkka kotimatka Teneriffalta Barcelonan, Madridin ja Tukholman kautta Turkuun maksoi nyt niin paljon, etta pahaa tekee. Se on hinta siita, etta mina edelleen pelkaan eksyvani lentokentille ja vaariin koneisiin enka halua matkustaa yksin. Mutta kuten mina Rainelle sanoin, vaimon pitaminen tulee kalliiksi.
Han oli kerrankin samaa mielta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti