Äät ja ööt taas paikoillaan

Kotona jälleen, vatsa täynnä makkarasoppaa ja näkkileipää. Taivas.

Kotimatka oli uuvuttava: Teneriffalta Madridiin, sielta Barcelonaan, sitten Tukholmaan ja viimein Turkuun. Barcelonan lento oli peruutettu, mutta sitä ei kerrottu missään. Odottamista ja epätietoisuutta ja viimein, aamuyön jo alkaessa, pääsimme Barcelonaan ja lentokenttähotelliin vähäksi aikaa nukkumaan. Tukholmassa istuimme viisi tai kuusi tuntia kentällä odottamassa Turun konetta, joka sekin lopulta oli myöhässä.

Oli ihanaa päästä ulos laivasta viimeistä kertaa. Joskus vielä kaipaan sitä, mutta en nyt.

Laura oli kentällä vastassa. Hän oli uurastanut kotona, siivonnut ja käynyt kaupassa ja säilönyt lehdet numerojärjestyksessä ja laittanut saunan päälle. Keittiön pöydällä odotti kimppu myöhäisiä syntymäpäiväkukkia kaikilta tytöiltäni. Voisiko kotiinpaluu enää olla suloisempaa?

Tänään olen puhunut puhelimessa, selannut sähköpostini ja facebookin. Käynyt Nonnan kanssa lenkillä ja koirapuistossa. Pessyt pyykkiä. Laittanut ruokaa. Todennut, ettei kymmenen viikon kestolotto ollut tuottanut senttiäkään.

Matkan aikana minusta tuntui monta kertaa, että olemme juuri ja juuri ehtineet jonkin suuren katastrofin alta pois. Arizonan joukkomurha. Chilen maanjäristykset. Japanista lähtenyt tsunami. Välimeren laiva- ja lentoliikennettä uhkaileva Gaddaf. Jopa hirveä lumimyräkkä, joka alkoi eilen heti, kun pääsimme kotiin.

Mutta kun sain oven kiinni ja television auki, vanhat tutut teemat soljuivat sieltä turvallisesti ja tutulla kielellä. Mitä siitä, jos jossain muualla ihmiset hautautuvat mutaan tai naittavat pieniä tyttöjään vanhoille miehille? Meillä noustaan tai kaadutaan sen mukaan, pääsevätkö homot naimisiin.

 

Ilma viilenee

66. paiva laivalla. Teneriffalle on viela 250 merimailia, takanamme niita on Los Angelesista 11620. Olen ylittanyt paivantasaajan kaksi kertaa ja kiertanyt Kap Hornin. Olen ihan valmis menemaan kotiin.

Ilma on tanaan selvasti viilentynyt ja Teneriffalla lampotilan pitaisi olla noin 17 astetta. Se on hyva, silla kiinnitin jo kaikki irtolahkeet Fjallraveneihini ja jatin villapaitani pakkaamatta.

Kavimme viimeisen kerran kahvilla Celin kanssa ja heitimme hyvastit. Han lahtee aikaisin huomenaamulla retkelle Teide-vuorelle, enka enaa nae hanta. En varmaan koskaan enaa.

Ennen hyvasteja puhuimme etunimista Celin ja brasilialaisen kahvilatytto Tatianan kanssa. Heidan mielestaan Pirkko on hirvean vaikea ja erikoinen nimi. Yritin opettaa heita sanomaan "Yrjo", pisteitten kanssa, mutta se oli mahdotonta.

Palautin lainaamani kirjat upseerimessiin ja jatin sinne kaikki omat, suomenkieliset pokkarini. Ihme, jos joku lukee niita viela joskus, silla taalla ei ole yhtaan suomalaista naista.

Kavin kysymassa passiani infosta. Kysyin sita eilenkin ja minulle sanottiin, etta se on henkilokunnan toimistossa. Raine kavi siella tanaan ja kysyi asiaa, mutta siella sanottiin, etta on aivan mahdotonta, etta minun passini olisi siella. Menin uudestaan infoon ja hetken selvittelyn jalkeen he lupasivat, etta saan passini huomenna.

Tama taulu riippuu hyttimme makuuhuoneen seinalla. Pidan siita. Huomenna katselen sita viimeisen kerran ennen kuin kommin ylos vahan liian kapeasta eika niin kovin hyvasta sangysta, jossa tuntuu koko ajan kuin nukkuisi paa alaspain.

Matka taalla blogissa paattyy tahan. Kiitos teille, jotka olette olleet koko taman pitkan matkan kanssani.

Blogi ei paaty, vaikka se nyt pariksi paivaksi hiljenee. Turussa jatketaan!



j.k. yksi merimaili on 1852 metria

Kunnon ateria vei unet

Ohitimme tanaan aamulla Kap Verden saariryhman. Kaikki, mita onnistuin saamaan siita muistikortille, nakyy alla. Nakyma on viimeinen saarille ja sen ohi menimme kymmenen maissa.

Noin 420 000 asukkaan Kap Verde on itsenainen Afrikan valtio 450 kilometrin paassa Lansi-Afrikan rannikolta. Portugalilaiset asuttivat sen 1400-luvulla ja pian sen jalkeen saarista tuli orjakaupan keskus. Nykyiset asukkaat ovatkin enimmakseen entisten orjien ja portugalilaisten jalkelaisia.

Olin kuvitellut olevani aamulla varhain valppaana ulkona tahystamassa, mutta kun herasin, kello naytti ennatyksellisesti yhdeksaa! Siihen on kaksi syyta: me siirsimme taas eilen kelloja tunnilla eteenpain ja toiseksi nukuin viime yon hirvean huonosti. Siihen puolestaan on vain yksi syy, olimme illalla syomassa laivan italialaisravintolassa Portofinossa. Konepaallikko kutsui meidat ja muutaman muun sinne ja soimme hyvin, pitkan kaavan mukaan ja ehdottomasti liian myohaan.

Kerrankin en valita ruoasta. Se oli tosi hyvaa. Soin aluksi minestronekeittoa, sitten  lampaankyljyksia ja lopuksi kokoelman erilaisia pienia jalkiruokia. Kun kaikki tama ja pari lasi viinia etsiskeli paikkaansa minun vatsassani kaiken yota niin ihmekos, ettei nukuttanut.

Olen muuten elanyt siina uskossa, etta minestronekeitto on aina punaista. Se minestrone, jota syon Suomessa on punaista. Se, mita myydaan pussissa. Eilinen oli kirkasta. Ihmettelin asiaa aamukahvilla Celille ja han sanoi, etta kirkasta sen kuuluukin olla. Vaikka Cel on ranskalainen, han asuu Italiassa ja on naimisissa italialaisen miehen kanssa joten han taitaa tietaa, mista puhuu.

- Meilla kalakeitto on aina punaista, han sanoi. Niin myos Ranskassa. Siihen laitetaan aina tomaattia tai paprikaa.

Omaan minestroneensa Cel laittaa erilaisia vihanneksia, papuja ja vahan pastaa. Eilen pohdimme pitkaan pastan keittamista. Mina keitan sita aina summamutikassa, mieluummin paljon, ettei kukaan jaa nalkaiseksi ja laitan ajastimen kertomaan, milloin se on valmista. Taysjyvabarilla valmistuu kahdeksassa minuutissa.

Cel taas kysyy jokaiselta ruokailijalta erikseen, kuinka paljon nama ovat aikeissa  syoda ja keittaa sitten sen verran. Mitaan ei koskaan mene hukkaan. Ajastinta han ei kayta, han tarkkailee pastan kypsymista kokeilemalla. Ja poytaseurue odottaa pastan kypsymista, pasta ei koskaan odota ketaan.

Pitkaksi venahtaneen aamun jalkeen paiva on kulunut huilaillessa. Asken kavin juomassa iltapaivakahvit promenadikahvilassa. Tai oikeasti otin mukillisen kahvia ja join sen alemman kannen tyhjassa baarissa, promenadikahvila kun oli ihan taynna. Kuvan keskiosassa nakyva jono menee sinne. Aamuisin kahvila on ihan tyhja, usein olemme Celin kanssa olleet ainoat asiakkaat. Vahan ennen viitta viimeistaan jono alkaa olla pitka ja viiden ja kuuden valilla en viitsi edes kayda yrittamassa sinne.

Huomenna pakataan, palautetaan lainattuja kirjoja ja lehtia ja heitetaan hyvasteja. Nyt alan kerailla tarpeettomia papereita ja pistan ne roskiin.

Tutkivan surnalistin paljastuksia

Nyt tulee paljastus. Tama on sitten aika raju.

Valmista?

Taman hienon ja valtavan laivan kaikkein pyhimmassa, komentosillan komentokeskuksen ylapuolella, riippuu pari karvanoppia.

Tassa todiste.

Jos olen jotain jo epaillytkin sen takia, etta ravintola ei ole ihan gourmee, avasivat karvanopat lopullisesti silmani. Tama on amislaiva!

Olin komentosillalla syomassa vohveleita. Niita tarjoillaan siella joskus sunnuntaisin ja kapteeni kutsuu sinne muutamia ihmisia, joiden joukkoon minakin nyt siis armollisesti sain kuulua. Raine myos, tietysti. Ja siita hyvasta mina nyt sitten pilkkaan tata paattia, kiittamaton.

Eilen illalla olin ylakerran Windjammer-ravintolassa syomassa. Menen sinne heti puoli kahdeksalta kun se avataan ja siihen aikaan siella on viela hyvin hiljaista. Savoy-teatterin esiintyjat, soittajat ja muut, ovat usein olleet yhta aikaa minun kanssani, heilla kun tyot alkavat kahdeksalta. Istuin yksin, mutta tarjoilija taisi luulla minua johonkin esiintyjakaartiin kuuluvaksi, silla han tuli juttelemaan.

-Oletteko te rouva Yalba?
- En, en ole, vastasin.
- Mita te sitten teette tyoksenne taalla?
- Itse asiassa mina matkustan mieheni kanssa. Han on taalla toissa, en mina.
- Aha. Te ette siis tee mitaan?
- Nain sen voin sanoa, vastasin ja hymyilin vahan vinosti.

Ihan oikeassa han oli. Mina en tee taalla mitaan. Ei ollut tarkoituskaan tehda.

Tekematon oleminen ei ole ollut koko ajan aivan helppoa. Olen jopa salaa kadehtinut naisia, jotka virkapuvuissaan kiirehtivat paikasta toiseen kaiken paivaa ja saavat siita palkkaa. Sita, mita mielta he ovat meista toimettomista rouvista, en taida haluta loppuun asti ajatella.

Olen muutaman kerran purkanut tasta aiheesta sydantani Rainelle. Kerran han rohkeni huomauttaa, etten mina ole mikaan nuori tytto enaa.
 - Voisit kai jo ajatella, etta voit joskus vain olla, han sanoi. Ettet olisi noin kamalan luterilainen.

Mutta kun mina olen luterilainen. Sen joka ei tyota tee, ei pida leipaaakaan syoman. Piste.

Allamme on viisi kilometria vetta. Se on toinen asia, joka minulle selvisi komentosiltakeikalla.

Lyhyet varjot

Ylitimme tanaan Paivantasaajan. Varttia yli yksitoista takalaista aikaa aurinko oli kohtisuoraan ylapuolellamme. Kuvassa sen nakee siita, etta minusta lankeava varjo on hyvin pieni.

Kelloja siirrettiin tanaan tunnilla eteenpain, lahemmas Suomen aikaa. Lyhennys paivaan oli tervetullut, silla tekemiset alkavat olla kovin, kovin vahissa. Kaiken lisaksi CNN:n uutiskanava lakkasi nakymasta televisiosta. Viime paivina olen katsonut sita aika paljon, varmaan samoja uutiskuvia Japanista kuin tekin siella.

Pesin pyykkia ja ajattelin, etta saa nyt olla viimeinen kerta ennen laivasta lahtoa. Yritan tehda sen silla tavalla hienotunteisesti, ettei hyttisiivoojan tarvitse jarkyttya minun alusvaateliputuksestani. Aloitan pyykkaamisen vasta, kun housekeeperi on kaynyt ja toivon, etta vaatteet kuivuvat, ennen kuin han seuraavan kerran tulee. Useimmiten olen joutunut ottamaan aamulla pyykit pois kylpyhuoneesta ja ripustamaan ne viela tuolien ja sohvien selkanojille ja ikkunaluukkuihin vahaksi aikaa, jotta viimeinenkin kosteus haihtuisi. Kerran unohdin ne kun lahdin ulos hytista ja siivooja oli paassyt yllattamaan.

Aamupaivalla istuin vahan aikaa kannella. Olen kulkenut ulkona sandaaleissa ja nyt jalkani ovat ruskettuneet hassun raidallisiksi. Ajattelin yrittaa tehda asialle jotain, kannoin aurinkotuolin kaiteen viereen ja tyonsin paljaat jalkani kaiteitten valista ulos. Aurinko meni pilveen ja pysyi siella, kunnes kyllastyin odottamaan ja lahdin pois.

Viime paivien valopilkku on ollut elokuva Julia & Juliet, joka on tullut muutaman kerran televisiosta. En ollut ennen nahnyt sita ja nautin todella paljon kun nyt nain. Tarina oli herttainen ja nayttelijantyo loistavaa, mutta pohjimmiltaan kyse oli vakavasta asiasta, naisten tarpeesta loytaa mielekasta tekemista. Juuri nyt pystyin samaistumaan heihin todella hyvin.

Passien leimaamisesta ja eriarvoisuudesta

Kotimatka on toden teolla alkanut.

 Lahdimme eilen Salvadorista pahasti myohassa. Syyna olivat Brasilian viranomaiset, jotka halusivat nahda kaikkien matkustajien plus henkilokunnan passit ennen lahtoa ja leimata ne. Leimoja laiskittiin kaksin kappalein ja kun passeja on noin 4500, siihen kului koko paiva pitkalle iltaan. Virkailijat poistuivat salkkuineen vahan ennen puolta kymmenta illalla.

Nojailin neloskannen kaiteeseen, katsoin virkailijoiden lahtoa ja odotin, etta laiva voisi viimeinkin irrota laiturista. Hotellipaallikko oli ottamassa viimeisia valokuvia Brasiliasta ja tuli viereeni paataan pudistellen.

- Kamalaa, aivan kamalaa, han huokaili. Brasilialaiset eivat ole ollenkaan valmiita taman luokan risteilyihin.

Viimeisena laivasta tuli ulos matkustajina ollut pariskunta. He jaivat laiturille seisomaan matkalaukkuineen. He nayttivat vasyneilta ja vihaisilta. Olivatko he viimeiset, joiden passit oli leimattu? Olivatko he myohastyneet sen takia lennolta, joka veisi heidat kotiin? Mita he oikein odottivat?

En tieda, mutta sinne he jaivat, autiolle satamalaiturille. Nain heidat siella seisomassa siihen saakka kunnes laiva oli niin kaukana, etten enaa erottanut yksityiskohtia.

Olen nyt nahnyt kahdeksan maata ja kaksitoista satamakaupunkia seka muutaman muun paikan alkumatkasta Amerikan mantereella. Odotin, etta nain pitka matka antaisi sen verran perspektiivia kotimaan arkeen, etta palaisin jollakin tapaa valaistuneena ja parempana ihmisena.
Valitettavasti mitaan tallaista ei ole tapahtunut, mutta onhan tassa viela viisi paivaa aikaa.

Kaikkein koskettavin asia Etela-Amerikassa on ollut nahda lahelta, miten valtava ero koyhien ja hyvin toimeentulevien ihmisten valissa on. Nakojaan jopa kulkukoirilla ja -kissoilla on paremmat oltavat kuin kodittomilla ihmisilla. Elaimilla on auttajansa, olen nahnyt monta kertaa, miten niille on viety ruokaa ja vetta. Kadulla nukkuvaa koditonta ei olla nakevinaan. Viimeksi eilen kavelin Salvadorissa pienta kadunpatkaa  jonka toisella laidalla oli ravintola. Sen ulkopoydissa istui hyvinvoivan nakoisia ihmisia syomassa. Kadun toisella puolella, korkeintaan kahden metrin paassa, istui koditon mies, joka vuosi verta. Veri valui hanen paastaan pieneksi lammikoksi kadulle. Ravintolassa ihmiset soivat enka mina ollut heita parempi, silla kuljin ohi ja ajattelin mielessani etta voi voi.

Suomi on oikeasti todella hyva paikka asua.

Nyt sitten menna jyskytetaan eteenpain, toivotaan, etta koneet kestavat ja ruoka riittaa. Keskella Atlantia voi tulla aika avuton olo, jos sattuisi jotain tarvitsemaan.

Viimeisen kerran maissa

Raine yllatti eilen illalla ja toi minua varten tehdyn syntymapaivakakun ynna pullon kylmaa kuohuviinia hyttiin. Loppuilta kuluikin sitten kakkua syoden, enka mennyt illalliselle ollenkaan.

Eilisesta juhlinnasta huolimatta olin taas aamulla innoissani lahtemassa ulos, olimmehan viimeista kertaa satamassa ennen ensiviikkoista Teneriffaa. Lahdin Celin kanssa kahdestaan, menimme Mercado Modelo -halliin, eli yhteen Brasilian suurimmista ellei kaikkein suurimpaan kasityolaisten myyntipaikkaan. Se on tassa sataman lahella ja olen kaynyt siella melkein joka kerta taalla ollessamme, mutta kun halli on niin iso ja siella on 150 myyntikojua, niin meneehan siella aikaa.

Myyjat eivat ole erityisen paallekayvia, mutta joidenkin tapa osoitella on vahan arsyttava. He hokevat "katso tata, katso, katso", ikaan kuin en olisi juuri sita tekemassa.

Hallin edustalla on viela torialue. Siella muaan vanha mummo takertui minuun ja halusi aivan valttamatta ennustaa, vaikka sanoin moneen kertaan, etten ymmarra sanaakaan hanen ennustuksistaan. Ei auttanut, mummo ennusti paattavaisesti ja sain mina sen veran selvaakin, etta pitkaa ja onnellista elamaa luvattiin. Annoin siita hyvasta mummolle kaksi realia.

Menimme lounasaikaan takaisin laivaan ja lahdimme sitten Rainen kanssa kahdestaan. Menimme kuvassa nakyvalla hissilla Vanhaan kaupunkiin, Pelourinhoon. Hissikyyti maksaa vain 0,15 realia joten kahdenkympin taksikyytien rinnalla se on ilmaista.

Kavimme Afro Brasilian museossa, jossa kerrottiin mustan vaeston menneisyydesta ja kulttuurista. Salvadoriinhan on aikoinaan laivattu paljon orjia Afrikasta ja heidan kulttuurinsa on taalla hyvin nakyvasti lasna.

Tanaan on todella kuuma paiva. Tunti tai pari kaupungilla on ihan tarpeeksi. Vaikka paikka olisi kuinka kaunis, kuumuus on liian raskasta. En haluaisi asua taalla, en missaan pain Brasiliaa enka missaan muuallakaan, missa on nain kuumaa.

Lahdemme tanaan pian auringonlaskun jalkeen kohti Eurooppaa. Se tuntuu tosi hyvalta. Celin kanssa juuri aamulla mietimme, etta kun me olemme nyt olleet taalla 60 paivaa, niin sehan tarkoittaa lomailua monen vuoden tarpeiksi. Tavallisestihan lomamatkat kestavat vain viikon tai korkeintaan kaksi.

Lyhyiden lomien vaikutukset ovat ehka positiivisempia kuin nain pitkien. Kun ei ehdi kyllastya, kaikki tuntuu hienolta ja usein tuntuu viela silta, etta lomapaikkaan pitaa ehdottomasti palata jonain paivana. Minullakin on muutamia paikkoja, joihin haluaisin menna, mutta niista yksikaan ei ole Etela-Amerikassa. Ainakaan viela.

Kirjoitus kadonneen tilalle

Taas kavi nain: olin juuri saanut pitkahkon tekstin valmiiksi ja lisasin siihen kuvia, kun kone ilmoitti ongelmasta ja havitti kaiken. Pahus!

Tanaan on 59. paivani taalla. On myos 53. syntymapaivani. Nailla asioilla ei ole mitaan tekemista keskenaan. Jos jotain pitaa keksia niin on hyva, etteivat luvut ole toisin pain.

Asken kirjoittamani ja havittamani paivitys oli varmaan viela tylsempi kuin tama. Tama on vahemman tylsa, koska tama on lyhyempi. Laitan kuvia. Ensimmainen on laivan kirjastosta, jossa joku nukkuu. Kirjasto on kiinni, mika tarkoittaa sita, etta kirjakaappien ovet on suljettu. Kirjasto on auki taas, kun ovet avataan. Kirjastovirkailijaa ei ole.

Toinen kuva on kiipeilyseinalta. Tuo alas tahyava naishahmo on hauska ja siksi tama kuva on otettu. Kiipeilya en ole kokeillut enka kokeile.

Viimeinen on 12. kannen peraosasta. Koira muistuttaa kovasti meidan Nonnaa, jota minulla on kova ikava vaikka se onkin kauhea remmirayha ja tehnyt poissaollessani pahojansa minka ehtii.

Tama riittakoon talta paivalta. Jaljella on viela kahdeksan yota ja seitseman paivaa. Onneksi nukun hyvin. Paivista voi tulla pitkia.

Haikeutta lopun alkaessa

Laivassa oli aamulla hyvin hiljaista. Nekin, jotka olivat liikkeella, nayttivat vasyneilta. Promenadikahvilan tarjoilijapoika kertoi olleensa karnevaaleissa neljaan asti aamuyolla. Kun itse herasin vahan ennen kuutta ja katsoi hytin ikkunasta ulos, nain satamalaiturilla viela aikaisia juhlista palaajia.

Taman paivan kuvat ovat kaikki eilen otettuja Salvadorin vanhasta kaupungista. Muuten ne eivat sen kummemmin liity mihinkaan.

Istuin aamulla sangylla ja katsoin, miten laivamme irtaantui laiturista. Salvador alkoi etaantya, ohitimme laituriin jaavia risteilijoita, muutamia pienia kalastajaveneita ja aallonmurtajan. Apunamme ollut pieni hinaaja kaantyi ja palasi satamaan, me suuntasimme avomerelle. Nukkuva tai korkeintaan hyvin hitaasti heraava kaupunki katosi vahitellen nakyvista.

Tuntui vahan haikealta. Nyt jo, vaikka kaymme kaupungissa viela kerran. Useiden vierailujen viheliainen puoli on siina, etta paikkoihin alkaa kiintya ja kun kuitenkin tietaa, etta niista on kohta luovuttava, todennakoisesti ainiaaksi, tulee surulliseksi.

Alussa henkilokunta ei ollenkaan ymmartanyt, miksi laivan piti poiketa juuri Salvadoriin. Siita kerrottiin pelottavia tarinoita, sanottiin, ettei siella ole mitaan. Ei ainakaan mitaan muuta kuin roistoja ja ryovareita. Juttelin Celin kanssa tanaan ja hankin kertoi lukeneensa jostain Brasilia-aiheisesta matkakirjasta, etta jos maassa tulee ryostetyksi, se todennakoisimmin tapahtuu juuri Salvadorissa.

Kaupungilla on siis minun suhteeni viela yksi tilaisuus pilata hyvin kehittynyt suhteemme. Tahan asti minulla on ollut vain mukavia kokemuksia. No, ehka yksi mielipuoli taksikuski ja jokunen vaarinymmarrys paikallisen kielen takia ja ehka myos vahan pilaantunutta ruokaa. Mutta silti. Jokin taman paikan tunnelmassa oli kotoisaa.

Olen kertonut teille vanhan kaupunginosan naisista, jotka usein pukeutuvat hyvin pieniin vaatteisiin, vaikka ovat varsin runsasmuotoisia. Valitsin eilen valokuvia blogia varten ja huomasin, etta olin aivan sattumalta onnistunut saamaan tallaisen naisen kuvaan, vielapa ihan etualalle.

Ensin ajattelin, etta nythan paasen nayttamaan teille, mista olen puhunut. Sitten katsoin uudestaan. Naisen kummallakin puolella, kasi hanen kadessaan, kaveli lapsi, tytto ja poika. Kaikki nayttivat hyvin iloisilta, tyytyvaisilta toinen toisiinsa ja aiti viela erityisen ylpealta pienesta perheestaan.

Ja minako sitten olisin laittanut sen kuvan vain osoittaakseni, miten rumalta liian lyhyen paidan alta pursuava iso vatsa nayttaa? Hapesin jo ajatustakin.

Tammoisia. Mutta tanaan olemme merella, samoin huomenna. Sitten meilla onkin nelja paivaa, jolloin olemme vuorotellen Santosissa ja Riossa.

Omat lentolippuni kotiin on ostettu. Tyota tekevan miehen mukana matkustaminen on sikali hankalaa, etta me emme voi ostaa lippujamme yhta aikaa. Raine saa omansa firman puolesta ja jarjestamina. Vasta, kun han tietaa omista lennoistaan, voimme ostaa minun lippuni. Ja siina vaiheessa, kuten nyt kavi, paikkoja ei enaa ollut paljon jaljella, ei ainakaan halvempia. Pelkka kotimatka Teneriffalta Barcelonan, Madridin ja Tukholman kautta Turkuun maksoi nyt niin paljon, etta pahaa tekee. Se on hinta siita, etta mina edelleen pelkaan eksyvani lentokentille ja vaariin koneisiin enka halua matkustaa yksin. Mutta kuten mina Rainelle sanoin, vaimon pitaminen tulee kalliiksi.
Han oli kerrankin samaa mielta.

Vatsasta puhe

Luulin, etta vatsavaivat menivat jo ohi, mutta olin vaarassa. Tanaan minua ei ole huvittanut menna edes kannelle kavelemaan, silla vatsaan sattuu.

Toiset saavat paansarkya kaikesta mahdollisesta, minulla oireilee vatsa. Muistan, etta jo pienena tyttona joskus ajattelin, milta mahtaisi tuntua, jos vatsaan ei sattuisi enaa koskaan? Vielakin haaveilen siita, mutta ei se ole tehnyt tuota keskivartaloa yhtaan sen yhteistyokykyisemmaksi.

Olen kuitenkin selvinnyt aika vahalla kun ottaa huomioon, mita kaikkea olen talla matkalla syonyt. Esimerkiksi taman aamiaisen, joka ei ole taalta laivalta, vaan jostain Arizonasta Ameriikan-turneereitilta. Jos yopaikassamme ei oltu tarjottu kunnon aamiaista, etsimme aina ensi toiksemme jonkun kuppilan, josta sellaisen sai. Ja tama tassa kuvassa on nyt aito, amerikkalainen aamupala. Minakin soin kaiken, vaikka muuten olen aamuisin yksi-banaani-ja-kaksi-siivua-leipaa-iankaikkisesta-iankaikkiseen -ihminen.

Kylla tama tasta taas. Huomenna varmaan kaikki on paremmin.

Selasin kalenteria tanaan ja huomasin, ettei enaa ole kuin kolme ja puoli viikkoa siihen, kun lahdemme kotiin. Kasilla alkavat olla viimeiset hyvat mahdollisuudet keskittya paasykoekirjoihin. Olen nyt lukenut niita kaikkia sen verran, etta asiat alkavat olla jollakin tapaa hallussa. Tanaan ryhdyin tekemaan tiivistelmaa vaikeimmasta kirjasta. Alleviivaukset olen tehnyt jo aikaisemmin.

Yksi opiskelun kynnyksista on oppia, miten itse parhaiten oppii. Mina en opi mitaan pelkastaan lukemalla. Olen huono keskittymaan ja ajatukseni lahtevat helposti omille teilleen. Tarvitsen kaikenlaista askartelua lukemisen ohessa: tiivistelmia, kuvia ja sita, etta asiat voi jotenkin yhdistaa johonkin tuttuun. Lukioaikana minulla oli kaytossa iso piirustuslehtio - on se kotona vielakin -, johon piirtelin varikkaita kuvia ja muistilaatikoita erityisesti biologiasta ja matematiikasta. Kieltenopintojen tueksi liimailin keltaisia muistilappuja keittiokaappeihin ja vessan seinaan ja kaytin ahkerasti kirjojen mukana tulleita cd-levyja. Niissa yhdistyivat mainiolla tavalla kuulo, nako- ja tuntoaisti, kun paasi itsekin kirjoittamaan.

Se, etta me ihmiset olemme erilaisia oppijoita saa minut aina toivomaan, etta kouluikaisten lasten vanhemmat olisivat lempeita jalkikasvuaan kohtaan eivatka pakottaisi naita lukemaan. Etta ensin ainakin selvittaisivat, oppiiko piltti lukemalla mitaan vai ei.

Laivaelamasta ei nyt tanaan ole taman enempaa kerrottavaa. Ehka kuitenkin se, etta meidan mukava costaricalainen hyttisiivoojamme ei ole enaa moneen paivaan kaynyt. Taalla on pulaa hyttisiivoojista ja kun heista on pulaa, heidat otetaan ensimmaiseksi pois miehistohyttien siivouksesta. Totta kai. No, on taalla kaynyt yksi jos toinen sen jalkeen, mutta kovin epasaannollisesti, nytkaan ei kahteen paivaan ketaan.

Ei meilla kotonakaan joka paiva pesta vessaa tai vaihdeta lakanoita. Mutta kun paahousekeeperi puolustelee tata siivottomuutta silla, etta hanelta puuttuu tyontekijoita. Eihan se missaan muuallakaan ole puolustus, eivat tarjoilijat voi sanoa, etta tanaan tarjoillaan vain osalle asiakkaista tai konepuolen miehet ilmoittaa, etta koneet kayvat vain puoli paivaa, kun on henkilokuntapula. Tasta taalla nyt kiistellaan, paivittain melkein.

Kiertoajelulla

Salvador de Bahiaan on aikoinaan tuotu paljon orjia Afrikasta. Heidan jalkelaisiaan asuu taalla edelleen runsaasti ja kaupungilla voikin nahda poikkeuksellisen paljon afrikkalaista alkuperaa olevia ihmisia. Orjuuden muisto elaa joka puolella ja nyt silla tietysti tehdaan bisnesta. Ravintoloissa tarjoilijat saattavat olla pukeutuneita orjuuden aikaisia asuja muistuttaviin pukuihin, kaupoissa myydaan pienia orjapatsaita, koruliikkeissa orjanaisten kayttamia, onnea tuovia koruja ja jopa satamassa oli vastassa orjanaisiksi puettuja hahmoja, kun aamulla tulimme tanne.

Lahdin aamulla Celin kanssa kaupungilla, silla molempien miehet olivat kiinni toissaan. Kavimme kasityolaiskojujen tayttamassa kauppahallissa emmeka muuta jaksaneetkaan. Halli on suuri ja siella on kojuja kahdessa kerroksessa. Jaksoimme katsoa vain osan niista, mutta se ei haittaa, silla mehan tulemme viela takaisin tanne.

Tavallisimpia myyntiartikkeleita tallaisissa kaupoissa taalla kuten myos Uruguayassa, Argentiinassa, Chilessa ja Perussa ovat puiset tai pavuista kootut helminauhat. Brasiliassa on myos paljon puuvillavaatteita, hyvin kauniitakin. Samoin kirjailtuja tai reikaompelein somistettuja poytaliinoja. Hinnoissa on reilusti tinkimisen varaa. Hallissa nain aivan samanlaisen nahkalaukun, minka jo ostin vanhasta kaupungista 85 realilla eli noin 40 eurolla. Hallissa siita pyydettiin 320 realia. Ennen kuin paasimme kojun luota pois, hinta oli laskenut 170 realiin. Enka mina edes kysynyt siita mitaan, naytin vain Celille, etta tuollaisen olen jo ostanut.

Kaikenlainen yksityisyritteliaisyys kukoistaa. Virallisten kauppojen ja kojujen lisaksi taalla on vaikka minkalaisia myyjia myymassa ties mita. Myyjat eivat missaan ole kauhean paallekayvia, mutta mikaan rauhassa katseleminen ei silti onnistu muualla kuin hienommissa liikkeissa.

Vaihtorahaakaan nailla yrittajilla ei koskaan ole, vaikka paiva olisi jo pitkalla. Se tuli tanaankin todistettua moneen otteeseen. Viimeksi asken, kun tulimme Rainen kanssa laivaan. Tulin nimittain keskipaivalla takaisin ja me lahdimme sitten Rainen kassa iltapaivalla kahdestaan. Terminaalin ulkopuolella karkkyy aina joukko takseja ja nyt innostuimme lahtemaan kaupunkikierrokselle. Saimmekin oikein antoisan ja pitkan kierroksen pienen ja hurjaa vauhtia ja hyvin taitavasti ajavan taksin kyydissa. Naimme kaupungin keskeiset nahtavyydet kuten merimuseon, jonkun vanhan linnoituksentapaisen, nakoalapaikan, vanhaa kaupunkia ja pari uimarantaa. Se, etten tarkemmin tieda nahtavyyksien nimista tai tarkoituksesta, johtuu siita, ettei kuskimme osannut sanaakaan englantia.

Jaimme kyydista pois ylhaalla vanhassa kaupungissa ja menimme siistin nakoiseen ravintolan syomaan. Tilasimme Filet Mignonit ja saimmekin oikein kauniit annokset. Fileet jaivat kuitenkin syomatta, silla ne maistuivat pilaantuneilta. Ja sitten me taas otimme taksin (kamalaa taksilla ajoa) ja tulimme takaisin laivaan, tosin mutkan kautta kun kuski vei ensin meidat vaaraan paikkaan, eihan hankaan ymmartanyt sanaakaan englantia. Niin ja sitten hanellakaan ei ollut vaihtorahaa.

Taksit taalla eivat ole samaa luokkaa kuin Suomessa. Viimeisin taksimme oli virallinen, valko-puna-sininen auto, mutta siina ei silti ollut turvavoita takapenkilla. Kiertoajelutaksimme oli ihan tavallinen pikkuauto ja siina oli takapenkilla turvavyot - ne pysyivat koossa pakkausteipin avulla.

Viimeksi tulleille matkustajillemme Salvador de Bahia oli risteilyn toinen ja viimeinen satama. Nyt olemme kaksi paivaa merella ja sitten he lahtevat pois. Tuntuu, etta se on aika vahan, kun kuitenkin on kyse risteilysta. Mutta kaipa nuo jo ostaessaan ymmarsivat, mita olivat hankkimassa.

Tapojen turmelusta

Ensin yksi kysymys: kuinka moni teista menisi ravintolaan syomaan pelkissa alushousuissa?

Tuskin kukaan. Mutta namapa menevat, nama brasilialaiset. Eika asia kaunistu siita, etta kyseessa ovat uimahousut, alusvaatteista puhutaan kuitenkin ja joka tapauksessa, mista tahansa nakokulmasta katsottuna, ne ovat ravintolaan liian vahan! Nakokulmasta... juuri niin.

Olin asken syomassa ylakerran ravintolassa ja aikeissa  istua, kun huomasin, etta tuoli oli ihan marka. Joku oli istunut siina marissa uimahousuissa. Naita uimahousuveikkoja nain useampiakin. Eivat osaa edes lukea, silla ravintolan ovella lukee isoilla kirjaimilla, etta paljaat jalat, topit ja lyhyet sortsit eivat ole sallittuja.

Niin juu, uimahousuja ei tosiaan mainita erikseen.

Oi voi tata tapojen turmelusta. Tuskin kannattaa enaa edes mainita miehia, jotka ovat kasvaneet lippalakkiensa sisaan?

Samaa aihetta sivuaa seuraava. Meilla oli taas eilen pelastusharjoitukset. Olen joka kerta ollut liian aikaisin (lue: siihen aikaan kuin on maara) omalla pelastusasemallani ja saanut odotella hyvan tovin. Eilen seisoskelin kannella, odotin harjoituksen alkua ja paatin, etta talla kertaa en mene ennen kuin melkein kaikki muut ovat tulleet. Oma asemani on neloskannen ravintolassa, mutta asemia on seka nelos- etta viitoskansilla myos ulkona. Kuvan ihmiset tulivat maaraikaan omille asemilleen, joissa henkilokunta paimensi heidat seisomaan jonoon. Tassa he saivat sitten seista noin kolme varttia, silla kun itse menin sisalle ja omalle paikalleni, siella ei viela ollut paljon ketaan, tallakaan kertaa.

Myohastelijoille ei juolahda mieleen, etta harjoitus ei voi alkaa, ennen kuin kaikki ovat paikalla. Etta jos kolmestatuhannesta matkustajasta 2999 on paikalla ja yksi ei, niin ne 2999 odottavat sita yhta.

Itse harjoitus ei ole kummoinen. Me vain kuuntelemme kaiuttimista tulevat ohjeet hatatilan varalle ja katsomme, kun henkilokunta nayttaa, miten pelastusliivit puetaan paalle. Muuta ei tarvita.

Nyt tuli tammoista valitusta, mutta osaavat ne muutkin valittaa. Kun eilen menin syomaan, oli ravintolassa parhaillaan menossa oikein kohtaus. Muuan nainen valitti kiihkeasti ruoasta. Han antoi palautettaan buffet-poydan edessa ravintolapaallikolle ja kahdelle tarjoilijalle. Kun menin siita ohi, kuulin, miten ravintolapaallikko kysyi, etta mita Te sitten haluatte?
- Meilla on taalla joka paiva lihaa, kalaa, ja kanaa, han sanoi.Totta.

Se ei ollut tarpeeksi eika riittavan hyvaa, silla nainen jatkoi ja jatkoi. Ehdin hakea ruokani, loytaa paikkani ja syodakin hyvan aikaa, ennen kuin valikohtaus tuli siihen pisteeseen, etta nainenkin meni istumaan. Hetken paasta ravintolapaallikko toi hanelle lautasellisen leipaa. Muuta han ei ottanut. Han oli tosi vihainen. Sitten hanen miehensa tuli ravintolaan ja nainen paasi purkamaan sisuaan tahan. Mies katseli hiljaisena ikkunasta ulos, kun vaimo dramaattisesti elehtien kuvaili kohtaamiaan vaaryyksia.

En tieda sen tarkemmin, kun en kuullut, mita nainen sanoi, mutta ruumiinkieli kertoi riittavasti.

Eihan tama ruoka taalla saisi Gordon Ramsaylta kiitosta, mutta kylla sentaan jotain aina loytyy. Tanaan soin perunamuusia ja palapaistia ja se oli ihan hyvaa. Olen nyt enimmakseen kaynyt ylhaalla syomassa, silla miehiston messista en oikein tahdo loytaa mitaan syotavaa.

Lahdemme kotiin tasan kuukauden paasta. Eilen aloin ensimmaisen kerran miettia, mita laittaisin ruoaksi sitten, kun paasen omaan keittiooni. Makkarasoppaa. Laskisoosia. Niita nyt ainakin.

Hukassa

Kristuspatsasretkesta ei tullut mitaan. Kello oli lahemmas yksitoista, kun Raine soitti ja sanoi, ettei paase lahtemaan. Oli joku sukeltajaongelma kuulema. Kai sekin sitten on sahkopuolen hommia?

Lahdin yksin. Se on helppoa taalla Riossa, kun olemme ihan matkustajaterminaalin edessa ja terminaalin toisella puolella alkaa kaupungin keskusta. Ilmassa oli jopa vahan seikkailun tuntua, kun pakkasin vesipullon laukkuuni ja lahdin pistelemaan pitkin katuja.

No, se oli vahan rehvakas ilmaus. Kylla minulla oli tarkka suunnitelma mielessani, miten aioin edeta tassa miljoonakaupungissa niin, etten eksyisi. Olen nimittain todella taitava eksymaan ja ilmansuunnista minulla ei ole mitaan tietoa. Jarkeilin niin, etta kun jo viime viikolla kavimme taalla niin kuljen nyt sita samaa, isoa katua ja kun poikkean silta, tulen pian takaisin tai kierran korkeintaan yhden korttelin ja pidan koko ajan mielessani, mista olen mennyt.

Riossa ei mistaan maamerkeista ole apua. Edes korkean maen paalla kaupunkia hallitseva Kristus ei auta eksynytta, silla vaikka patsas nakee koko kaupungin, sita ei nae mistaan kaupungilta, valtavan korkeat kerrostalot peittavat nakymat joka puolelta.

Suunnitelmani piti aika pitkalle. Sitten tulin liian rohkeaksi ja kaannyin liian monesta kulmasta palaamatta omia jalkiani. Ensin olin vahan eksyksissa ja sitten jo oikein tosieksyksissa, mika ei ole ollenkaan mukavaa. Otin kumminkin kuvan eksymispaikastani ennen kuin ajattelin hataantya.

Ai kartta? On meilla Rion kartta, mutta mina en nae siita mitaan ilman silmalaseja. Ja karttaa tutkiva, yksinainen nainen kadunkulmassa olisi kuin kyltti, jolla kaikki paivystavat taskuvarkaat kutsutaan toihin, kohde seisoo tassa.

Kuvassa ei nay mainitsemiani korkeita taloja mutta uskokaa pois, kylla niita on.

Pelastauduin lopulta tutulle kadulle. Yritin palata takaisin muistelemalla, mita tavaroita missakin kojussa ja kaupassa olin hypistellyt. Tuossa pitelin noita valkoisia housuja ja tuolla tarkastelin helminauhaa. Tuon muovikaupan tyton mina muistan ja nuo saviporsaat ja tuolla on se kirkko, jonka portailla nukkuu mies. Ja niin olin lopulta sen lehtikojun luona, josta olin ostanut postikortin ja kysynyt postimerkkia ja josta minut neuvottiin kulman takana olevaan postitoimistoon, jota etsiessani olin eksynyt.

En ollut edes vaarassa myohastya laivasta. Kassissani olevassa pullossa vesi oli ehtinyt pahan kerran lammeta. Ostin tolkillisen kylmaa Fantaa lehtikojusta, en tosin siita, jossa olin jo kaynyt. En kehdannut, vaikka myyja lahtiessani toivottikin tervetulleeksi takaisin. Ei kai han kumminkaan tarkoittanut, etta niin pian?

Olin aika uuvuksissa, kun lopulta palasin terminaaliin. Istuin hetken ulkona penkilla, join Fantani loppuun ja huokailin. Vanha satamarakennus on hyvin kaunis.

Mietin siina istuessani kerjalaisia. Heita nimittain on aika paljon taalla. Erikoisesti mielessani olivat ne kaksi aitia, jotka olin nahnyt kerjaamassa lasten kanssa. Toisen mukana oli ehka seitsenvuotias tytto ja toisella suunnilleen  saman ikainen, vammainen poika. En antanut kummallekaan mitaan.

Ja sita juuri siina mietin. Etta miksi en antanut, vaikka olisin voinut ja miksi se ei edes tunnu miltaan? Ja tiedan, etta tama on jeesustelua, mutta lahestyypa tata asiaa milta kulmalta tahansa, jeesustelun vaaraa ei voi valttaa.

Ymmarranhan mina, kuten kaikki  varmasti ymmartavat, etta ongelma ratkeaisi silla, etta yhteiskunta olisi rakennettu niin, etta se voisi huolehtia kaikista. Mutta kun ne aidit ja lapset eivat voi odottaa. Ei sen pienen tyton olisi pitanyt istua likaisena siella likaisella kadulla, hanen olisi pitanyt saada olla silmat kirkkaina koulussa opettelemassa aakkosia. Eika sen jalkapuolen pojankaan olisi pitanyt siella olla, vaan jossain, missa han saa hoitoa ja kuntoutusta ja apuvalineita. Jossain, missa niillakin lapsilla on Tulevaisuus.

Sain juomani juotua. Nousin, heitin purkin roskiin ja ja menin laivaan. Kolmenkymmenen asteen kuumuudesta ilmastoituun laivaan astuminen oli oikein mukavaa ja mukavammaksi tuli, kun paasin suihkuun. Sitten olikin aika menna hakemaan syotavaa, silla kaikki kavely ja piinallinen ajattelu oli tehnyt nalkaiseksi.

 Niin se meni tamakin paiva.

 

Kuumat paikat Santosissa

Jos joku etsi siita eilisesta kuvasta niita pienia veneita suurennuslasilla, niin pahoitteluni, ei niita siella ollut. En tosin vaittanytkaan, kerroin vain, etta olin nahnyt sellaisia.

Tanaan olemme Santosissa ja vaikka eilen saimme tiedon, etta laiva paasee kiinnittymaan terminaalin eteen, nain ei kuitenkaan tapahtunut. Joku toinen risteilija, paljon pienempikin viela, oli vienyt parhaan paikan ja me olemme nyt melkein samassa kohdassa kuin viimeksikin, parin kilometrin paassa matkustajaterminaalista.

Tanaan lahdimme kuitenkin ulos jo kohta yhdeksan jalkeen aamulla. Tosin on korttienvaihtopaiva, mutta saimme eilen oikein sahkopostiviestin jossa sanottiin, etta saan uuden korttini neuvonnasta heti aamulla. Sainko? En. Mutta ulos lahdettiin.

Emme edes aikoneet Sao Pauloon, joka on se varsinainen nahtavyys taalla. Santos on Sao Paulon satama ja kaupunki sen ymparilla elaa enemman tai vahemman satamasta eika ole mikaan merkittava turistipaikka. Kaupungin keskusta ei ole kovin kaukana satamasta, mutta meilta meni toista tuntia, ennen kuin olimme siella. Ensin jonotimme pois laivasta, ajoimme linja-autolla matkustajaterminaaliin (kun kavella ei saa), jonotimme taksia ja sitten ajoimme taksilla keskustaan, hyvin hitaasti, silla matkalla oli tietyo ja muutenkin ruuhkaa.

Kun sitten lopulta paasimme kaupungille, totesimme, etta sehan on ihan hauskannakoinen paikka. Ne, jotka olivat jo aikaisemmin kayneet siella sanoivat, ettei siella ole "mitaan". Mitahan he sitten odottivat, silla olihan siella kaikkea, mita kaupungeissa yleensakin on, kauppoja, ravintoloita, puistoja, patsaita ja kirkkoja? Sikseensa aika siisti paikka.

Tuo "sikseensa" sisaltaa puuttuvine aapilkkuineen sen varauksen, etta vaikka Santosissa oli paljon siisteja rakennuksia ja sen nakoisia kahviloita, joihin olisi voinut menna, niin kylla rappiota ja roskaa nakyi sitakin paljon. Ja kodittomia ihmisia, heita naki joka puolella, jalkakaytavillakin nukkumassa.

Vaikka Brasiliassa ollaan kovin suurpiirteisia roskaamisen suhteen, on maassa erittain tiukka tupakkalaki. Taalla ei saa polttaa oikein missaan. Kun laiva on satamassa, tupakointi on kielletty kaikkialla muualla, paitsi 12. kannella, paljaan taivaan alla. Edes neloskannella ulkona tai parvekkeellisten hyttien parvekkeilla ei saa polttaa. Tupakansavu ei kerta kaikkiaan saa menna kenenkaan sivullisen, viattoman uhrin nenaan. Vasta, kun laiva on tunnin matkan paassa satamasta, matkustajat saavat taas tupakoida laivan tupakointialueilla. Niita ei ole yleensakaan paljon, silla laiva on teoriassa savuton.

Taman lahemmaksi sademetsaa en toistaiseksi ole paassyt. Tama puisto oli Santosin keskustassa ja siella oli aanesta paatellen myos kaikenlaisia eksoottisia lintuja. En osunut nakemaan yhtaan, silla puut olivat rehevia ja niiden latvukset kovin ylhaalla.

Paluumatka laivaan oli hikinen. Otimme taksin, jossa ei ollut ilmastointia ja kun taalla on nyt noin 30 astetta lamminta, oli takapenkilla aika tukalat oltavat. Asiaa ei yhtaan parantanut korvan juuressa olevasta kaiuttimesta raikaava samba. Taalla selvasti suositaan kovia aania, niin etta jos soitetaan, soitetaan lujaa. Brasilialaiset pitavat keskenaankin aikamoista mekkalaa vaikka istuisivat saman poydan aaressa.

Kun lahdimme laivasta, minulle sanottiin, etta saisin uuden korttini, kun tulen. Saamassamme sahkopostissahan luki, etta saan sen infosta, mutta infossa sanottiin, etta saan sen terminaalista. No, kun paasimme sinne asti ja saimme hiet pyyhittya silmistamme, naimme, etta suuri terminaali oli tapotaynna ihmisia, jotka jonottivat laivaan paasya. Meidan uudet matkustajamme. En tiennyt, pitaako minun jonottaa heidan kanssaan vai onko jokin muu keino tai paikka tai jotain, joka pelastaisi meidat pois sielta ja arviolta pari tuntia kestavalta jonotukselta..

Kun ei muutakaan jaksettu keksia, menimme terminaalin baariin ja ostimme oluet. Olemme nyt joka satamassa juoneet yhden paikallisen oluen ja kun sita ei viela tahan mennessa oltu tehty - kun kaupungilla ei tullut tarpeeksi houkuttelevan nakoista paikkaa vastaan - oli nyt hyva aika. Paatimme katsoa, josko jono ehtisi vahan lyheta ennen kuin olut on loppu.

Pelastus tuli sitten virkapuku paalla. Kanadalainen Jana ja meksikolainen Rosy, jotka olivat huolehtimassa uusien matkustajien laivaantulosta, tulivat pitamaan kahvipaussia ja nakivat meidat. Sita tieta paasin sitten jonon ohi kadessani paperi, joka todisti, etta mina olen mina ja liikun oikeilla asioilla. Sen uuden kortin sain laivassa. Rainehan olisi paassyt jonon ohi joka tapauksessa ja minakin, jos minulla vain olisi ollut se kortti.

Huomenna olemme taas Riossa ja silloin meidan on tarkoitus kayda Kristus-patsaalla, jos suinkin paasemme lahtemaan tarpeeksi ajoissa. Henkilokunnale on jarjestetty oikein linja-autoretki sinne, joka maksaa 65 dollaria per henki. Kysyimme viimeksi Riossa terminaalin edessa odottaneilta taksikuskeilta, paljonko maksaisi  matka patsaalle ja takaisin. 60 dollaria, meilta kahdelta siis.

Emme aio osallistua henkilokuntaretkelle, se ainakin on nyt paatetty.

Kolkko aamunavaus

Aamu alkoi dramaattisesti: laivan vieressa kellui ruumis. Isokokoinen, tummaihoinen mies oli ilmeisesti ollut vedessa jo muutaman paivan. Han ei ollut meidan matkustajiamme vaan todennakoisesti joku Salvador de Bahian asukas, joka syysta tai toisesta oli kohdannut loppunsa meressa.

Laivan lahto myohastyi. Ruumiista tehtiin ilmoitus viranomaisille, mutta kaupungissa ei pidetty kiiretta tulla katsomaan. Kapteeni ei halunnut lahtea, ennen kuin ruumis oli viety pois, jotta se ei olisi sotkeentunut potkureihin. Lopulta sitten pari miesta tuli pienella veneella. Toinen otti puoshaan, pyydysti ruumiin sen paahan ja vene lahti hinaamaan saalistaan pois. Tyly loppu jonkun elamalle.

Olimme jo muutenkin vahan myohassa aamukuudeksi aiotusta lahdosta. Kaksi matkustajaa oli viihtynyt niin hyvin kaupungilla, etteivat he ehtineet maaraaikaan, viideksi, takaisin. Tulivat sentaan ennen kuin irtosimme laiturista.

Luulin jo, ettei taalla ole enaa ketaan amerikkalaisia matkustajia. Eilen kuitenkin eras Arizonasta kotoisin oleva pariskunta tuli juttelemaan, kun olimme kaikki ulkona neloskannella katselemassa, kun laivaa kiinnitettiin laituriin. He(kin) halusivat tietaa, olenko mina taalla aivan yksin. Selitin taas kerran, miten asianlaita on ja sitten he kertoivat, etta ovat tehneet paljon risteilyja eri puolilla maailmaa.

- Mita olette pitaneet matkastanne talla laivalla, mina kysyin.
- No jaa, he vastasivat. Ei tama ihan ole vastannut odotuksia.

Laivaa he kehuivat, se on hieno ja henkilokunta on ystavallista. Mutta merella ollaan liian paljon, satamia on kovin vahan. He kertoivat muun muassa Valimerella tekemastaan risteilysta, jossa laiva oli pienempi ja huonompi, mutta johon sisaltyi perati 16 satamaa.

Olen samaa mielta naiden ihmisten kanssa. Olemme merella turhan monta paivaa, varsinkin alkumatkasta ihan liikaa. Ymmarran kylla laivayhtion nakokulman, satamissa kayminen maksaa ja kun ihmiset ovat laivalla, he myos kayttavat rahaa taalla. Ja totisesti kayttavatkin, jos yleensa ostavat jotain! Kavin asken iltapaivakahvilla promenadilla ja pistaydyin viina- ja karamellikauppaan katsomaan. Suklaalevy maksoi 14 dollaria. Ihan semmoinen tavallinen, ei mikaan jatti edes.

Kahvi maistui tanaan pahalta. Muuten kahvi on ollut ihan kelvollista, vaikka Raine pelotteli etukateen, etta joutuisin viela pulaan kahvinhimoni kanssa. Parempaa tama on kuin se, mita vaikka Ruotsissa tarjotaan.

Kahvia on kahta laatua, Decaufia ja Regularia. Decauf on ihan olematonta, tosi laihaa. Regular on vahvempaa. Laitan sinne aika usein kuumaa maitoa, vaikka  juon kahvini yleensa mustana. Silla tavalla sen maku vahan pehmenee.

l

Promenadikahvila on suosituimpia paikkoja taalla, varmasti siksi, etta sen antimet kuuluvat risteilyhintaan. Vaikka olen muuten moittinut ruokaa, niin kaikki leivonnaiset ovat taalla erinomaisia. Taalta saa esimerkiksi todella hyvaa rusinapitkoa.

Se, etta kahvi maistui tanaan pahalta johtuu varmaan siita, etta minun vatsassani on jo pari paivaa ollut kaynnissa joku Prosessi.

En ole ikina sairastanut mahatautia, en ainakaan muista (ja toisten kertomuksista paatellen sen pitaisi olla jotain, jonka muistaa). Enka nytkaan sairasta, mutta jotakin outoa on silti menossa sisapuolellani. Tuntuu silta, kuin siella valmistettaisiin ankarasti jotain, josta ei tiedeta, kummasta paasta se pitaisi tuupata ulos ja millaisella vauhdilla. Tallainen tekee olon vahan epavarmaksi.

Arkiaskareissa Kap Hornilla

Aamulla tuntui huolestuttavasti silta, etta edellispaivan kaameus toistuu. Aallokko oli taas vihamielisen kovaa - minun mielestani - vaikka joku oikea merimies olisi ehka pitanyt sita normaalina laineiden liplatuksena nailla main. Olimme nimittain Kap Hornilla.

Laivan keinunta rauhoittui kun paasimme tahan. Jaimme paikoillemme lahes kahdeksi tunniksi, jotta kaikilla olisi mahdollisuus ikuistaa kayntinsa tassa kuuluisassa paikassa. Nahtavyys itse ei ollut kummoinenkaan, kuten voitte nahda.

Kun katsoo oikein, oikein tarkkaan, kuvan keskella olevan matalamman kallion paalla nakyy rakennus. Siella on majakka ja majakanvartijan talo, jossa han perheineen asuu. Kap Hornin majakanvartijan tyo lienee kohtalaisen yksinaista puuhaa.

425 metria korkea kallio, josta Kap Horn on saanut nimensa, nakyy takana oikealla. Paikka sijaitsee 146 kilometria etelaan eilisesta satamastamme, Ushuaiasta.

Kap Hornin kiertaminen on ollut kunnia-asia merenkulkijoille. Suomalaisia, Kap Hornin kiertaneita naisia ei taida olla kovin montaa, mutta vaikka nyt olenkin yksi heista, en tunne tehneeni mitaan erityista merimiestekoa. Tallaisen kolossin kyydissa tamakin temppu onnistui suht helposti.

Toista on ollut entisajan merenkulkijoilla. Ties kuinka monta hylkya ja merimiehen hautaa allamme parhaillaankin on? Kun katsoo naita vesia lahelta voi vain hamarasti kuvitella, mita taalla purjehtiminen on joskus ollut. Paikan tekee erityisen vaaralliseksi nopeasti vaihtuvat ja oikulliset olosuhteet, petolliset kivikot seka jaavuoret, joihin voi tormata.

Suomen Joutsen purjehti taalla 1936. Se teki silloin matkan, joka suuntautui moniin samoihin satamiin, joissa mekin kaymme. Joutsen ankkuroitui muun muassa Callaoon Perussa, Valparaisoon Chilessa ja Rio de Janeiroon Brasiliassa. Laivalla oli mukanaan Suomen Vientiyhdistyksen teollisuustuotteiden vientinayttely.

Suomen Purjelaivasaation kuunari Helena teki matkan Suomen Joutsenen jaljilla 2006.

Ensimmainen suomalainen, jonka tiedetaan kayneen taalla, oli turkulainen Herman Sporing. Han naki Kap Hornin 26.1.1769. Englantilaisen tutkimusalus Endeavourin mukana assistenttina ja piirtajana olleelle Sporingille matka oli samalla viimeinen: han kuoli sen aikana.

Kaikki kuvasivat innokkaasti kivikasaa, vaikka kuvausolot olivat huonot. Pian kuvassa nakyvan hetken jalkeen tuuli yltyi ja kansille ei enaa paastetty ketaan.

Olemme nyt lopullisesti jattaneet Tyynen Valtameren ja siirtyneet Atlantille. Samalla veden vari on vaihtunut sinisesta ja vihreasta harmaaksi. Edessamme on parin paivan matka Montevideoon.

Laivan kasino on ollut suljettuna nyt, kun olemme Argentiinan aluevesilla. Paikallinen lainsaadanto ei salli tallaista uivaa uhkapelipaikkaa. Ehka juuri sen takia emme poikkea muihin Argentiinan satamiinkaan, kasino on laivalle tarkea tulolahde.

Seuraavaksi tama kaphoornari ottaa esiin meksikolaisen silitysrautansa ja ryhtyy silittamaan. Sovimme eilen Rainen kanssa, etta menemme illalla matkustajapuolelle syomaan. Olin vahan laittautunut sita varten ja pukenut paalleni vastapestyt ja -silitetyt housut. Juuri kun olin pohtimassa, laittautuisinko oikein viimeisen paalle ja pistaisin vahan ripsivaria, Raine soitti ja kertoi, etta joutuu jaamaan ylitoihin. Jatin ripsivarit laittamatta, mutta menin kuitenkin Windjammer-ravintolaan. Tiputin puhtaille housuilleni pari ranskanperunaa ja sain niihin ison rasvalaikan. Ei muuta kuin pyykkaamaan uudestaan. Ja nyt siis silittamaan.

Ehka mina voisin olla ainoa suomalainen nainen, joka on silittanyt Kap Hornilla?

Mainio paikka vankilalle

Argentiinan Tulimaassa sijaitseva Ushuaia on maailman etelaisin kaupunki. On siita huolimatta, etta etelaisimman kaupungin arvonimi on vuonna 1998 myonnetty tatakin etelampana olevalle Puerto Williamsille. Siella ei kuitenkaan asu kuin noin 2000 ihmista, kun taas Ushuaiassa asuu noin 56 000.

Tama paikka maailman laidalla on aikaisemmin ollut rangaistussiirtola. Sellaiseksi se on sopinut erinomaisesti, silla on vaikea keksia, miksi joku haluaisi asua taalla vapaaehtoisesti, kun lampimampia ja vilkkaampia paikkoja on kosolti tarjolla. Vuoden keskilampotila taalla on +5,7 astetta. Etelamantereelle suuntaavat tutkimusalukset lahtevat taalta.

Rangaistussiirtolasta on nykyaan tehty museo ja turismi nayttaa olevan Ushuaialle tarkea elinkeino. Pieneksi kaupungiksi siella on paljon ravintoloita, kahviloita ja matkamuistomyymaloita. Sijaitseepa kaupungissa myos maailman etelaisin irlantilainen pubi.
Me tietysti kavimme siella.

Oli onni, etta paasimme lahtemaan jo yhdeksan jalkeen aamulla. Pian sen jalkeen oli tullut maarays, jonka mukaan henkilokunta ei saa poistua laivasta. Syyna oli se, etta laiva ei voinut kiinnittya rantaan ja matkustajat jouduttiin kuljettamaan pienilla veneilla maihin. Laiva on nyt melkein taynna matkustajia ja kun miehistoa on toistatuhatta on pikkuveneissa tungosta. Maksavat asiakkaat ovat tietysti etusijalla.

Koko henkilokunta ei tietenkaan olisi ollut laivaa jattamassa. Maihin voi menna, jos tyot sen sallivat ja taalla on paljon toita, joita pitaa hoitaa satama-aikana. Tanaan olemme lisaksi tavallista lyhyemman ajan satamassa, kaikkien pitaa olla laivassa taas 16.30.

Olimme maissa pari tuntia. Kavimme matkamuistokaupoissa, mutta emme taaskaan ostaneet mitaan. Chileen verrattuna hinnat olivat taalla korkeat. Luulen, etta se johtuu sijainnista, tavaroihin oli pistetty vahan etelaisimman lisaa. Kunhan on eniten jotain koko maailmassa, voi hinnoitella itsensa sen mukaan.

Matkamuistomyymaloiden lisaksi kaupungissa oli paljon muitakin kauppoja, mutta ne olivat nain sunnuntaina kiinni. Edes noin kolmentuhannen turistin yhtaaikainen saapuminen kaupunkiin ei nakojaan innostanut paikallisia yrittajia sunnuntaitoihin.

On hassua, etta mita etelammaksi olemme tulleet, sita vahemman eksoottiselta kaikki nayttaa. Maisema on taalla hyvin paljon samanlaista kuin pohjoisessa ja jopa ihmiset nayttavat tutummilta. Tamakin pieni Ushuaia voisi olla norjalainen kalastajakyla.

Suomalaisilla on taalla vakituisemminkin jalansijaa. Kaikkitietava Wikipedia kertoi, etta Suomen Ilmatieteen laitos tekee taalla Argentiinan vastaavan laitoksen kanssa ylailmakehan mittauksia.

Turisteille mainostetaan alueella asuvia pingviineja ja merileijonia. Me emme ole nahneet kumpiakaan. Emme myoskaan valaita, vaikka niitakin tassa matkan varrella olisi saattanut olla. Koiria sen sijaan olemme nahneet joka paikassa. Taallakin niita kuljeksi kaikessa rauhassa kaupungilla. Kaikki eivat olleet kulkukoiria, useimmat olivat selvasti jonkun omia ja jonkun seurassa. Seurasin, miten muuan takkuturkkinen kaveri nuuhki kadulla olevaa leivanpalaa ja jatti sen syomatta. Meidan Nonnamme ei jata mitaan syomatta, mihin se suinkin ylettyy ja siksi tallainen ylenkatse tuntui perin kummalliselta. Se kuitenkin selittyi, kun huomasin, etta kyseinen koirayksilo oli majoittunut konditoriakahvilan eteen. Silla oli varaa olla nirso.

Maailman laidalla

Eilinen, kamala merenkaynti helpotti illalla kuuden maissa, kun paasimme avomerelta Beaglensalmeen.

Paatin heti aamulla, etta nyt on aika reipastua ja niinpa lahdin aamiaiselle, vaikka en ollutkaan ihan varma, pysyyko se sisapuolella. Kylla pysyi ja niinpa reipastelin lisaa: puin ulkovaatteet ja menin neloskannelle kavelemaan. Kiersin laivan noin kymmenen kertaa, minka jalkeen tunsin olevani hengissa taas.

Beaglensalmi yhdistaa Tyynen Valtameren ja Atlantin. 240 kilometria pitka salmi on saanut nimensa sita kartoittaneesta laivasta HMS Beagle, jonka kuuluisin matkustaja oli Charles Darwin. Salmen  rannat kuuluvat Chilelle ja Argentiinalle. Alamme olla vakinaisesti asutun maailman etelaisimmassa karjessa, tasta etelampana on pian vain Etelamanner.

Saa on tanaan sumuinen, valilla sateinenkin. Lampotila on noin kymmenen astetta. Juuri nyt ulkona nayttaisi aurinko pilkistavan, mutta kun olin kameran kanssa asken kannella, naytti talta.

Maisema on laivan menosuuntaan nahden oikealta eli etelaan. Beaglensalmi on kapeimmillaan vain viisi kilometria levea, joten maisemien ihailuun on teoriassa hyvat mahdollisuudet.

Kannella on paljon muitakin ihmisia kameroineen. Viereeni tuli muuan herra, joka kertoi ihmettelevansa, miten tallaisia paikkoja on joskus pystytty tutkimaan. Miten ne, jotka ovat tulleet tanne ensimmaisina, ovat kyenneet kulkemaan taalla. Sattumoisin olin juuri itse pohtinut samaa, minka sanoinkin hanelle.

- Ja sekin on ihmeellista, etta jo kauan sitten on ollut olemassa aika hyvia karttoja, lisasin.
- Ei ole, han vastasi.
- Onhan, mina kinasin. Ei toki aivan tarkkoja, mutta jo satoja vuosia sitten on ollut maailmankarttoja.
- Ei ole, han sanoi. Karttoja on voitu tehda vasta sitten, kun on ollut satelliitteja.

Mina en sanonut siihen enaa mitaan. Luulen, etta me emme oikein ymmartaneet toisiamme.

Eilen olimme myohassa aikataulusta monta tuntia. Odotimme viime satamassa polttoainetaydennysta, jota ei vain kuulunut sovittuun aikaan. Lahtoa myohastytti osaltaan myos yksi kadoksissa ollut henkilokunnan jasen. Han ehti mukaan niin viime tingassa, etta viisikin minuuttia viela ja laiva olisi jo irrottanut koytensa.

Taalla on syyta pitaa huoli kellosta, myohastyneita ei todellakaan odoteta loputtomiin. Jos ihmiset eivat tule laivaan ajoissa, laiva lahtee, myohastyjien passit jatetaan maihin ja nama saavat tulla perassa miten parhaaksi katsovat, yleensa lentokoneella. Aika tylya, mutta ymmarrettavaa.

Nyt olemme kirineet aikataulua kiinni niin paljon, etta meidan pitaisi olla huomenna ajoissa seuraavassa satamassa. Se on Ushuaia Argentiinan etelakarjessa.

Ostoksista ja maksamisesta

Valparaiso on jaanyt jo kauas taakse, mutta tassa viela kuva sielta. Vahan ennen lahtoamme vanhankauungin takaa, vuoren rinteelta alkoi nousta savua. Kohta taman kuvan ottamisen jalkeen nakyi jo liekkejakin, laivalle tosin siina vaiheessa jo huonosti. Jonkun onnettoman koti paloi.

Tulipalot ovat varmaan aika yleisia taalla, missa maasto on hirvean kuivaa. Eilen aamulla naimme tulipalosta nousevan savupatsaan Valparaison uudemmasta kaupunginosasta ja sitten, kun laiva oli tasta kuvanottokohdasta edennyt taas jonkun matkaa, nain viela kerran tulipalon kauempana, jo harvemmin asutulla vuorenrinteella. 

Laivalla pidettiin pelastusharjoitukset kohta lahdon jalkeen, kuten eilen kerroinkin. Menin kiltisti omalle pelastautumisasemalleni enka olisi muuta voinutkaan, silla minua olisi varmaan tultu hakemaan tai kuulutettu tai jotain, jos en olisi mennyt. Matkalla D21 asemapaikkaani kuulin, miten muuan rouva tivasi henkilokunnalta, miksi hanen on mentava, kun han on jo kerran ollut. Tannehan jai viela osa Los Angelesista mukaan tulleista matkustajista.

Suurin osa matkustajista on nyt kuitenkin uutta vakea ja laivan ilme on selvasti nuorentunut. Mukana on nyt myos muutamia lapsiperheita ja tyoikaisia ihmisia, kun ensimmainen matka tehtiin melkein elakelaisjoukossa. Matkustajien paakieli vaikuttaa nyt olevan espanja.

Taman paivan olemme merella. Huomennakaan emme paase maihin, mutta olemme Chilen vuonoissa, joissa pitaisi nakya hienoja maisemia. Taytyy laittaa lamminta paalle ja menna kannelle kameran kanssa. Ilma on tosiaan vahan kolea ja kannella tuulee lujaa.

Meripaivina matkustajat huvittavat itseaan paitsi laivan tarjoamalla ohjelmalla, kuljeksimalla promenadilla ja tekemalla ostoksia. Tallaisina paivina on aina joku erikoistarjous, milloin kelloista, milloin huiveista ja teepaidoista tai vaikka koruista, kuten tanaan. Tarjoustuotteet nostetaan kavelykadulle, missa niita voi helposti ohimennen tarkastella. Ja kylla tarkastellaan, minakin olen jo monta kertaa tarkastellut kaikki rintaneulat ja rannekellot vaikka en edes aio ostaa. Ainakaan viela.

Tassa promenadilla on vasemmalta lukien ensin viinakauppa, sitten laivayhtion logolla varustettuja tuotteita kuten pyyhkeita, avaimenperia, huppareita jne. myyva kauppa ja sen jalkeen Fashion Boutique, jossa on pieni valikoima naisten ja miesten hellevaatteita, pukukoruja, aurinkolaseja, laukkuja ja huiveja. Oikealla puolella on kosmetiikkamyymala seka koruliike, jossa myydaan vahan kalliimpia koruja ja kelloja. Siina kaupat. Herroille on lisaksi smokkivuokraamo, jos sattui oma smokki jaamaan kotiin ja on formal-ilta eli pitaa pistaa parempaa ylle kun mennaan illalla syomaan.

Rahaa taalla ei kayteta, ostokset maksetaan surullisenkuuluisalla risteilykortilla, joka on siis paitsi kulkulupa myos maksuvaline. Ostokset veloitetaan asiakkaan luottokortilta. Rahaa pitaa kasitella vain silloin, kun antaa tarjoilijalle tai hyttisiivoojalle juomarahaa. Sita ei tarjoilijoille kuitenkaan anneta kuin niissa ravintoloissa, joissa asiakkaat maksavat erikseen ruoasta, ei siis niissa, joissa tarjottava ruoka kuuluu risteilyhintaan.

Tanaan on formal-ilta. Kapteeni pitaa tervetuliaistilaisuuden promenadilla ja isannoi sitten gaalaillallista paaravintolassa. Meilla kahdella, Rainella ja minulla, taitaa kuitenkin olla ihan tavallinen casual-ilta taalla hytissa. Kaymme messissa syomassa, katsomme vahan aikaa televisiota ja menemme aikaisin nukkumaan.

Tomaattilaatikossa on mukava nukkua

Eilinen paivitys keskittyi korttisotkuun ja oli muuten sekin vain tiivistelma siita, mita todella tapahtui. Asiasta on puhuttu laivassa tanaan ja tullaan varmasti viela puhumaan.
Tassa on nyt kuitenkin tamanhetkinen olinpaikkamme, Valparaiso. Tama laivan kannelta otettu kuva nayttaa vahan vanhaa kaupunkia, uudempi on tasta vasemmalle pari kilometria.

Valparaiso on jotenkin tosi viehattava, kodikkaan tuntuinen paikka. Vuorten rinteille rakennetut talot ovat mita eriskummallisimpia hokotyksia ja jos niiden perustukset ovat samaa luokkaa kuin milta maanpaalliset osat nayttavat, niin ihmetella taytyy, miten ne ollenkaan pysyvat jyrkassa rinteessa.

Koska laiva oli taalla yota, henkilokunnalla oli aika hyva mahdollisuus paasta kaymaan ulkona. Me lahdimme Rainen kanssa eilen iltapaivalla katsomaan kaupunkia. Otimme satamaterminaalista taksin ja ajoimme keskustaan. Kavelimme pari tuntia ja kavimme syomassa. Osuimme uudehkoon ostoskeskukseen, joka muistutti kovasti Myllya tai Skanssia, mutta oli isompi. Pistaydyin yhteen vaatekauppaan, jossa oli alennusmyynti ja kauheasti ihmisia ja ostin itselleni yhden puseron 4000 pesolla eli noin kuudella eurolla.

Pistaydyimme ulkona viela tanaankin. Nyt kavimme katsomassa ihan tassa lahella olevaa vanhaa kaupunkia. Kuljimme pitkin ostoskatua, jossa myytiin kaikenlaista ruokatavaraa mutta myos vanhoja kirjoja ja kaytettyja vaatteita. Yksi iso kortteli oli kokonaan kauppahalli, jossa seka sisalla etta ulkona oli tuoreita vihanneksia, hedelmia ja lihaa.

Sita, jolle puhtaus on puoli ruokaa, voisi alkaa akkia heikottaa tallaisessa paikassa. Esimerkiksi kalaa myytiin kadulla avonaisilta poydilta, jaita ei tietenkaan ollut. Lihaa tuotiin puolikkaina ruhoina kuorma-autoissa ja kun kuski paasi kaupan eteen, han avasi takaluukun ja auttoi kaupan myyjaa heittamaan ruhon selkaansa ja kantamaan kauppaan. Kulkukoirat seurasivat toimitusta toiveikkaina.

Vihanneskauppias istui aivan rauhassa odottamassa asiakkaita ja rauhassa vetelivat paivaunia myos tomaattilaatikossa makaavat kissat.

Autojen seassa nakyi muutamia hevoskarryjakin, joilla torikauppiaat olivat tuoneet tuotteitaan myyntiin. Jotkut olivat tulleet toihin ratsain ja pysakoineet hevosensa tai aasinsa puistoon.

Poikkesin kemikaliokaupassa asioimassa. Vaikka eilinen ostoskeskus ja varmaan moni muukin paikka taalla on yhta moderni kuin Suomessa, taalla vanhankaupungin liikkeessa oli viela kaytossa entisesta Neuvostoliitosta tuttu systeemi. Ensin valitun tavaran kanssa mennaan tiskille, jossa se vaihdetaan tuotteen hintaa osoittavaan lappuun. Sen lapun kanssa mennaan kassalle, jonne saa maksaa. Kuitin kanssa mennaan sinne toiselle tiskille takaisin hakemaan se tavara.

Viimeksi olen tormannyt samaan systeemiin viitisen vuotta sitten Kronstadtissa, niin etta ei se ihan pelkastaan entisen Neuvostoliiton asia ollut. Talla tavalla saadaan mahdollisimman monille toita.

Torikaupasta viela sen verran, etta myyntipaikan valinta naytti olevan aika vapaata. Jos joku halusi myyda tavaroitaan, han levitti viltin kadulle, latoi tavarat paalle ja aloitti. Esimerkiksi sen eilisen hienon ostoskeskuksen vieritse kulki hyvin vilkkaasti liikennoityja katuja. Katu ylitettiin tietysti suojatieta pitkin ja aina vihrean vaihtuessa menossa oli paljon ihmisia. Se ei kuitenkaan haitannut sita myyjaa, joka tukki suojatien toisen paan omalla, tavaroin lastatulla viltillaan. Ilmeisesti han ajatteli, etta tassa sita asiakasvirtaa on jos jossain.

Nailla hetkilla viimeistenkin matkustajien pitaisi olla laivassa. Vajaan tunnin paasta meilla on pelastusharjoitukset, kuten on jokaisen risteilyn aluksi. Minun kokoontumispaikkani hatatilanteessa on D21 eli kolmoskerroksen ravintolan ylakerran perapaassa.

Taalla pidetaan kaikenlaisia hatatilanneharjoituksia aika usein. Matkustajille ei ole muuta kuin nama yhdet, mutta henkilokunta harjoittelee lahes joka satamassa jotain. Olen nyt ollut taalla kaksi ja puoli viikkoa ja sina aikana esimerkiksi laivan pelastusveneet on laskettu harjoitusmielessa vesille kaksi kertaa, viimeksi tana aamuna.

Pelastusharjoitusten jalkeen koneet kaynnistetaan ja suuntaamme taas merelle. Jatamme Chilen ja suuntaamme kohti Argentiinaa.