Reippailusta tulee hirvean hyva mieli. Eilinen kuluikin melkoisen angstin ja murehdinnan parissa, enimmakseen sohvalla. Vetaydyin nukkumaan takalaista aikaa yhdeksalta ja olin kiitollinen kellojen siirrosta paivalla tunnilla eteenpain, muutenhan kello olisi ollut vasta kahdeksan. Nukuin yksitoista tuntia, kaikesta paivan makoilusta huolimatta.
Mutta tanaan mieliala on aivan toinen! Tein kannellakavelyn ennatykseni eli kiersin sita toista tuntia. Pitempaan en jaksanut, alkoi janottaa ja kuumuuskin kiusasi. Olemme nyt keskella Atlantia silla tavalla, etta tasta on suunnilleen yhta pitka matka Afrikkaan kuin Etela-Amerikan mantereelle. Taalla nayttaa talta.
Jos tasta vetaisi suoran viivan Etela-Amerikan lapi, oltaisiin suunnilleen taalla, Meksikon Capo San Lucasissa. Tosin vain suunnilleen, nama eivat todellakaan ole mitaan suunnistuskoordinaatteja.
Huonotapaisia ihmisia paasin seuraamaan ensinnakin lounaalla. Muuan miekkonen, ei siis tosiaankaan mikaan herra, yritti ravintolaan pelkissa uimahousuissa, paljain jaloin, vetta valuen. Nyt tiedan, etta ravintolan ovella paivystavat tarjoilijat eivat ole ainoastaan toivottamassa ihmisia tervetulleiksi vaan vahtimassa naita uimapukuveijareita, jotka kuvittelevat olevansa niin jumalallisen kauniita, etta kaikki haluavat katsella heita samalla kun syovat perunamuusia.
Eilen nain naisen, joka pyrki ravintolaan bikineissa.
Muita huonotapaisia nain lautasliinakurssilla. Oppitunti pidettiin neloskannen baarissa ja opettaja naytti oikeat otteet flyygelin kannella. Soittopelin reunaa kiertaa mikas muu kuin pieni tiski ja sita reunustaa muutama baarituoli. Ihmiset olivat tulleet hyvissa ajoin ja istuneet baarin tuoleille odottamaan. Vain baarituolit oli hienotunteisesti jatetty tyhjiksi, jotta kaiki nakisivat, mita flyygelin kannella tapahtuu. Mutta eikos sitten viime hetkilla baariin purjehdi pari rouvaa, jotka sivuilleen vilkuilematta tunkevat ahterinsa keskeisimpiin baarituoleihin ja peittavat samalla nakyman puolelta yleisoa. Taman innostamina muutamat muutkin ponkaisivat sijoiltaan ja niin oli flyygelin reunus miehitetty. Kaikki muut mutisivat kiukkuisesti, mutta silla ei ollut mitaan vaikutusta.
Palaan viela vahan eiliseen paivitykseen. Mainitsin elokuvan Julia & Juliet ja nakojaan oletin, etta kaikki tuntevat tarinan. Ehka eivat sentaan?
Ensinnakin elokuvan paatahtena on Meryl Streep, mika on vakuus siita, etta elokuva on hyva. Tarina kertoo amerikkalaisesta kokista Julia Childista, joka kirjoitti ranskalaisen keittokirjan amerikkalaisille ja oli ihan oikeasti olemassa. Samalla, kun kuvataan Julian elamaa Ranskassa 1950-luvun vauhteessa, kerrotaan 2000 luvulla elavasta Julietista, joka paatti valmistaa kaikki Childin keittokirjan ruoat ja kirjoittaa siita blogia.
Menematta taman syvemmalle elokuvaan (katsokaa se, jos ette ole nahneet), pohdin vahan bloggaamista.
Julietin blogi sai nopeasti valtavan joukon faneja, hanesta tuli kuuluisa ja taisi han jonkun verran vaurastuakin bloginsa ansiosta. Se vaikutti kovin helpolta.
Mina olen nyt kirjoittanut 87 blogitekstia, tama on 88. Sivujani on katsottu 2539 kertaa (naen tilaston, vaikka te ette nae). Minulla on siis ollut keskimaarin 29 lukijaa joka paiva. Kiitos teille!
Mutta ei tama silti mikaan menestys ole. Viela?
En ole koskaan ollut poytalaatikkokirjailija. En loyda mitaan iloa siita, etta kirjoittaisin vain itselleni. Haluan kirjoittaa muille. Ja nyt tietysti joku sanoo, etta panes siten kirjoittaen vahan paremmin niin useammat viitsivat lukea.
Pohdin asiaa aamulla Celin kanssa kahvilassa. Oliko muka ihan totta, etta Juliet sai niin nopeasti niin paljon lukijoita?
- Niin, mutta ajattele nyt, Cel sanoi. Juliet kirjoitti englanniksi. Sina kirjoitat suomeksi. Kuka osaa suomea?
- Noin viisi miljoonaa, mina puolustauduin. Ja melkein kaikki osaavat lukea!
Silti on hienoa, etta nainkin monet ovat jaksaneet seurata tata blogia. Enka mina suinkaan aio lopettaa. Pian tulee kesa ja sitten ollaankin ihan eri maisemissa, maaseudulla, Vanhalla maatilalla. Voi kun mina odotan sita!
Hyvänen aika! Onhan meitä lukijoita. Ruusupensaan taakse ei löydä, ellei joku vinkkaa. Luulenpa, että puutarhanhoito ja maalla asuminen vetoavat suomalaisiin paremmin kuin valtameriristeily.
VastaaPoistaMinusta on kyllä ollut mukavaa seilata matkallasi mukana ja säästyä kaikista matkailun vaivoista.
Bloginpitäminen käy työstä.
Pitkästä aikaa taas kurkkasin blogiisi ja valtavasti tekstiä olitkin saanut aikaan sitten viime käyntikerran.
VastaaPoistaItse tallensin blogisi osoitteen omaan bloogiini, joten nappia painamalla pääsen tänne "vihertämään" pienestä kateudesta.
Kirjoituksiasi kaipailen myös HT.netin puumiin :D
hyy