Ulkopuolisen tuntoja

Olen jo kerran paivittanyt blogini tanaan. Melkein. Sain nimittain pitkahkon tarinan ihan valmiiksi ja olin juuri lisaamassa siihen kuvia, kun kone ilmoitti virheesta, joka pakottaa sulkemaan koneen ja jonka myota menetan kesken olevat tyot. Sinne meni.

Ehka se oli sen merkki, ettei tarina ollut kummoinenkaan, joten antaa sen olla.

Tama on vahan apea paiva. Taivas ja meri ovat harmaita ja aallokko sen verran kovaa, etta se tuntuu. Celin piti tulla tanaan katsomaan minun valokuviani, mutta han on sairaana. Aallokko voi olla syyna hanen pahaan oloonsa tai sitten se on jotain, jota me soimme eilen. Olimme nimittain yhdessa miestemme kanssa illallisilla, jotka oli jarjestetty osalle henkilokuntaa kiitokseksi hyvasta tyosta. Me vaimot olimme tietysti ihan siivella vaan, silla me emme ole tehneet tyota taalla, emme hyvaa emmeka huonoa.

Juhlista on sitten ollut muutakin seurausta kuin mahdollista pahoinvointia. Ihmettelimme illalla, miksi ravintolaan oli katettu niin monta alkuruokaa, kun osallistujia oli kuitenkin paljon vahemman. Syy paljastui myohemmin: osa niista, joille juhlat oli tarkoitettu, oli unohdettu kutsua.

Paskamainen juttu. Kurjaa sille, joka unohti ja viela kurjempaa niille, jotka unohdettiin. Toivottavasti he saavat asialliset anteeksipyynnot. Tai ettei ainakaan kay niin, etta he saavat jostain syrjakautta tietaa, etta tallaiset juhlat pidettiin ja sitten he luulevat, etteivat he jostain systa olleet kelvollisia kutsuttavia, vaikka jotkut samaa tyota tekevat  olivat siella olleet.

Tiedan, milta sellainen tuntuu. Olin kerran, kauan sitten, tehnyt eraalle lehdelle monta vuotta toita. Olin lehden kaytetyin avustaja ja istuin toimituksessakin  parina paivana viikossa. Tunsin kuuluvani joukkoon, vaikka en ollutkaan vakituinen.

Sitten lehdessa jarjestettiin isot juhlat. Niita suunniteltiin hartaasti ja niista puhuttiin joka paiva. Koko henkilokunta ja paljon muita ihmisia oli tulossa. Pidin itsestaan selvana, etta minutkin kutsutaan. Juhlapaiva kuitenkin laheni, mutta mitaan ei kuulunut.

Juhlien aattona,  paivaa ennen, toimitussihteeri kutsui minut poytansa aareen. Han kysyi, voisinko seuraavana iltana kayda hoitamassa yhden haastattelun, kun hanella on muuta menoa. Sanoin, etta tietysti voin. Tottakai.

Olin typertynyt. Loukkaantunut niin sydanjuuriani myoten kuin voi. Hyva, etten ruvennut itkemaan.

Kavin hoitamassa haastattelun, kirjoitin jutun ja vein sen seuraavana paivana toimitukseen, siihen aikaan kun ei viela kaytetty tietokoneita. Ilmoitushankkijat tervehtivat minua iloisesti kuten aina.

- Missa sina olit eilen, mikset ollut juhlissa, joku kysyi.

Mutisin jotain ja vein juttuni toimitussihteerille. Han naytti nololta.

-Kuule se eilinen... mina en yhtaan tajunnut..

- Ei se mitaan, mina sanoin ja menin akkia pois.

Silla olihan se minulle kaikkea muuta kuin "ei mitaan". Sattui ihan kamalasti. Etten mina ollut olemassa edes sen vertaa, etta olisi huomattu kutsua mukaan.

Niin etta mahtavatko selityksetkaan nyt riittaa eilisen paikkaamiseen? Kun minakin tammoista muistelen kaksikymenta vuotta myohemmin ja vielakin tulee paha olo.

Ihmisille ei saa tehda noin.

Tuo kuva kertokoon ulkopuolelle jatetyn tunnoista. Sekin on yksi laivan taideteoksista.