Äät ja ööt taas paikoillaan

Kotona jälleen, vatsa täynnä makkarasoppaa ja näkkileipää. Taivas.

Kotimatka oli uuvuttava: Teneriffalta Madridiin, sielta Barcelonaan, sitten Tukholmaan ja viimein Turkuun. Barcelonan lento oli peruutettu, mutta sitä ei kerrottu missään. Odottamista ja epätietoisuutta ja viimein, aamuyön jo alkaessa, pääsimme Barcelonaan ja lentokenttähotelliin vähäksi aikaa nukkumaan. Tukholmassa istuimme viisi tai kuusi tuntia kentällä odottamassa Turun konetta, joka sekin lopulta oli myöhässä.

Oli ihanaa päästä ulos laivasta viimeistä kertaa. Joskus vielä kaipaan sitä, mutta en nyt.

Laura oli kentällä vastassa. Hän oli uurastanut kotona, siivonnut ja käynyt kaupassa ja säilönyt lehdet numerojärjestyksessä ja laittanut saunan päälle. Keittiön pöydällä odotti kimppu myöhäisiä syntymäpäiväkukkia kaikilta tytöiltäni. Voisiko kotiinpaluu enää olla suloisempaa?

Tänään olen puhunut puhelimessa, selannut sähköpostini ja facebookin. Käynyt Nonnan kanssa lenkillä ja koirapuistossa. Pessyt pyykkiä. Laittanut ruokaa. Todennut, ettei kymmenen viikon kestolotto ollut tuottanut senttiäkään.

Matkan aikana minusta tuntui monta kertaa, että olemme juuri ja juuri ehtineet jonkin suuren katastrofin alta pois. Arizonan joukkomurha. Chilen maanjäristykset. Japanista lähtenyt tsunami. Välimeren laiva- ja lentoliikennettä uhkaileva Gaddaf. Jopa hirveä lumimyräkkä, joka alkoi eilen heti, kun pääsimme kotiin.

Mutta kun sain oven kiinni ja television auki, vanhat tutut teemat soljuivat sieltä turvallisesti ja tutulla kielellä. Mitä siitä, jos jossain muualla ihmiset hautautuvat mutaan tai naittavat pieniä tyttöjään vanhoille miehille? Meillä noustaan tai kaadutaan sen mukaan, pääsevätkö homot naimisiin.