Taideteos on ranskalaisen 1928 syntyneen Armanin kasialaa. En tieda, onko Arman etu-, suku- vai taiteilijanimi. Armanista kerrotaan kuitenkin sen verran, etta han on ollut yksi "uuden realismin" luojista, taiteilijoista, jotka tekevat taidetta arkisista, kaikkien kayttamista esineista. Teoksen nimi on Crayon Couleur.
Kynat on upotettu muoviin tai johonkin sen tapaiseen aineeseen. Pidan tasta tyosta valtavasti, silla olen aina ollut heikkona varikyniin.
Tassa toinen uuden realismin edustaja. Argentiinalainen, 1954 syntynyt Silvina Spravkin on tehnyt pyykkilaudan marmorista. Tyo on nimeltaan Almost Clean. Sama taiteilija on tehnyt muutama paiva sitten esittelemani marmorisen, siivekkaan kirjekuoren. Sen nimi on Via Aerea.
Uusi tapa nahda tavallisia, oikeita asioita, on vetoavaa. Oikeilla tarkoitan asioita ja esineita, jotka ovat tapahtuneet ja olemassa. Vaikka itse olen kirjoitustyolainen, en ikina ole halunnut lukea enka kirjoittaa mitaan, mika ei ainakin voisi olla totta. Science-fiction ei ole minua varten.
Nyt tulee aasinsilta: varsin totta on esimerkiksi se, etta taalla laivalla on nuori nainen, jolla ei ole toista jalkaa. Nain hanet juuri asken kun olin ylhaalla syomassa. Nain hanet jo eilen Rion karnevaali-ihmisten keskella mutta luulin, etta han on joku paikallinen. Haneen kiinnittaa helposti huomiota, silla han pukeutuu sortseihin kuten muutkin nuoret ja kulkee kainalosauvoilla. Toinen jalka on katkaistu reidesta.
Tuo sieva nuori nainen ei nayta vahaakaan silta, etta hanta pitaisi saalia. Ajattelin, etta han on kovin urhea, kun ei istu pyoratuolissa vaan kulkee sauvoilla, minka taytyy olla raskasta. Sitten ajattelin niinkin, etta han varmaan suuttuisi, jos joku sanoisi hanta urheaksi. Han ei nayta yhtaan silta, etta kaipaisi jotain erityista "suhtautumista".
Mutta nainhan se menee. Kun jollakulla on jokin vamma, me, joilla ei ole sita vammaa, tunnemme, etta meidan pitaa osata "suhtautua".
Viela toinen ravintolassa mieleen tullut juttu.
Eilen nain ravintolassa vanhan naisen, joka muistutti hatkahdyttavasti erasta, kauan sitten kuollutta ihmista jonka tunsin. Tama toinen asui samassa pihassa Portsassa silloin kun muutimme 25 vuotta sitten. Mummo oli jaanyt leskeksi joitakin vuosia aikaisemmin. Han asui yksin. Hanen luonaan ei koskaan kaynyt ketaan muita kuin eras nainen, taisi olla siskontytto tai jotain sellaista. Tuo nainen tuli melkein joka paiva, siivosi, kavi kaupassa ja kavelylla mummon kanssa. Heilla oli selvastikin hyvat valit ja voin vielakin nahda tuon valkotukkaisen mummon vilkuttamassa portailla, kun sukulaisnainen lahti.
Seurasin tata monta vuotta ja olin varsin hyvin perilla pihan tapahtumista. Minulla oli siihen aikaan pienia lapsia ja vietin paljon aikaani hiekkalaatikolla toisten aitien ja lasten kanssa. Tulimme tutuiksi mummon sukulaisen kanssa ja juttelimme aina joskus, kun han meni hiekkalaatikon ohi viemaan roskapussia. Sain tietaa, etta nainen kavi kokopaivatyossa ja tuli sen jalkeen linja-autolla Portsaan auttamaan mummoa.
Sitten mummo kuoli. Akkia jostain ilmestyi surevien sukulaisten joukko jakamaan perintoa. Sita olikin jaettavaksi, silla mummolla oli oma, velaton asunto. Tama ei kuitenkaan sukulaisille riittanyt. Kavi ilmi, etta mummo oli maksanut sukulaisnaiselleen kotiavusta. Surijajoukon mielesta tama oli ennenkuulumatonta ja he haastoivat naisen oikeuteen tarkoituksenaan peria rahat takaisin. He vaittivat, etta hekin olivat toki osallistuneet mummon auttamiseen.
Tarina paattyi siihen, etta sukulaisnainen maksoi. Han ei halunnut riidella.
Nain me olemme eri tavoin vammaisia. Toisilta puuttuu jalka, toisilta omatunto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti