lauantai 30. huhtikuuta 2011

Akateemista vapunviettoa

Osallistuin ensimmäistä kertaa ylioppilaiden vapunavajaisiin Turun Taidemuseonmäellä. Olihan tämäkin päästävä kokemaan, kun kerran mahdollisuus oli.

Leivot ne ilmassa leikkiä lyö, lauloi kuoro ja korotusta opintotukeen, vaati puhuja. Kyllä, kyllä. Ja sitten lakit päähän ja kuohuviinipullot auki.



Tapasin tilaisuudessa sukulaisiani. Yksi suvun  vävykokelaista ei ollut ottanut ylioppilaslakkia mukaansa, sillä hän ei halunnut kuulua joukkoon.

- Haluan olla ulkopuolinen tarkkailija, hän ilmoitti.
- Kuules poika, minä sanoin kaikella tätiarvovallallani, jos sinä olisit ollut ulkopuolinen tarkkailija kolmekymmentä vuotta, niin haluaisit totisesti ja kipeästi kuulua joukkoon.

Minä jos kuka sen tiedän.

Hienoa päästä kokemaan tällainenkin kun on sen eteen ponnistellut. Luulen kuitenkin, että ensi vapun vietän taas maalla haravoimassa, niin paljon vappuriehaan osallistuminen ei enää innosta. Ja voi taivas kun siellä tuli kylmä! Turussa on satanut tänään vettä ja rakeita, lämpömittarissa oli äsken kahdeksan astetta.

Hauskaa Vappua!

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Ompelutöitä ja onnea hääparille

Tilkkupeitto on nyt siinä vaiheessa, että osia pääsee yhdistämään. Jos alkupuoli peiton teosta sujui helposti, on loppu nyt hankalampaa. Isoja kappaleita on vaikea käsitellä, eikä niitä oikein mahdu levittämään kunnolla minnekään.

Olohuoneen lattia on nyt tämän näköinen.




Reunakaitale on keltainen, yhtä tilkkukankaista. Tein saman reunakaitaleen myös taustapuolelle, mutta koko taustaa en raaskinut tehdä kalliista puuvillasta. Muuten tausta on oranssia lakanakangasta Eurokankaan palakopasta. Olen yrittänyt mitata osat tarkasti, jotta ne sopisivat toisiinsa mahdollisimman hyvin. Eniten ongelmia aiheuttaa välivanu, joka piti ommella kokoon kahdesta palasesta ja joka tahtoo venyä helposti. Ompelin sen ensin koneella, mutta siitä ei tullut hyvää. Purin ompeleen ja ompelin käsin.

Käsin ompeleminen sujuu aina parhaiten lattialla istuen. Samalla katsoin televisiosta Williamin ja Katen hääkoostetta. Selostajat puhuivat moderneista häistä, mutta minun mielestäni ne olivat kauhean vakavat, tunnelma oli kuin hautajaisista. Juhlalliset, sitä ne tietysti olivat ja sopivat sikäli tulevalle kruununperijälle. Mutta miksi virsien ja puheiden piti olla niin synkkiä ja ilottomia? Ei jälkeäkään siitä vilpittömästä ilosta ja rakkauden ilmapiiristä, joka välittyi viime kesänä Victorian häistä.

Prinsessasadut ovat ihania, mutta kun asiaa alkaa ajatella vähänkään pitemmälle, koko touhu näyttää naurettavalta. Eihän siinä oikeasti ole mitään järkeä, että joku muka olisi siniverinen ja jo syntyessään parempi kuin muut. Se on sitä paitsi kovin epäreilua sitä siniveristäkin kohtaan, jolla ei pahemmin ole vaihtoehtoja. Ja mitä sitten, jos kruununperijä sattuu olemaan ihan pöljä? Semmoinen, josta ei millään kasvatuksella saada hovikelpoista.

Toivon joka tapauksessa vilpittömästi, että William ja Kate ovat onnellisia ja jaksavat olla yhdessä. Englannin hovi ei tunnetusti ole ollut mikään onnen tyyssija.

torstai 28. huhtikuuta 2011

Kengistä, vanhuudesta ja huomisen aikeista

Kengät on ostettu. Ne löytyivät Myllyn Andiamosta: tavalliset, mustat, matalakantaiset nahkakengät. Kompromissikengät, kuten ne minulla aina ovat niitä kauniita, erityisiä odotellessa.

Kenkäkaupan myyjä - en mene vannomaan, että Andiamossa, saattoi olla jossain muuallakin - seurasi aikansa harhailuani ja tuli sitten kysymään, etsinkö jotain.

- No joo, vastasin. Kenkiä.

Vastaus lienee tyydyttänyt, koska myyjä jätti minut rauhaan. En tiedä, mitä muuta kaupassa olisi ollut tarjolla, etsittävää.


Sain Meriluodon loppuun tänään. Kirjasta jäi ahdistava tunne, loppua kohden se muuttui raskaaksi ja ikäväksi. Pahinta tietysti on se, että kaikki oli totta, vanhuus on sellaista kuin kirjassa kerrotaan. Ainakin näiden ihmisten vanhuus enkä usko, että kyseessä olivat poikkeusihmiset. Siltikään, vaikka toinen on kuuluisa runoilija ja toinen professori, aika ei säästä ketään ja vanhuus ynnä alkoholismi tekevät etevimmistäkin alleen laskevia raunioita.

Julkinen Meriluoto on kiitetty, välillä palkittu ja juhlittu kirjailija, jota pyydetään esiintymään ja käydään haastattelemassa. Yksityinen Meriluoto kärsii jatkuvaa rahapulaa, suree huonoja hampaitaan, paimentaa ja hoitaa sairasta miestään, kaipaa apua ja menee vaikka taksilla Alkoon, kun ei enää kävellen jaksa.


Kukapa haluaisi tulla vanhaksi, vaikka kaikki haluavat elää pitkään?

Meriluoto loppui ihan sopivasti, sillä olen määrännyt itseni lukemaan pääsykoekirjoja koko toukokuun. On pakko olla tiukkana, sillä muuten lipsun ja juutun johonkin kiinnostavaan kirjaan ja selitän itselleni, että muka ehdin joskus "huomenna" tehdä sen, mitä tänään pitäisi. "Huominen" on varsin kiinnostava päivä, sillä silloin tapahtuu paljon kaikkea tärkeää. Jo ennestään, tarkoitan.

Aamulla yritin yritin löytää piuhaa, jolla voisi siirtää kuvia Canonistani kannettavaan. Piuhoja oli helppo löytää, sillä ne kaikki oli laitettu hyvään talteen, tarkoitettu helposti löydettäviksi. Se, mikä oli jäänyt tekemättä, oli piuhojen merkitseminen, joten minulla ei ollut aavistustakaan, mitä piuhoja ne olivat. Sovitin useampia ja muutamat tuntuivat jopa sopivilta, mutta ei niiden avulla mitään kuitenkaan tapahtunut. Kävin sitten Gigantissa ostamassa kortinlukijan. Se onkin vallan näppärä vekotin eikä ollut edes kallis. Samalla ostin vähän varaosia Moccamasteriimme, ehjiä kansia rikkinäisten tilalle. Tästä minä tykkään! Kahvinkeitin, johon saa varaosia, vieläpä suoraan kaupan hyllystä.

Iltapäivällä koirapolun varressa oli sinivuokkoja. Piti oikein pysähtyä ihailemaan.

- Voi kun kaunista, puhelin Nonnalle.

Mutta se ei välittänyt kukista. Lähellä keikkuva röyhkeä räkättirastas oli verrattomasti kiinnostavampi. 

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Haluan hyvät kengät

Vietin koko iltapuolen kaupungilla etsimässä itselleni kenkiä. En löytänyt.

En vaadi mahdottomia - kai - vain kenkiä, jotka tuntuvat mukavilta, joilla voi oikeasti kävellä ja jotka sopivat myös hameen kanssa pidettäviksi. Miten voi olla näin vaikeaa?

Maria lähti minun seurakseni ja kävimme K-Kengässä, Anttilassa, Stockmannilla, Halosella, Clicksissä, Wiklundilla ja ainakin kahdessa kaupassa joiden nimiä en muista. Sovitin vaikka kuinka monia kenkiä, mutta yhdetkään eivät tuntuneet täysin mukavilta. Enkä nähnyt yksiäkään, jotka olisivat olleet mielestäni kauniita. Merkillisiä läskipohjatossukoita. Korkokenkiä en edes katso, sillä niillä minä en osaa kävellä (osaako ja pystyykö muka joku?).

Perimmäinen ongelma on se, että minun jalkani ovat isot, kengännumeroni on vähintään 40. Isot kengät eivät koskaan ole kauniit eikä niitä ikinä saa alennuskoreista. Jäännösparit ovat aina pieniä. Kaikilla tyttärilläni on muuten pienet jalat, monta numeroa pienemmät kuin minulla.

Viimeksi olen ostanut kengät Partiovarusteesta, vähän ennen kuin lähdin pitkälle matkalleni alkuvuodesta. Ne kengät ovat hyvät ja niillä pystyy kävelemään pitkiäkin matkoja, mutta ne näyttävät lenkkitossuilta.

Olen monta kertaa tuntenut, että olen kenkäasiassa joku epänainen. Siinäkin. Muilla naisilla tuntuu olevan iloinen ja mutkaton suhde kenkiin, joita he omistavat kymmeniä pareja. Minä saan olla tyytyväinen, jos on yhdetkin hyvät. Ja jos on, käytän niitä niin kauan kuin ne ovat ehjät ja vähän sen jälkeenkin.

Yritän kenkien ostoa uudestaan huomenna. Kai sitä on jotkut läskipohjatossukat ostettava, vaikka näytänkin niissä Mummo Ankalta. Nyt on pakko saada uudet kävelykengät, sillä ne yhdet, jotka minulla on, aioin heittää roskiin jo edellisvuonna.

Tässä oli ensimmäinen osa kenkienetsimistarinasta. Jatkuu huomenna. 

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Paras laji hulluutta

Tänään olin onnentyttö ja sain ratsastustunnilla suosikkihevoseni Heimirin. Nyt on taas niin hyvä mieli, ettei mitään määrää.

Kun lapsena kävin ratsastustunneilla, meillä oli tapana laittaa satulahuoneessa olleeseen vihkoon toive seuraavan viikon ratsustamme. Minä toivoin aina sitä, jolta oletin olevan pienimmän mahdollisuuden pudota, sillä olin arka ja oikeastaan pelkäsin kuollakseni ratsastamista. Olisin ollut ihan tyytyväinen, jos olisin saanut vain siivota karsinoita ja harjata hevosia ilman, että piti kiivetä pelottavan korkealle niiden selkään istumaan. Tallityöt oli kuitenkin varattu muille, ei meillä pienillä arkajaloilla niihin mitään jakoa ollut.

Hevostyttöyskin on tainnut saada uusia ilmenemismuotoja. Olen ymmärtänyt, ettei talleille enää jonoteta siivoustöihin. Kaikki vanhemmatkaan eivät hyväksy sitä, että heidän lapsensa tekisivät vapaaehtoistyötä hevostallilla mikä tarkoittaa sitä, että vanhemmat eivät todellakaan ymmärrä, mistä on kyse. Aito hevostyttö ei tiedä mitään parempaa ja kunniakkaampaa tehtävää kuin päästä siivoamaan jalojen kavioeläinten jätöksiä. Tai näin se on ainakin joskus ollut.

Hevoshulluus on mitä miellyttävin hulluuden laji. Olen potenut sitä koko ikäni, vaikka oireet näin vanhemmiten ovat vähän lieventyneet. Lapsena hulluus oli rajatonta. Siihen sisältyi muun muassa Laura-kirjojen toistuva lukeminen, kouluaineiden kirjoittaminen hevosista silloinkin, kun aiheena oli "Mitä tiedän YYA-sopimuksesta" ja Ponirahaston ahkera kartuttaminen. Viimeksi mainittu oli perustettu kenkälaatikkoon ja sen tarkoituksena oli tuottaa niin paljon rahaa, että voin ostaa itselleni oman ponin. Olisin sijoittanut  ratsuni yhdeksänsadan neliön omakotitonttimme nurkassa sijainneeseen puuvajaan, josta ensin olisin heivannut polttopuut ulos.

Oireiden lievittymisestä kertoo se, että nyt tulen onnelliseksi yhdestä ratsastustunnista. Ja vielä kun sen saa mennä suosikkiheppansa selässä, niin onni on suurimmillaan.

Mutta nyt tämä isoksi kasvanut hevostyttö menee saunaan. Huomiseen.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Nakkipannua ja loukkaantuneen toimittajan tilitystä


Kaupungissa taas. Huomenna on kuopuksen syntymäpäivä ja lupasin olla tekemässä kakkua. Muutenhan voisin jo melkein asettua maalle, kun minulla on tuo kannettava. Paitsi etten saa vielä sähköpostiani näkyviin, mikä tekee työasioitten hoitamisen vähän hankalaksi.

Tein ennen lähtöäni ruokaa. Toisen pääsiäispäivämme menyy oli yhtä kuin Pirkon Nakkipannu Special.

- Ei tämä mikään pannu ole, tämä on kattilassa, Raine sanoi.
- Niin mutta sen takia se onkin Special, minä vastasin.




Poimin pannuuni maistiaiset kevään ensimmäisistä yrteistä. Persilja, ruohosipuli ja lipstikka ovat kaikki talvehtineet ja tunkevat versojaan ylös kovaa vauhtia. Kaikki ovat kokeneet jo monta talvea. En muista, mistä alun perin ostin lipstikan mutta luulen, että se on ollut tavallinen kaupan pieni yrtti pienessä muoviruukussa. Nyt siitä kasvaa joka kesä lähes parimetrinen, tuuhea pensas. Lipstikka on aika vahva yrtti, jonka sanotaan korvaavan lihaliemen. Siitä en tiedä, mutta pippurin se hyvinkin korvaa, se on tulista. Nyt, nuorena ja pienenä, se oli hyvinkin tulista, vaikka laitoin sitä vain vähän. Mutta huomatkaa, että tämä on totisesti makuasia: tulinen voi merkitä monille jotain ihan muuta kuin minulle, en esimerkiksi harrasta mitään meksikolaisruokia ollenkaan.

Luin taas Meriluotoa ja nyt tekee mieli vähän perua eilisiä puheitani siitä, ettei kirja kosketa mitenkään. Ehkä vähän kuitenkin, kun pääsee hiukan pitemmälle. Tänään luin miten kirjailijaa oli haastateltu Anna-lehteen Vaarallista kokea -kirjan ilmestyttyä. Toimittaja oli "unohtanut" lähettää jutun nähtäväksi ennen julkaisua ja se tuli lehteen muodossa, jota Meriluoto ei voinut hyväksyä. Kyse oli jutun näkökulmasta mutta myös asiavirheistä. Kiltti kirjailija yritti monta viikkoa nieleskellä mielipahaansa, mutta kirjoitti sitten lopulta (kesyn) vastineen. Siitä seurasi anteeksipyyntöjä, mutta vahinkohan oli jo tapahtunut.

Juttujen tarkistaminen on asia, jonka kanssa toimittaja joutuu jatkuvasti tasapainoilemaan. Minä lähetän jutut aina nähtäväksi, jotta mahdolliset asiavirheet voidaan korjata etukäteen. Yleensä kaikki sujuu ihan hyvin. Joskus harvoin joku innostuu kirjoittamaan koko jutun uudestaan otsikkoa myöten, mutta se ei sentään vetele. Pari kertaa on käynyt niin, että kun minä en suostu muuttamaan omaa tekstiäni, juttua ei ole julkaistu ollenkaan. Kerran - mutta vain kerran näiden kolmenkymmenen vuoden aikana - kävi niin, että olin lähettänyt jutun nähtäväksi ja sitten kyseinen nuori mies soitti seuraavasti:

- Eksää tosiaan parempaan pysty, hän aloitti.

Keskustelu ei jatkunut yhtään hedelmällisempänä. Suutuin nuorukaisen huonosta käytöksestä harvinaisen paljon ja katsoin asiakseni jopa huomauttaa, että voisin olla hänen äitinsä ja ettei kukaan koskaan ole lähestynyt minua yhtä tökerösti kuin hän.

 En tietenkään tule enää ikinä tekemään hänestä tai hänen yrityksestään yhtään juttua, en asioimaan siellä enkä suosittelemaan sitä kenellekään. Miksi tekisin? Ja nyt ei ollut edes kyse virheistä, niitä jutussa ei ollut. Artikkeli ei vain muuten vastannut nuoren miehen mielestä hänen tasoaan. Eipä tainnut.

Yritän aina tarkistaa juttuni itse mahdollisimman hyvin ennen kuin lähetän ne nähtäväksi. Koetan katsoa, ettei olisi kirjoitusvirheitä ja muuta. Mutta yhdessä asiassa tuppaa tulemaan virheitä, nimissä. Onkohan kyse jostain nimisokeudesta, sillä voin kirjoittaa nimet väärin enkä huomaa sitä, vaikka luen juttua? Tässä asiassa joudun vahtimaan ja muistuttamaan itseäni jatkuvasti.

Kerrankin kävi niin, että yhdessä melko lyhyessä jutussa haastateltavan nimi oli mainittu kolme kertaa ja joka kerta eri tavalla väärin. Hän oli joku  Jäätteenmaa ja minä olin tehnyt hänestä ensin Jäämaan, sitten Jäppi-Laineen ja lopuksi Jäppiläisen. Suunnilleen näin. Mahtoi Jäätiäistä ottaa päähän.

Tulipa taas vuodatus. Vielä tekee mieli kysyä, kuinka moni katsoi tänä aamuna televisiosta dokumentin Manageri? Mainio pieni ohjelma! Eikä oikein tiedä, mitä siitä ajattelisi kun ei halua ajatella sitä, mikä ensimmäiseksi tulee mieleen. Dokumentti oli liikuttavan inhimillinen ja ällistyttävä. Ainakin siinä kohtaa, kun Sepi Kumpulainen söi kuusi juustohampurilaista yhteen menoon. Katsokaa Areenalta, eiköhän se siellä ole.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Mummolatunnelmaa ja puutarhaunelmia

Talo alkaa olla kunnossa. Siistien puolesta, tarkoitan, muutenhan tämä ei ole kunnossa eikä tule koskaan olemaan. Meidän aikanamme kumminkaan. Vanha talo rapistuu nopeammin kuin me ehdimme sitä korjaamaan.

Eikä kaikkia taloja tarvitse korjata ja ehostaa uuden veroisiksi. Miksi talo, joka on ollut sukupolvien kotina, ei kelpaisi samaan tarkoitukseen meillekin ilman valtavia muutoksia?

Tämä ihana, lämmin päivä on minulta kulunut lähes kokonaan sisällä. Nyt viimeiseksi illalla kävin Nonnan kanssa kävelyllä tässä lähellä. Minä kävelin hissukseen ja Nonna säntäili ja loikki edestakaisin. Vaikka paremmin sen liikkumista voisi kuvailla liitelyksi, niin sulava ja notkea ja etenkin nopea se on kun se saa vapaasti mennä. Nonna siis liiteli suuret korvat lepattaen ja minä haistelin raikasta kevätiltaa.

Otan kohta kirjani ja menen sänkyyn. Mukanani on Aila Meriluodon viimeisimmät päiväkirjat Tältä kohtaa. Lukeminen on jotenkin vaivalloista, kirja ei kiinnosta. Ihmettelen oikein, miksi Meriluoto ei herätä minussa mitään. Onhan hän lahjakas ja tehnyt pitkän uran ja tietysti "Olen polkuni päässä, tuhansistani erään ja niitä täynnä on maa..." on aina yhtä liikuttava kuolinilmoituksissa vaikka se ei alun alkaen olekaan mikään hautajaisvärssy. Mutta silti. Tunnen jopa vähän syyllisyyttä tästä, miksikähän?

En ole vielä tehnyt pihalla enkä puutarhassa yhtään mitään. Keittiön ikkunoiden alla on vielä lunta, muualta se on jo sulanut. Tein viime syksynä uuden, 86 perennan istutuksen ja ilokseni se näyttää selvinneen talvesta. Kevätpikkusydämet ja ikisuosikkini kurjenpolvet tunkevat versojaan täyttä päätä aurinkoon. Kasvimaa pitäisi kunnostaa ja ensimmäiset kylvöt tehdä. Marjapensaita pitäisi leikata ja uusia vadelmapensaita istuttaa parempaan paikkaan ja haravoida, etenkin haravoida pitäisi. Myös yksi kiviaita on rakennettava. Mutta siinäpä nuo ensi viikonlopun askareet sitten ovatkin. Hah.

Pari sanaa vielä siivoamisesta, sitten lupaan lopettaa.

Eilen pohdiskelin sitä, tuleeko siivoamalla puhdasta ja unohdin vallan asian toisen, yhtä tärkeän puolen, tunnelman. Järjestyksessä oleva talo tuo parhaimmillaan tunnelman, joka jää mieleen. Kaikilla lienee mielikuva idyllisestä mummolasta, jossa mäntysuovalta tuoksuvat matot ovat hapsut ojossa puhtaalla lautalattialla ja keittiön pöydällä, ruudullisen liinan päällä hehkuu pelargonia päivän paistaessa hohtavan puhtaan ikkunan läpi juuri siihen kohtaan? Tätä tarkoitan tunnelmalla ja tähän pyrkiessäni olin varannut kassillisen hehkuvia pelargonioita pisteeksi iin päälle kun kevätsiivous on valmis.

Harmi vain, että pudotin yhden patjan sen kassin päälle ja pelargoniat ruttaantuivat ja menettivät kaikki hehkuvat kukkansa ja melkein lehtensäkin. Mutta laitoin ne silti ikkunoille; kyllä niistä rangoistakin vielä hahmottaa, mikä on ollut ajatuksena.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Hiiristä ja ihmisistä

Ensimmäinen sauna maalla tänä vuonna. Kyllä oli mukavaa päivän ahkeroinnin jälkeen. Puolet talosta on nyt siivottu.

Perusteellinen kevätsiivous on jonkunlainen siirtymäriitti kodista toiseen. Eihän sillä sellaista oikeasti puhdistavaa vaikutusta ole kuin ehkä luulen ja toivon. Hiiret ovat juhlineet täällä koko talven ja jos ne haluavat tartuttaa meihin myyräkuumeen tai jonkun muun taudin, se kyllä tulee, vaikka kuinka konttaisin pitkin lattioita tolurättieni kanssa.

Minulla ei ole mitään hiiriä vastaan, kunhan ne eivät tiputtelisi papanoitaan joka paikkaan. Hiiret ovat kauniita ja älykkäitä eläimiä ja silloin, kun ostimme Vanhan Maatilan, en edes ajatellut yrittää hävittää niitä. Olen yrittänyt elää niin, etten tapa ketään ja oletin, että voimme elää sovinnossa täällä kaikki, me ja hiiret. Mieleni muuttui, kun löysin lapsen sängystä hiirenpesän. Eläimet olivat ylittäneet valtuutensa pahasti ja minä pistin kovan kovaa vastaan. Nyt olen aika ekspertti hiirten tappamisessa, ikävä kyllä. Silti niitä riittää.

Maalla on aina hiiriä, on aina ollut. Kun kaupunkilaiset toteuttavat unelmansa ja muuttavat maalle, kannattaa ajatella tämäkin asia etukäteen. Se, että hiiri vilahtaa keittiössä, ei ole syy hälyttää tuholaistorjujaa ja keittiökauppiasta.

Kävin muutama vuosi sitten haastattelemassa erästä naista, joka asui vanhassa kyläkoulussa. Hän muisteli heidän muuttoaan ja päivää, jolloin hän täysin valmistautumattomana oli nähnyt talossa ensimmäisen hiiren. Hän oli ollut yksin kotona keittiössään, kun hiiri oli juossut lattian poikki ja livahtanut isoon komeroon. Nainen oli järkyttynyt sydänjuuriaan myöten. Hän oli teipannut komeron ovenpielet maalarinteipillä jotta hiiri ei pääsisi karkuun ja paennut sitten lähimmän huoltoaseman baariin odottamaan, että mies tulee kotiin ja tekee asialle jotain.

Me tietysti naureskelimme muistolle. Molemmat tiesimme, että jos vanhan talon asukas pelkää noin paljon hiiriä, hän saa muuttaa kokonaan sinne huoltoaseman baariin.

Uurastus jatkuu huomenna. Kaupungissa en kehtaisi viedä mattoja ulos pyhäpäivänä, mutta täällä syrjässä voin siihenkin jumalattomuuteen syyllistyä.

Me muuten muistimme vasta illalla, että tänään on hääpäivämme. 29 vuotta tuli täyteen. Meillä ei yleensä ole mitään hääpäiväjuhlia vietetty, mutta ensi vuonna voisi yrittää.

Eilen illalla pihalla juoksi muhkea kettu. Ja Pupu Mustakorva kävi loikoilemassa lipputangon juurella ja silmäilemässä talvisten tuhotöittensä jälkiä. Molemmat olisivat saaneet äkkilähdön, ellei Nonna olisi jo maannut omalla sohvallaan pää tyynyllä ja silmät kiinni.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Luutahommissa pääsiäisenä

Hei, tämä toimii! Eikä ollut edes vaikeaa.

Kesäkodin siivous on alkanut. Olen tänään pessyt ikkunoita ja lattioita ja silittänyt verhoja. Vielä ei ole läheskään valmista.

Raine kävi kiltisti tekemässä minulle katajaluudan, vaikka ei ymmärtänytkään, mihin tarvitsin sitä. Eikö katon ropsiminen muka kuulu kevätsiivoukseen?

(Tähän piti tulla kuva, jossa minä huiskin luudallani. Pääsiäisaiheinen, siis.)

Taitaa olla katoavaa kansanperinnettä tämä.

Lopetin työt, kun Maajussille morsian alkoi. Se on mukava ohjelma. Ihan sydämeen käy, kun yksinäiset isännät huokailevat komeissa taloissaan, miten mukavaa olisi kun olisi kumppani. Ja esittelevät tiluksiaan ja etenkin hevostallejaan.  Jos olisin nuori ja vapaa niin nyt pitäisi kiirettä, kun pistäisin kirjeitä menemään moneen suuntaan.

------

Ei tämä nyt sitten ollutkaan niin helppoa, tämän uuden nettitikun käyttö. Yritin äsken ladata kuvaa katonropsimisestani, mutta luovutin vartin odoteltuani.

Vielä tähän joku keino keksitään, mutta ei enää tänään.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Uupuneen siivoojan toivotus

Ruusupensaan takana aletaan ollaan valmiita siirtymään kesäkotiin. Jos ei vielä ihan kokonaan, niin ainakin pääsiäiseksi.



Huominen päivitys tulee, jos saan upouuden nettitikkuni toimimaan kannettavassa. Jos siis minusta ei kuulu mitään, niin syy on Tele Finlandin.


Tästä päivästä minulla ei ole muuta kerrottavaa, kuin että olen siivonnut. Ei taida kiinnostaa? Siispä toivotan kaikille Iloista Pääsiäistä!

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Vuorokauden vaihtuessa

Jos eilen meni myöhään, niin tänään pistin paremmaksi. Kello on vähän vaille puolen yön.

Sain päivän ansiotyöt vasta äsken tehtyä. Joskus on tällaisia päiviä, joista ei ole tulla loppua ollenkaan, vaikka kuinka takoisi näppäimistöä. Niillä on nimikin: deadline.

Ei siis pitkiä jaarituksia. Huomenna ajattelin pitää siivouspäivän kotona ja painua sitten maalle kevätsiivousta tekemään. Edessäni on parhaillaan korkea kasa pestyjä täkkejä, päiväpeittoja, verhoja ja pöytäliinoja, jotka otan mukaani.

Tilkkupeittoprojekti seisoo nyt. En vain millään ole ehtinyt tehdä sitä enkä ehdi ennen ensi viikkoa. Pari muutakin kiinnostavaa käsityöjuttua olisi mielessä ja ne pääsykoekirjatkin - ne ovat tuossa vieressäni pinossa.

Mutta nyt, ennen kuin vuorokausi vaihtuu, lopetan. Hyvää yötä.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Laukkaa ratsu reima ja unohtunut kirjailija

Päivittäminen meni vähän myöhäiseksi tänään. Tulin illan ratsastustunnilta vasta yhdeksän jälkeen, kävin pissattamassa koiran, ruokin sen ja kävin saunassa. Sitten taistelin vielä hetken kameran muistikortin kanssa. Siihen on ilmaantunut nykyään Silloin-Tällöin -toiminto ja tänään oli Tällöin-päivä, eikä se toiminut pöytäkoneessa ollenkaan. Kirjoitankin tätä kannettavalla, jossa se tuntuisi toimivan.

Haluan nimittän laittaa tämän kuvan.

Tässä on tämänpäiväinen ratsuni Fannar. Kuva on tietysti otettu Jaakkolan Islanninhevostallissa.

Kun tulin kotiin ja selvisin saunan lauteille, Raine kömpi perässä ja kysyi, miten ratsastus sujui.

- Ei se nyt oikein tänään sujunut, vastasin.
- Mitä? Eihän siinä muuta kuin kannukset kylkiin, niin kyllä lähtee, hän sanoi sellaisen ihmisen varmuudella, joka ei ole koskaan ratsastanut.
- No. Ei se olekaan ongelma. Kyllä ne yleensä lähtee, joskus aika liukkaastikin, minä sanoin.

Tänään ei vain sujunut siksi, että menin Fannarilla ensimmäistä kertaa ja siksi, etten ole kovin hyvä ratsastaja.Mutta mukavaa oli silti.

Aamulla tapasin kaksi nuorta taidealan yrittäjää. Olin heidän toimistollaan, joka sijaitsee ihan tavallisessa kerrostalossa. Talo oli minulle entuudestaan tuttu. Mukavia nuoria miehiä, vakuuttavaa työtä ja luja usko tulevaisuuteen. Sain haastattelun tehtyä ja aloin tehdä lähtöä.

- Tämä taitaa muuten olla sama rappu, jossa Anni Polva asui, sanoin.
- Ai kuka, nuorukaiset kysyivät yhteen ääneen.
- Anni Polva. Yksi kirjailija, lisäsin, kun huomasin, ettei mikään lamppu nuorukaisten silmissä syttynyt.

Tulin vähän surulliseksi. Olen kai sitten kuvitellut, että kaikki tietävät, kuka oli Anni Polva, Tiina-kirjojen äiti. Eikä siitä mielestäni ole pitkää aikaa, kun minä istuin Polvan luona kahvia juomassa ja utelemassa hänen asioitaan. Nyt siinä asunnossa asuu joku vieras ja kirjailijan pitkä ura ja elämä ovat osittain unohtumassa. Ne kuuluvat maailmaan, joka on minulle elävä ja läheinen, mutta noiden nuorten ihmisten ikäluokille jotain, josta ei tarvitse tietää.

Tuollaisina hetkinä tuntee itsensä pakostakin vähän vanhaksi.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Vapaa-ajan viettämisen taidosta, blogeista ja rakkauselämästä

Panin pisteen tälle työpäivälle ja siirryin huvittelemaan. Kirjoittajan työ on sellaista, että sitä voisi tehdä aina vain, se ei lopu. Tai siis ainakin silloin, kun joku ostaa sitä. Täytyy osata itse sanoa, että voitko ystävällisesti siirtyä viettämään vapaa-aikaa.

Tiedän kollegoita, jotka pystyvät kirjoittamaan yöt läpeensä. Minä en pysty. Kovin väsyneenä ei kykene tuottamaan mitään kelvollista. Jotkut suosittelevat tilkkasta punaviiniä luovuuden siivittäjäksi, mutta siinä vasta hullusti kävisi. Ensin tulisin kovasti humalaan ja seuraavana aamuna olisin krapulassa ja kykenemätön mihinkään. Konstit ovat vähissä, sano.

Minulle yöt ovat nukkumista varten. Se, ettei asian laita ole kaikille sama, tuli ihan äskettäin taas nähtyä. Tytär pistäytyi ystävättärensä kanssa ja minä kysyin, josko tytöt ottaisivat voileipää kahvin kanssa.

- Kiitos ei, en pysty aamuisin syömään mitään, herään tosi hitaasti, ystävä vastasi.

Uskottava oli, sillä kello oli kolme iltapäivällä.

Yritän näköjään esittää, että olen taas joku työn sankari, mutta sehän ei ole totta. Ehdin mainiosti surffailemaan pitkin nettiä Facebookissa ja Hevostallissa ja iltalehtien sivuilla. Viimeksi kuitenkin yritin etsiä kiinnostavia blogeja. Vasta nyt, yli sata päivitystä tehneenä, olen toden teolla alkanut tutkia, miten tätä hommaa olisi hyvä tehdä ja ketkä muut sitä tekevät. Edellistä en vielä tiedä ja jälkimmäisten määrä ällistyttää. Valinnanvaraa siis näennäisesti on, mutta sitten, kun blogeja alkaa tutkia huomaa, ettei niistä niin vain löydykään kiinnostavia. Useimmat blogit ovat nuorten pitämiä ja niissä käsitellään vaatteita ja lisää vaatteita. Aikuisten naisten pitämiä blogeja joissa olisi jotain muuta kuin kuvia (niitä saa olla, mutta tekstiä myös), en vielä ole montaa nähnyt. Yksi hyvä ja kaunis on Mirjamin Laulu, suosittelen. Minullekin saa suositella, jos joku tietää jonkun. Sellaisen, jota sitten kanssa oikeasti päivitetään, sillä todella monet lupaavasti ja pontevasti aloitetut blogit on päivitetty viimeksi viime vuonna jos silloinkaan. 

Kirjoista vielä sen verran, että luin Surun lapsen melkein saman tien kun sen sain. Ihan kelpo kirja, joskin se Iso Juttu, minkä takia kirja oli kirjoitettu, mahtui yhdelle sivulle. Kaksi ihmistä odottaa vuoroaan ja saa vähän aikaa odottaa, sillä nyt haluan lukea Aila Meriluodon päiväkirjat vuosilta 1975-2004. Tuo härski vanha rouva tosin saa oman rakkauselämäni tuntumaan lähinnä säälittävältä. Mutta kyllä kirjassa muustakin puhutaan.

Helmi Krohn ja Aila Meriluoto linkittyvät toisiinsa Aino Kallaksen ja Kai Laitisen kautta. Kallas oli Helmin sisko, Laitinen puolestaan on tehnyt merkittävää tutkimusta Kallaksesta ja oli onnettomasti rakastunut Aila Meriluotoon. Merkillistä, millainen kärpäspaperi Meriluoto tuntuu miesten suhteen olevan sillä ei hänessä ainakaan kuvissa ole mitään erityistä säteilyä. Ei mitään sellaista, mikä vaikkapa Kallaksesta säteili. Mutta enhän minä ole kumpaakaan tavannut luonnossa. Enkä ole mieskään.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Roskiksen kautta uurnille

Kansalaisvelvollisuus on täytetty. Samoin kasvatusvelvollisuus, sillä patistelin kuopuksen vaaliuurnille. Hän sai nyt äänestää ensimmäistä kertaa, mutta ei ollut kovin innostunut asiasta. Jouduin vetämään esiin naisten oikeudet, sen, ettei saa valittaa jos ei edes yritä vaikuttaa ja vakuuttavimman äitiääneni ennen kuin hän lupautui lähtemään uurnille.
Käytössä olisivat vielä olleet sellaiset valttikortit kuin Isänmaa, Talvisota ja Mannerheim, mutta näihin ei tällä kertaa tarvinnut turvautua.

Kuopus ei ollut kotona, joten taivuttelu tehtiin puhelimitse. Hän lupasi ilmaantua pikapuoliin. Minulle tuli kiire, sillä tajusin, että olin aamulla heittänyt hänen ilmoituksensa äänioikeudesta roskiin. Vahingossa. Roskapussi oli tietenkin jo viety.


Säntäsin pihalle tutkimaan roskiksia. Tietenkin siellä oli vaikka kuinka monta samalla tavalla sidottua Siwan muovikassia, mutta yhdestäkään ei pilkistänyt tutun näköistä tavaraa. Jouduin hälyttämään Rainen apuun, sillä hän oli vienyt roskapussin ja tiesi sentään, mihin kolmesta laatikosta oli sen pistänyt. Siinä me sitten availimme naapureiden roskapusseja kunnes löysimme omamme. Vaalipaperi oli tallessa, tosin märkänä ja rasvaisena. Vein sen sisälle ja putsasin parhaani mukaan.


- Kuin tää on näin märkä? Onkstää kaivettu roskiksesta, kuopus kysyi, kun vihdoin kotiutui.
- Eei... muuten vaan kostea, valehtelin.

Mutta nyt perheemme on äänestänyt. Olemme tehneet sen, minkä voimme.

Odotin, että tänään olisi tullut virpojia. Ostin sitä varten pussin pupun kuvilla koristeltuja suklaitakin. Pienet trullit eivät kuitenkaan olleet liikkeellä täällä päin, eivät ainakaan meidän ovemme takana.

Ei kai tämäkin toiminta ole jo siirtynyt nettiin?

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Lehtijuttuja, laivaterveisiä ja vähän muuta

Päätin pitää tänään työpäivän, sillä viime viikko meni haastatteluja tehdessä enkä jaksanut enää iltaisin kirjoittaa. Paitsi tätä blogia, mutta tämä on silkkaa huvia.

Olen siis istunut tänään aika tiiviisti työpöytäni ääressä. Aamulla tosin kävin kaupungilla, kangaskaupassa. Tilkkupeittotyön seuraava vaihe on reunuksien tekeminen, sitten välivanun ja taustakankaan ompelu. Niitä kankaita kävin ostamassa. Ja tikkauslankaa, sillä tällä kertaa olen päättänyt tikata peiton käsin.

Pistin päälleni talvitakin ja sidoin vielä villahuivinkin kaulaani. Se oli tietysti ihan liikaa ja varmaan näyttikin tyhmältä, kun melkein kaikilla muilla oli jo kevätvaatteita ja päivä oli lämmin. Eurokankaasta - joka nykyisin on Wiklundin yhteydessä - eksyin vielä muotinäytökseenkin. Naisten vaateosastolla esiteltiin kevätmuotia ja näytöksen vetonaulana oli Anne Pohtamo. Ihan silkkaa uteliaisuuttani menin minäkin sinne seistä töröttämään ja hikoilemaan.

En minä muodista ollut kiinnostunut vaan siitä, miten kuntokuuri on tepsinyt Pohtamoon. Muistan nimittäin oikein hyvin tammikuisessa iltapäivälehdessä olleen jutun, jossa kerrottiin, että nyt alkaa Annen kuntokuuri. Valmentajana hänellä oli oma poikansa, jolla on alan yritys ja joka näin sai itselleen hyvää mainosta.

Vai saiko? Minun nähdäkseni mitään muutosta tammikuiseen ei ollut tapahtunut. Niin ne vain miss universumitkin vanhenevat ja lihovat, jos syövät joka päivä viinereitä, niin kuin Pohtamo lehtijutuissa kertoi tekevänsä.

Miten minä tuon lehtijutun niin hyvin muistan johtuu siitä, että lehti oli matkalukemisena kun lensimme Amerikkaan ja sitten se päätyi matkalaukkuun, josta löysin sen taas kun aloin pakata kotiin lähtöä varten. Luin lehden uudestaan, sehän tuntui siinä vaiheessa taas ihan tuoreelta.

Sain Celiltä sähköpostia tänään. Hän on miehensä kanssa edelleen laivalla, mutta lähdössä kotiin ylihuomenna. Hän tulee olleeksi matkalla kolme kuukautta ja kaksi päivää. Tapasimme toisemme ensimmäisen kerran Los Angelesin satamassa, jossa minä harhailin etsimässä oikeaa tiskiä. Cel tiesi paikat ja otti minut hoteisiinsa ja siitä tuttavuutemme alkoi.

Cel ja hänen miehensä asuvat Italiassa, vaaleanpunaisessa talossa kukkulan rinteellä, merinäköaloin. Mies on silti vannoutunut Suomen ihailija, hänen mielestään Suomi on paras ja ihanin maa missä hän on käynyt. Hän haaveilee jopa muutosta tänne. Erityisen elämyksellisenä hän muisteli hetkeä, jolloin hän seisoi kaulaansa myöten suomalaisessa järvessä ja kuunteli hiljaisuutta.

Olen muutenkin tänään palannut ajatuksissani laivalle. Turun Sanomien viikkoliitteessä oli juttu Valparaison kaupungista. Tuskin sinne kovin moni lähtee kaupunkilomalle, vaikka se jossain Kaupunkilomakohteet -sarjassa esiteltiinkin. Mutta on siellä käynyt kuuluisuuksiakin; Che Guevaran nuoruuden pitkä moottoripyöräretki ulottui Valparaisoon asti ja Darwin on tutkinut luontoa kaupungin ympäristössä sillä välin, kun Beagle-laiva odotteli kaupungin satamassa. Ja minäkin olen käynyt siellä, vaikka en kuuluisuus olekaan. Valparaiso on Chilessä.

Tavoitteeni oli saada kaikki rästissä olevat jutut kirjoitettua tänään. Se ei valitettavasti onnistunut, joten huomennakin on työpäivä. Ja vaalipäivä. Päätin jo kertaalleen, ketä äänestäisin, mutta nyt olen alkanut epäröidä. Puolue on edelleen sama, mutta mietin vielä kahden naisehdokkaan välillä. Toinen on kokenut, toinen on uusi, eikä varmasti tule vielä valituksi.

Sunnuntai-iltana ei sitten enää töitä tehdä. Silloin on istuttava television ääressä ja seurattava vaalituloksia. En muista, että tulokset olisivat koskaan olleet näin jännittäviä kuin nyt.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Posti toi tänään paketin kirjakaupasta

Posti toi tänään pienen paketin Vaisaaren kirjakaupasta. Sisällä olivat minun kirjani, Helmi Setälän (Krohn) Surun lapsi ja Kaksi ihmistä huolellisesti paperiin käärittyinä.



Surun lapsi on ilmestynyt 1905 ja Kaksi ihmistä 1909. Edellinen oli Helmille tärkeä, ellei tärkein hänen romaaneistaan, sillä siihen hän oli "enimmin pannut omaa itseään", kuten hän kirjoitti Erkki Melartinille. Mitä se käytännössä tarkoitti oli se, että Helmin ja Eemil Nestor Setälän avioliitto veteli viimeisiään ja Helmi purki koko liiton aikana tuntemaansa tuskaa kirjaan. Sieltä sen voi rivien välistä lukea, sillä eihän tuohon aikaan kirjoitettu mitään alastomia paljastuskirjoja.

"Jos te luette Surun lapsen, ja lisäätte itse sen lapsen tuskaan ja taisteluun toisen puolen lisää, niin saatte pienen käsityksen siitä, mitä minä olen läpikäynyt," Helmi kirjoittaa läheiselle ystävälleen Melartinille.

Avioliiton vaikeus piili sen fyysisessä puolessa, jota Helmi ei kestänyt. Ei ainakaan Eemil Nestorin kanssa. Myöhemmin, vielä naimisissa ollessaan, Helmi tapasi saksalaisen, perheellisen lakimiehen ja filosofin Hermann Friedmannin, johon hän rakastui ja jonka kanssa kaikki lienee ollut toisin. Siitäkään suhteesta ei tosin tullut pitemmän päälle mitään.

Fyysisyyttä sen sijaan ei kaihdettu Helmin tanskalaisen ystävättären ja tämän rakastajan kirjeenvaihdossa, johon Kaksi ihmistä pohjautuu. Helmi oli saanut kirjeet käyttöönsä ja sensuroi niitä vapaaehtoisesti, jotta kirjasta ei olisi tullut liian rohkeaa.

"Sellaista tulta ei suomalaisessa kirjallisuudessa ole yhtään. Se on paikoittain vain liiankin aistillista, ja vaikka tiedän, että ne tekisivät mainion effektin, niin en voi luopua omasta itsestäni siihen määrään, että julkaisisin vain sarjan tuollaisia kiihottavia kirjeitä," Helmi kirjoitti Melartinille.

Aloitin jo Surun lasta muutaman sivun verran. Vanhat kirjat ovat hyväkuntoisia mikä kertoo siitä, ettei niitä ole pahemmin luettu. Molemmissa on ollut omistajan nimi, jota harmillisesti on yritetty raaputtaa pois. En ymmärrä, mitä vahinkoa voisi syntyä, vaikka saisinkin tietää, että joku ainovirtanen on yli sata vuotta sitten saanut tai ostanut itselleen kirjan.

Odotin, että kirjat olisi painettu fraktuuralla, mutta molemmissa on käytetty antiikvakirjasimia eli näitä, joita nytkin käytän. Katsoin äsken Wikipediasta ja sen mukaan antiikvaan siirryttiin yleisemmin vasta 1920-luvun lopulla, joten sikäli odotukseni oli perusteltu. Fraktuuran lukeminen vaatii vähän totuttelua.

Helmi ei saanut koskaan tietää, että hänen kirjansa päätyisivät joskus nettikauppaan. Kun hän kuoli 1967 yli 90-vuotiaana, nettiä ei vielä ollut eivätkä ihmiset tienneet tietokoneistakaan juuri mitään. Mutta jos hän olisi tiennyt, hän olisi varmaan suhtautunut asiaan innostuneesti.  Hän oli laajasti ajateleva, aikaansa edellä ollut itsenäinen nainen.

Surun lapsen kansilehdellä on pieni ajatelma: "Muisto on annettu meille vain kaihoa kartuttamaan." Tosi on.
   

torstai 14. huhtikuuta 2011

Matkalla ongelmajätteeksi

Sanoin eilen, että olen vähän vanha ja kulunut. Se on totta, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin jotenkin loppu. Se vain on asia jota ei voi muuksi muuttaa.

Puhuin aiheesta tänään ystäväni kanssa. Ensin kehuimme toisiamme vuolaasti, hän minua siitä, että jaksoin käydä lukion ja minä häntä siitä, että hän jaksaa kuntoilla. Ystäväni aloitti viime vuonna Tukholman maratonille tähtäävän valmennuksen ja kun hänet viimeksi näin, hän oli hoikistunut ja kiinteytynyt ja näytti upealta. Olemme suunnilleen samanikäiset. Ystävä oli käynyt pari päivää sitten kuntotestauksessa ja saanut tuloksen, jonka mukaan hänen kuntonsa vastaa 29-vuotiaan erittäin hyvässä kunnossa olevan ihmisen kuntoa.

Ihailen tällaista sinnikkyyttä aivan valtavasti. Monet muutkin ihailevat sitä, mutta kuten ystävä kertoi, usein ihailun perään lisätään, että hienoa, kun vielä tuossa iässä viitsit.

- Onko muka ikä joku syy olla tekemättä mitään, me kysyimme. Ja vastasimme, että ei totisesti ole. 

Omaa ikää ei kannattaisi ihan hirveästi ajatella enää sen jälkeen, kun sitä on tarpeeksi siihen, että kaikki ovet aukeavat. Ikää kannattaisi ajatella vain sellaisissa asioissa, joihin se ihan oikeasti vaikuttaa. Lapset kannattaa yrittää hankkia ennen kuin se on fyysisesti liian myöhäistä. Paljon muita asioita ei sitten olekaan.

Fyysisen iän unohtamisen ei tarvitse merkitä sitä, että yrittää näyttää nuorelta. Vanha nainen, joka yrittää näyttää nuorelta, on aina tuomittu epäonnistumaan. 


Halu näyttää nuorelta on tosin ymmärrettävää maassa, jossa vanhoilla naisilla ei ole mitään arvoa. Kun nainen tulee niin vanhaksi, ettei hän pysty enää antamaan kenellekään mitään, ei hoitamaan ketään eikä tekemään edes omaa ruokaansa, hänestä tulee ongelma. Kun julkisuudessa puhutaan vanhuksista, puhutaan aina ongelmista. Yksityisesti asiat eivät liene sen paremmin.

Tässä iässä, viisikymppisinä, emme kuitenkaan ole vielä vanhuksia. Matkalla ongelmajätteeksi voimme vielä opiskella, kuntoilla tai tehdä mitä tahansa, mikä meitä huvittaa.

Mistä tuli mieleeni, että tilkkupeiton päällinen on nyt valmis. Nyt pitää päättää, minkä värinen reunus siihen tulee.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Vaatteista ja ahdistuksesta

Tulin äsken muotinäytöksestä. Olin siellä työn puolesta ja livahdin pois vähän ennen loppua, etten joutuisi narikkaruuhkaan.

Olipa kauniita vaatteita ja kauniita malleja. Kaikki ihmiset ovat kauniita, kun vaatteet ovat sopivia, kampaus nätti ja meikki taiten laitettu. Muotinäytöksessä tuli taas todistettua, että kun ammatti-ihmiset valitsevat kokonaisuuksia, ne ovat aika onnistuneita.

Tuollaisissa paikoissa tuntee itsensä helposti nuhruiseksi. Kevät on muutenkin sellaista aikaa, jolloin kaikki näyttää vanhalta ja kuluneelta. Sitä ei helpota se tieto, että onkin jo vähän vanha ja kulunut.

Muutenkin on tänään ollut sellainen olo, että tekisi mieli paeta kaupungista maalle ja jäädä sinne. Aamulla alkoi ahdistaa, kun luin lehdestä, että Iso-Heikkilän koirapuiston viereen, ellei peräti sen paikalle, ollaan suunnittelemassa korkeita kerrostaloja.

Näinä vuosina, kun olemme asuneet Portsassa, ympäristöön on rakennettu vähän väliä uusia taloja tai teitä. Vielä toistaiseksi lähellä on palanen luontoa, pieni metsäkaistale junaradan varressa. Käyn siellä lenkillä koiran kanssa ja näen siellä ensimmäiset valkovuokot ja muut kevätkukat. Kun tytöt olivat pieniä, me kävimme poimimassa vadelmia polun varrelta. Miten koirapolulle käy, kun ihmisiä, koiria, maastopyöriä ja mopoja tulee koko ajan lisää?

Ottavatko yhdyskuntasuunnittelijat koiria huomioon? Että jos jonnekin rakennetaan kahdeksankerroksinen kerrostalo, siellä varmasti tulee asumaan myös muutamia koiria.

Ehkä minä vielä muutankin maalle.

Aamupäivällä kävin juttukeikalla Loimaalla ja samalla pistäydyin tervehtimässä siellä asuvaa tätiäni. Hän antoi minun mukaani oikean aarteen, 72 vuotta vanhan ristiäismekon. Sen kangas on minun isoäitini vihkipuvusta vuodelta 1927 ja ristiäismekko on ollut tätini yllä 1939.




Se, että mekko on nyt minulla, johtuu puhtaasti sukupuolesta: olen omassa sukupolvessani suvun ainoa tyttö. Tädillä on itsellään poikia, mutta hän ei luota heidän arviointikykyynsä siinä vaiheessa, kun he joskus pääsisivät päättämään, mitä ristiäismekolle tehdään. En minäkään luottaisi. Nyt minä säilytän tuota pientä vaatetta vuorostani. Tekisi mieli ripustaa se seinälle, mutta pelkään, että valo ja riippuminen rikkoisivat vaatteen. Sehän ei ole mikään ylellinen, hienoista kankaista tehty luomus vaan vaatimattoman piikatytön vaatimattomasta hääleningistä ommeltu.

Kuva jäi vinoon, vaikka yritin pyöritellä sitä moneen kertaan. Siitä nyt kumminkin näkee, mistä puhuin.

Muotinäytöksessäkin oli muutamia asuja, jotka oli tehty kierrätysmateriaaleista. Yhteen hääpukuunkin oli selvästi käytetty vanhat verhot.  

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Tapasin esimerkillisen ihmisen, ostin kirjoja ja valehtelin

Tapasin tänään ihmisen, joka lähtee joka aamu kello 5.30 tunnin lenkille. Illalla, työpäivän jälkeen, hän harrastaa vielä ainakin toisen tunnin jotain muuta liikuntaa.

- Se antaa valtavasti energiaa ja hyvää mieltä, jaksan ihan mitä vaan, hän sanoi. Se oli helppo uskoa, sillä hän näytti todelta hyvinvoivalta ja kauniilta.

Kaikkein vaikuttavinta tässä on se, että tuo ihminen on alkanut harrastaa liikuntaa vasta viisi vuotta sitten. Kipinä, jonka hän tuolloin oli saanut, ei ollut sammunut. Liikuntaharrastuksen aloittaminen oli todella johtanut pysyvään elämänmuutokseen.

Useimpien kohdalla päästään vain kohtaan Liikuntaharrastuksen aloittaminen.

Olen pari kertaa saanut juoksuherätyksen ja päättänyt aloittaa lenkkeilyn. Ensimmäisellä kerralla pääsin Ruissalontien alkupäähän ja sitten minun juoksukengistäni irtosivat pohjat. Ne olivat näet vanhat ja kaapissa jouten maatessaan hapertuneet kelvottomiksi.

Toisella kertaa  sain kantapäähäni luupiikin, joka ei ole vieläkään parantunut.

Vaikka olisinkin kyennyt juoksemaan, en missään tapauksessa kykenisi tekemään sitä 5.30 aamulla. Tästä olen ihan varma, vaikka en ole yrittänytkään.

Onnistumistarinoita on ihana kuunnella, niistä saa itsekin voimaa. Jos ei samanlaiseen onnistumiseen, niin ehkä johonkin muuhun.

Aamupäivällä syntynyt hyvä mieli kohosi lähes euforiaksi, kun päädyin surffailemaan nettiantikvariaatteihin.  Helmiä lukiessani minulle on herännyt kiinnostus saada muutamia hänen kirjojaan. Oikeastaan kiinnostus heräsi jo pääsykoekirjoja lukiessani kun niissäkin sivuttiin ko. opuksia. Olen tarkistanut kirjastojen valikoimat, mutta heillä ei näitä teoksia ole, ymmärrettävää kyllä. Tänään - vasta - tulin ajatelleeksi, että nettiantikasta voisi löytää ja niinpä: parin klikkauksen perästä olin Vaisaaren kirjakaupan valikoimissa, joista löysin sekä Surun lapsen että Kaksi ihmistä ja vieläpä todella halvalla. Ja nyt ne ovat tulossa minulle! Jos aikaisemmin kuvasin kirjastossa käyntiä kuin jouluaatoksi, niin nyt oloni oli kuin viisivuotiaan syntymäpäiväsankarin.

Minulla on pieni kokoelma Helmin pikkusiskon, Aino Kallaksen kirjoja. Haluaisin saada vielä Kallaksen esikoisromaanin, Kirstin. Yksi kappale ensipainosta näkyi olevan nettihuutokaupassa, mutta jo pohjahinta, 200 euroa, on liikaa.

Päivän liikuntasuoritukseksi saan kirjata illan ratsastustunnin ja iltapäivän reippaan lenkin Nonnan kanssa. Tänään koiran kanssa kävely sujui hienosti ja ohitimme jopa pari vierasta koiraa ilman suuria välikohtauksia. Olin varannut taskuuni kuivattua lihaa, herkkua, jota herkkävatsainen Nonnakin voi syödä.

Lenkin loppupuolella oli kuitenkin käydä köpelösti. Näin jo kaukaa, että vastaan oli tulossa nainen neljän vinttikoiran kanssa. Nonna menee pois tolaltaan, jos koiria on monta ja etenkin jos ne ovat vinttikoiria, sitä laihaa ja kaiken aikaa häntä koipien välissä tärisevää laatua. Jäin siis odottamaan, että vastaantulija kääntyisi kadunkulmasta, mutta näin ei tapahtunut. Vetäydyin ajoradalle, pysyttelin  kadun reunaan pysäköityjen autojen takana, kaivoin lihat taskustani ja aloin heilutella niitä koiran nenän edessä. Ja mitä tekeekään vinttikoiranainen?

-No mihin se kaveri nyt katosi, nämä on niin kovia tervehtimään, hän toimitti ja tuli täyttä päätä koirineen kohti.

Vetäydyin kiireesti kauemmas. Selitin, että koirani saattaa ryhtyä räyhäämään ja siksi pidän parempana ohittaa matkan päästä.

- Ai, pureeko se, nainen kysyi.

Ihan varmasti, minä ajattelin, mutta en sanonut. Sen sijaan sanoin, että tuskinpa sentään.

Tämmöistä tänään. Kaikenlaista ehti tapahtua, vaikka on ihan tavallinen tiistai.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Aika vaihtaa pesukone?

Tanssiva pesukone oli oikein erityisen riehakkaalla tuulella tänään. Vessakopperoisessa oli tunnelmaa, kun Raine makasi koneen päällä, minä turvasin sivustaa ja kone pani että klonkklonkklonk niin, että ihan varmasti naapuri ja naapurin naapurikin saivat osansa.

- Ja MITÄ sinä oikein olet laittanut sinne koneeseen, Raine tiedusteli metakan yli, mutta minä en sanonut mitään. En voinut, koska minua nauratti niin sydämen pohjasta, että vedet juoksivat silmistä. Kuvittelin, miten mainio kohtaus meillä oli siinä menossa ja kuinka se sopisi vaikka mainokseen: "Olisiko aika vaihtaa pesukone?"
 
Kyllä olisi, mutta se on toinen juttu.

Muutakin hauskaa on tapahtunut. Tein pannukakun. Tämähän ei ole mitään niille miljoonille naisille, jotka tekevät pannukakkuja vasemmalla kädellä koska tahansa, mutta minulle se on ja sitä suuremmalla syyllä, että se onnistui. Ei olisi onnistunut, ellen olisi etsinyt reseptiä netistä ja noudattanut sitä. Kaikki yritykseni tehdä pannukakkuja silmämääräisillä arviomitoilla ovat aina epäonnistuneet. Molemmilla kerroilla.

Ihmeellisen hauska iltapuoli kun ajattelen aamupäivää. Olin eräässä infossa ja tapasin ihmisen, joka oli viime viikon elinkeinofoorumissa, siellä missä minäkin olin. Hän oli pois lähtiessään ajanut kolarin, jossa molemmat autot tuhoutuivat lunastuskuntoon. Kukaan ei onneksi ollut loukannut. Kolarissa ollut oli vieläkin järkyttynyt, tietysti, eihän tapauksesta ole kuin pari päivää.

Olin tietysti osaaottava ja voivottelin ja olin vilpittömästi yhtä mieltä siitä, että Datacityn ympäristö on kaamea liikennesumppu ja sitähän minä sanoin jo viime viikolla. Mutta sitten kuitenkin, myöhemmin, tajusin etten taaskaan tainnut oikeasti kuunnella, mitä minulle sanottiin. Että se toinen oli tosissaan järkyttynyt, yhä pois tolaltaan ja siitä hänen olisi pitänyt antaa puhua. Ne muut asiat olisivat voineet vähän odottaa.

Helmiäkin olen ehtinyt lukemaan. Se on aika synkkä kirja. Helmi Krohn ei ollut mikään humoristi ainakaan kirjeissään. Ajalle ja säädylle tyypillinen häveliäisyys saa kirjeet myös tuntumaan piinallisen muodollisilta ja kaksinaismoralistisilta. Kirjeissä käsitellään suuria ja intohimoisia tunteita, mutta samalla kirjeen saajaa teititellään, vuosikausia. Ja edes parhaiden ystävien kesken ei voida puhua läheskään kaikesta.

Kirjekokoelmia ei tarvitse meidän polveltamme saati nuoremmilta julkaista. Mitä meistä jää? Blogeja? Jäävätkö blogit ikuisiksi ajoiksi jonnekin?

Tätä miettien menen nukkumaan ja toivon, että Turun Sanomat tulee huomenna ajoissa. Se on alkanut ikävästi myöhästellä.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Työsunnuntai

Käsittääkseni aika monet haaveilevat siitä, että voisivat tehdä ansiotyötä kotona. Aina silloin tällöin törmään aiheeseen liittyviin kysymyksiin niillä keskustelupalstoilla, joita itse seuraan. Joku kysyy, mitä kotona voisi tehdä ja toiset neuvovat, että ryhdy puhelinseksityöläiseksi tai freelancetoimittajaksi. Molempia pidettäneen niin helppoina töinä, että niihin noin vain ryhdytään.

Tämä oli nyt vain tämmöinen alustus, ei mikään kannanotto mihinkään. Itse olen ihan tyytyväinen kotoa käsin työskentelijä ja tänään päiväni meni seuraavasti: kirjoitin kolme juttua, tein kolmasosan tilkkupeitosta, pesin monta koneellista pyykkiä, laitoin ruokaa ja luin Helmiä. Kaikkea yhtä aikaa.

Se onnistuu sillä tavalla, että Helmi kulkee kainalossa vessakopperoiseen, jossa vahdin Tanssivaa Pesukonetta samalla, kun ruoka valmistuu uunissa ja toisella aivopuoliskolla mietin, miten avaisin jutun, jossa ei varsinaista kärkeä ole. Miettiminen jatkuu myös ompelukoneen ääressä ja siinä jos missä onkin hyvä ajatella. Kirjoittamiselle taas otetaan aikaa sieltä täältä ja niin vain käy, että kun ilta ehtii, on kaikki valmista.

Ulkona olen käynyt vain sen verran, että hain kellarista ison ruukun, johon istutin syksyllä pikkunarsisseja. Ne olivatkin yltyneet kasvamaan vallan mahdottomasti. Uskon, että ne vankistuvat ja vihertyvät muutamassa päivässä, ellei kova yöpakkanen pääse yllättämään.



Koiran kanssa en ole tänään tehnyt mitään, Niina on hoitanut Nonnaa tämän päivän. On mukavaa, kun ulkoiluttamisen voi jakaa ja saa joskus vapaapäivän siitä. Ihan sama kuin pienten lasten hoidossa - lapset ovat rakkaita, mutta on ihanaa, kun joku toinen ottaa välillä vastuun.

Ai niin, teinhän sitten vielä yhden asian, käänsin sipulikeittoreseptini englanniksi ja lähetin sen Ukrainaan Olegille. Hän on yksi Rainen "pojista" laivalta ja on nyt myöskin lomalla kotonaan. Laivalla meillä tuli puhetta sipulikeitosta ja Oleg kertoi, että hän on vaimonsa kanssa yrittänyt tehdä sitä, mutta huonoin tuloksin.Minulla on hyvä resepti ja lupasin lähettää sen.

Luin tähän asti kirjoittamani läpi ja huomasin, että tehtyjen töiden luetteleminen vaikuttaa vähän itsekehulta. Se ei ole tarkoitus, vilpittömästi. Halusin vain kuvata, millaista oikeasti on tehdä töitä kotona. Se on tätä päällekkäin ja lomittain tekemistä samalla, kun sellaiset määreet kuin "työaika" tai "viikonloppu" saavat uuden sisällön.

Vaikka en minä tiedä muusta kuin tästä toimittajan työstä. Puhelinseksityö taitaa olla enemmän iltapainotteista?   

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Kevään avaus Vanhalla Maatilalla

Aamulla varustin itseni termospullollisella kahvia, kahdella juustoleivällä ja kunnon lapiolla, otin Nonnan mukaani ja ajoin Laitilaan.

Lapiohommat jäivät paljon odotettua vähäisemmiksi. Aurinko oli sulattanut paljon lunta ja se, mikä varjon puolella olevan oven eteen oli kinostunut, oli helposti lapioitavissa.



Astuminen Vanhan Maatilan keittiöön oli taas kuin harras kotiinpaluu. Seisoin hyvän tovin kynnyksellä, haistelin ilmaa, sanoin talolle päivää ja pahoittelin, että se on joutunut olemaan itsekseen koko pitkän talven. Tuntui niin hyvältä päästä sinne.

Ensi silmäyksellä kaikki oli ihmeen siistiä. Tarkemmin katsoen näin hiirten jäljet, mutta mitään tuhoja ne eivät olleet tehneet. Tervehdin tuvan sohvalla istuvaa tilanhoitajapariskuntaa ja tiedustelin, miten talvi on sujunut. Tämä tyttärien Aatamiksi ja Eevaksi ristimä pari on ensimmäinen työ, minkä tein sen jälkeen, kun olimme ostaneet Vanhan Maatilan. Ajattelin, että talon ei ole hyvä olla asumaton eikä se nyt olekaan.



Rakastan pelargonioita ja minulla oli vielä viime syksynä isoja, monta vuotta vanhoja yksilöitä. Hävitin ne kuitenkin melkein kaikki kun tiesin, etten voi olla talvella hoitamassa niitä. Pelargonioiden talvettaminen tosin on hyvin helppoa, ne eivät vaadi juuri mitään, mutta sitäkään en siis olisi voinut tarjota. Kukkien joukossa oli muutamia, joista en raaskinut luopua ja ne toin ulkoa sisälle ja annoin niille tilaisuuden yrittää. Ilokseni ainakin kolmessa ruukussa oltiin selvästi hengissä. Annoin niille vähän vettä ja leikkasin varret melko lyhyiksi. Eivätköhän nuo kesällä taas kuki.

Päivä oli tavattoman kaunis. Taivas ei ollut harmaa eikä harmaampi vaan taivaansininen ja aurinko lämmitti tosissaan. Pihatammen alla oleva keinu oli kuiva ja niinpä istuin siihen syömään eväitäni. Termospulloni on pieni, mutta kahvi säilyy siinä aika hyvin kuumana, kun laittaa pullon villasukkaan. Otin toisen juustoleivistäni, jaoin juustot Nonnan kanssa ja söin leivän. Toinen leipä jäi vielä kassiin, jonka jätin keinuun siksi aikaa, kun kävin sisällä. Kun palasin, kassi oli hangella, koira nuoleskeli huuliaan eikä juustoleipää enää ollut. Keittiön kaapissa oli onneksi viimevuotista näkkileipää, otin sitä lopun kahvini kanssa.



Kesäkotimme ympäristössä on kaikkia lounaisen Suomen luontoon kuuluvia eläimiä susista villisikoihin ja peuroihin. Tähän saakka ne eivät ole koskaan tehneet mitään vahinkoa meidän tontillamme. Nyt vahinko oli tapahtunut: kaksi nuorta omenapuuta oli syöty niin, ettei niitä pelasta enää mikään. Kuori oli kaluttu ainakin  metrin matkalta kokonaan. Syylliset ovat tietysti rusakoita, mutta eniten saan syyttää itseäni, kun laiminlöin puiden suojaamisen syksyllä.  

Lastasin auton täyteen petivaatteita ja verhoja. Olen usein pessyt kaiken jo syksyllä ja säilyttänyt talven yli kaupungissa. Viime syksynä minulta kuitenkin jäi monta asiaa tekemättä ja nyt ne ovat vastassa. Kaupunkiin paluuni jälkeen pesukone ja kuivausrumpu ovatkin käyneet koko illan ja työ jatkuu huomenna.

Kesäkotiin asettuminen vaatii aina suuren ja perusteellisen siivouksen. Se on raskasta, mutta palkintokin on hyvä. Kun kaikki on valmista, on ihanaa kulkea ympäri taloa ja ihailla työn jälkiä. Ja parasta kaikesta on tietysti mennä kevättuulelta tuoksuvaan sänkyyn puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan. Se on ylellistä. Sitä autuutta on nyt kuitenkin vielä vähän maltettava odottaa, menee ainakin pari viikkoa ennen kuin ehdin saada kaiken kuntoon. Ei muuten, mutta kun on muutakin hommaa.

Laitilan kodillamme on nimikin, kaikki tutut tietävät kyllä. En kuitenkaan halua laittaa sitä blogiin, ihan kaikkea kun ei ole viisasta kertoa. Sen takia olen päättänyt, että rakas kesäpaikkamme on täällä Vanha Maatila. Sitähän se onkin, vanha ja entinen.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Pullot varpailla ei voi olla iloinen

Päivä alkoi vähän huonosti. Avasin tiskipöydän alakaapin oven ja sain varpailleni röykkiön tyhjiä limsapulloja. Pahus, kun pisti vihaksi. On se kumma, että pulloja ei saada kauppaan vaan niitä pitää sulloa sinne kaappiin niin kauan kuin suinkin mahtuu. Yksikään niistä ei muuten ollut minun.

Päivä kului jutunteossa Turun seudulla. Kotimatkalla piti käydä ruokakaupassa ja päädyin Lidliin. Matkan varrella olisi ollut monta muutakin kauppaa, mutta hylkäsin ne koska ne ovat liian isoja. Kun on väsynyt ja nälkäinen, ei halua lähteä työntämään kärryjä minnekään, missä pitää kävellä puoli kilometriä ennen kuin edes pääsee ruokaosastolle. Lidl on helppo, pieni ja halpa. Siwakin on helppo ja lähellä, mutta sen valikoima on aika pieni ja se on myös kalliimpi.

Kurjan aamun vastapainona pääsin Lauran laittamaan valmiiseen ruokapöytään. Kyllä nyt on vatsa pullollaan ja vähän enemmänkin, sorruin nimittäin pieneen heräteostokseen ja ostin riisisuklaata. Olen syönyt melkein kaiken.
Riisisuklaaseen liittyy muuan lapsuudenmuisto. Kun emme vielä olleet koulussakaan, äitimme otti pienen Tarmo-nimisen karjalaispojan päivähoitoon. Jostain syystä me inhosimme poikaparkaa ja teimme välillä hänen olonsa aika kurjaksi. Tarmossa oli kuitenkin kaksi hyvää puolta: hänellä oli rattikelkka ja äiti, joka oli töissä Hellaksella. Sitä kautta saimme aina joskus riisisuklaata, joka oli harvinaista ja ihanaa herkkua.

Juttujen kirjoittaminen jäänee sunnuntaihin. Huomenna aion käydä mökillä ja tänään en enää jaksa kirjoittaa muuta kuin tämän. Sunnuntaissa työpäivänä ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Se on rauhallinen eikä houkuttele mihinkään muuhun kuin korkeintaan ulkoiluun ja sitäkin ehtii harrastamaan jos tahtoo.

Näin tänään kevään ensimmäiset leskenlehdet. Muistin, että istutin syksyllä pikkunarsissien sipuleita isoon ruukkuun ja vein kellariin. Jokohan ne uskaltaisi nostaa ulos? Jos onnistaisi, voisi saada pääsiäiseksi kukkivan ruukun porraspieleen.   

torstai 7. huhtikuuta 2011

Takaisin sorvin ääreen

Ensimmäinen kunnon työpäivä takana. Tapasin aamupäivällä mukavan nuoren parin, jolla oli yhteinen yritys ja hienoja ideoita. Löysin taas kerralla tämän työn suolan kun kuuntelin heidän tarinaansa joka koostui paitsi lahjakkuudesta ja muutamista onnenpotkuista, myös sinnikkyydestä, rohkeudesta ja ahkeruudesta. En yhtään ihmettele, vaikka he olisivat tulevaisuuden armiratioita ja vuokkonurmesniemiä.

Iltapäivän istuin elinkeinofoorumissa Datacityssä. Paikka on vihonviimeinen sen takia, että lähistöltä ei tahdo millään löytää parkkipaikkaa. Minulta kului puoli tuntia ja yksi hukkaan heitetty kaksieuroinen ennen kuin sain autoni jonnekin puolen kilometrin päähän ja puoliksi luvattomaan paikkaan. Se kolikko meni, kun ajoin ensin Datacityn parkkialueelle toteamaan, ettei siellä ollut yhtään tyhjää paikkaa ja pistin kolikon automaattiin jotta pääsin pois. Viheliäistä. Lemminkäisen- ja Joukahaisenkadun alueet ovat pysäköinnin suhteen tukkoisimpia Turussa ja jos alueelle jotain pitäisi rakentaa, niin lisää parkkitaloja. Sen sijaan sinne näkyi olevan rakenteilla taas uusi kerrostalo. 

Elinkeino- ja kaikki muut foorumit ovat varmasti tarpeellisia, mutta eivät ne kovin elähdyttäviä ole. Koska ihminen ei kuitenkaan voi aina tehdä sitä, mitä haluaa, on useimmiten tehtävä vain se, mitä pitää. Niinpä istuin korva tarkkana loppuun saakka. Tosin sitten, kun iltapäivä eteni pitemmälle ja varsinkin kahvitauon jälkeen, mieleeni tuli monta kertaa muuan tapaus iltalukiosta. Siellähän systeemi on varsin vapaa sikäli, että oppilaat istuvat tunneilla jos tahtovat ja saavat mennä ja tulla kuten haluavat. Tätä tilaisuutta varsinkin nuoremmat oppilaat käyttivät surutta hyväkseen. Kerran matematiikantunnilla aihe taisi olla sen verran hankala, että yksi ja toinen parikymmenpäisestä ryhmästämme tunsi äkillistä tarvetta poistua. Opettaja opetti sinnikkäästi, vaikka tuolit kolisivat ja ovi kävi. Lopulta, kun luokassa ei ollut enää paljon ketään, hän parkaisi: "Älkää nyt kaikki lähtekö!"

Turussa sataa parhaillaan räntää. Sataa nyt mitä hyvänsä, niin viikonloppuna aion mennä käymään mökillä. Tiedän, että hiiret ovat pitäneet siellä oikeita orgioita koko talven kenenkään häiritsemättä ja ennen kuin siellä voi taas asua, kaikki irtain on tuotava kaupunkiin pestäväksi.

Nyt menen vähäksi aikaa jatkamaan tilkkupeittoprojektia. Yritän tehdä sitä joka päivä vähän. Menetelmä on osoittautunut varsin toimivaksi silloin, kun on tehtävä isoja juttuja vaikka aikaa ei oikein olisi.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Vessakopperoisesta koirien sadevaatteisiin

Työt eivät päässeet tänäänkään alkuun. Olin sopinut yhden jutunteon, mutta haastateltava soitti ja peruutti. Se on ihan tavallista eikä haittaa, jos kalenterista löytyy joku toinen aika. Nyt vielä löytyi.

Joskus on käynyt niin, että haastateltava on unohtanut sovitun tapaamisen. Kun muutaman kerran ajaa jonnekin kymmenien kilometrien päähän ja huomaa itsensä niin vähäpätöiseksi, ettei toinen muista edes olla paikalla, oppii varmistamaan. Nykyään soitan kotoa lähtiessäni ja muistutan tulostani, jos minusta vähänkin tuntuu siltä, että tapaaminen on voinut unohtua. Tässä asiassa intuitioon kannattaa luottaa, sen olen huomannut.

Suunnittelimme tänään vessaremonttia. Tämä ei todellakaan ole mikään uusi asia, sillä vessa, joka pitäisi remontoida, on tehty lähes 25 vuotta sitten. Olimme silloin vasta muuttaneet tänne Portsaan ja Maria oli syntymässä, talvi oli järkyttävän kylmä, meillä ei ollut suihkua ja kun sitten uusi vessa vai pitäisikö sanoa kylpyhuone valmistui, se oli tietysti ihan luksusta. Nyt tuo muovitapeteilla päällystettu nuhruinen koppi ei enää saa aikaan muuta kuin kyllästynyttä harmia. Kopperoisen kruunaa Tanssiva Pesukone, jota täytyy pitää kädestä, kun se tekee töitä. Olen saanut tarpeekseni.

Vanhassa puutalossa on oma tunnelmansa, mutta ovat nämä aika epäkäytännöllisiä. Meillä, kuten melkein kaikilla muillakin portsalaisilla, alkuperäinen asunto on käsittänyt vain keittiön ja kamarin. Kun asuntoihin on alettu tehdä sisävessoja - täällä se tapahtui 1950-luvun alussa - ne on pitänyt rakentaa joko keittiöön tai eteiseen. Meillä vessa vie suurimman osan eteisestä. Kun tullaan ulko-ovesta ja noustaan sisäportaat ja avataan väliovi, vessan ovi on heti edessä. Varsinainen eteinen, johon pitää mahduttaa perheen kengät ja ulkovaatteet, on todella, todella pieni. Siinä olisi jollekin Inno-ohjelmalle haastetta kerrakseen.

Kävin illalla Elinan luona Sauvossa. Kun ajoin takaisin, hämärä oli laskeutumassa ja ilma oli kovin sumuinen. Oli merkillistä nähdä sumun keskellä, lumisella pellolla traktori ja miehiä työssä. Näyssä oli jotain valtavan kuvauksellista ja  harmittelin sitä, ettei minulla ollut kameraa mukana. Ikään kuin sitten olisin pysähtynyt ja ottanut sen kuvan, mutta saahan sitä harmitella.

Matkalla Sauvoon kiersin eläinkaupan kautta ja ostin Nonnalle uuden kaulapannan. Vanhasta hajosi lukko. Hypistelin pitkän aikaa erilaisia pantoja ja ostin sitten lopulta ihan samanlaisen kuin Nonnalla nytkin on ollut.

Eläinten tarvikkeet ovat yhä suurempi bisnes. Mahtavatko lemmikit kaikkea tarvitakaan, mitä niiden omistajille myydään? Niin kuin esimerkiksi takkeja. Mietin tätä tänään koirapuistossa, jossa Nonnan leikkikaveriksi osui energinen uroskoira, rodultaan aika paljon bokseria muistuttava. Koira oli puettu turkissomisteiseen sadetakkiin, jossa taisi vielä olla lämmin vuori. Koiraparka höyrysi. Ulkolämpötila oli noin plus viisi astetta, eikä edes satanut. Koira oli tuotu puistoon autolla. Osaisiko joku selittää, mihin sitä takkia tarvittiin?

Siitä vessaremontista vielä. Ei se heti ala. Ei kohtakaan. Me vasta puhuimme siitä. Sekin helpottaa vähän.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Puhdasta mielihyvää

Kyllä nyt on hyvä mieli: olin pitkästä aikaa ratsastamassa. Vaikka pohkeenväistö sujui vain vähän sinne päin ja kevennyskin oli välillä hukassa, niin hauskaa oli kumminkin.

Elämässä on aika vähän asioita, jotka tuottavat puhdasta mielihyvää. Jos jonkun sellaisen löytää, siitä on syytä pitää kiinni. Minulle ratsastus on sitä, jollekin toiselle se voi olla vaikka kuorolaulua.

Jotain liikuntaa olisi kuitenkin hyvä harrastaa. Tässä iässä ihmisen elämäntavat alkavat jo näkyä ja tuntua ja jos ei yhtään liiku, voi tulla vaikeat oltavat. Ymmärrän kyllä, että kansakoulun karmeista liikuntatunneista voi olla mahdoton päästä yli edes kuuttakymmentä käydessä, mutta kannattaisi edes yrittää.

En tiedä millaista koulujen liikunnanopetus on nykyään, mutta miten minusta tuntuu, etteivät asiat olisi kauheasti parantuneet omista kouluajoistani? Vai tunteeko joku jonkun - ihan minkä ikäisen tahansa - joka väittäisi nauttineensa koululiikunnasta, saaneensa siitä kipinän liikuntaharrastukseen ja kaupanpäällisiksi kosolti ihania muistoja? Minulle ei ainakaan tule mieleen ketään.

Tallimatkalla kävin tankkaamassa auton, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. En ollut ihan varma, mitä bensaa minun pitäisi laittaa, joten otin 98:aa. Luulen, että Xantia on liian vanha etanoliautoksi. Vanha se on joka tapauksessa, siinä ei enää radiokaan toimi ja se on tosi kurjaa. Muuten se on palvellut uskollisesti ja siksi tuntuu petokselta sanoa, että haluaisin auton, joka veisi vähemmän bensaa ja jossa olisi parempi kuljettaa koiraa. Ja joka mielellään olisi kirkkaanpunainen, niin ettei kukaan enää voisi ajaa risteyksessä kylkeen ja selittää, ettei yhtään huomannut meitä.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Hyvässä seurassa

Olipa mukava nähdä kollegat pitkästä aikaa. Istuimme ensin pari tuntia juttupalaverissa ja sitten vielä toisen mokoman Naantalin Aurinkoisessa vaihtamassa kuulumisia.

En oikein voi käyttää sanaa "työkaverit", kun se viittaa johonkin työpaikkaan ja siellä käymiseen. Freelancerillahan ei ole mitään työpaikkaa ja vaikka minulla, kuten monella muullakin freellä, työkuviot ovat aika vakiintuneet ja kapeat, en silti voi sanoa olevani missään töissä.

Vapaista ammatinharjoittajista koostuva, harvoin toisiaan tapaava työyhteisö toimii hyvin. Säästymme työpaikkojen ristiriidoilta, mutta saamme osamme niiden hyvistä puolista. Olen kuullut hirveitä tarinoita työpaikoista, joissa aikuiset ihmiset kiusaavat toisiaan hulluuden partaalle. Lähes pahimpia tuntuvat olevan opettajainhuoneet.

Iltapäivällä koirapuistosta löytyi mukavaa seuraa Nonnalle ja minullekin. Komea rhodesiankoirauros, joka liehitteli Nonnaa väsymättä, vaikka daami irvisteli ja ärisi, korttelinkokoisella egolla mutta vain pienen pienellä rohkeudella varustettu chihuahua ja puuvillakoiraa muistuttava sekarotuinen joka kuvitteli, että sen piti yksin järjestää kaikkien asiat, ihmiset mukaan luettuna.

Sillä aikaa kun koirat selvittelivät välejään ja juoksentelivat edestakaisin, me emännät puhuimme mistäs muusta kuin koiristamme ja niiden tekemistä kolttosista. Tämähän on koirapuiston suosituin puheenaihe ja aina yhtä hauska. Koirattomat ihmiset eivät varmaan voi ymmärtää, miten sydämelliset naurut joku mennyt tapaus voi nyt kirvoittaa, vaikka säleiksi pureskeltu tyylihuonekalu ei ihan tuoreeltaan huvittanut.

Tilkkupeittokin edistyy.



Leikkasin neliöt kolmioiksi ja ompelen nyt kaksi eriväristä kolmiota yhteen taas neliöksi. Kolmioiden leikkaaminen oli helppoa, kun silitin neliöt ensin kolmion muotoisiksi.

Kun työ on tässä vaiheessa, alan taas epäillä olenko sittenkään valinnut oikeita värejä. Sitä ei parane miettiä liikaa, sillä vasta valmis työ näyttää, olenko onnistunut.

Kaikkein mieluiten haluaisin kuitenkin nyt vain lukea. Helmi Krohnin kirjeet läheisilleen ovat vasta alussa. Helmi on nyt 18, mennyt kihloihin E.N.Setälän kanssa ja menossa keittokouluun. Ei raukka tiedä vielä, mikä koettelemus avioliitosta tulee ja mikä ura kirjoittajana Helmillä itsellään on edessä.

1800-luvun loppupuolella Suomen "kansa" oli kovassa kurssissa sivistyneistön keskuudessa. Helmikin huudahtaa eräässä kirjeessään: "Kuinka äärettömästi rakastankaan kansaa!" ja toteaa sitten heti perään, ettei tosin tunne sitä yhtään.

Asiat eivät ole kovasti muuttuneet, vai mitä? 

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Otin osaa

Tähän alakuloiseen ja harmaaseen päivään sopii hyvin se, että kävin ostamassa suruadressin. Lähetin sen omasta ja veljeni puolesta lapsuudenystävämme omaisille.

Adressin valitseminen oli kamalaa. Minusta on vanhemmiten tullut oikea itkupilli. Voin esimerkiksi kesken ruoanlaiton vilkaista, mitä elokuvaa muu perhe katsoo televisiosta, huomata liikuttavan kohtauksen, istua itkemään vähäksi aikaa ja poistua taas keittiöön, tietämättä edes elokuvan nimeä juonesta puhumattakaan. Tähän verrattuna suruadressi on oikea liikutuksen hyökyaalto.

Vaikeaa tai ei, osanotto on kuitenkin valtavan tärkeää. En tiedä, lohduttaako adressin saaminen omaisia mutta sen tiedän, että jos sitä ei tule, se tuntuu pahalta. Kuolema ja lapsen syntymä saavat aikaan niin suuria tunteita, että toistenkin on syytä ottaa niihin osaa.

Tuli muuten otettua osaa syntymäänkin tänään. Kun tulin adressinostomatkaltani, näin naapurin tuoreen isän keikuttamassa vaunuja pihalla. Pääsin onnittelemaan perheenlisäyksestä.

- Noh, tämähän on jo kolmen kuukauden, vauvan isä totesi.

Selitin, että olen ollut pitkään poissa kotoa. Taisi naapuri sen tietääkin.

Iltapäivällä kävin Nonnan kanssa koirapuistossa ja taas tuli otettua osaa. Puistoon tuli autolla nainen, jolla oli kaksi lammaskoiraa ja kainalosauvat. Hän kertoi, että oli kaksi kuukautta sitten kaatunut koirapuiston portilla ja murtanut luunsa.

Oma luunmurtumaonnettomuuteni ja kaikki sitä seuranneet hankaluudet ovat niin tuoreessa muistissa, että pääsimme sujuvasti jutun alkuun. Ihmettelin, miten nainen on selvinnyt koirien kanssa; itse en olisi millään pystynyt hoitamaan Nonnaa kun kuljin vielä kepeillä.

- Joten kuten on sujunut, hän selitti ja jatkoi, että onnettomuuden jälkeen varmaan parikymmentä ihmistä soitti ja tarjoutui hoitamaan hänen kauppa-asiansa.

- Mutta vain kaksi on sanonut, että voisi auttaa koirien kanssa, hän hymähti.

Huomenna olisi tarkoitus vääntäytyä oikean työn ääreen. Mitähän siitä tulee, kun päivät tuntuvat nytkin liian lyhyiltä?  

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Koiran kanssa menee paremmin vaikka laskeminen ei onnistu

Olin laskenut väärin. 144 ei tilkkua ei riitä läheskään uuteen päiväpeittooni, tarvitsen niitä melkein sata enemmän. Eikä ollut mikään vaikea lasku, mutta pieleen vain meni.

Voi olla, että kankaat eivät riitä.

Koiran kanssa menee paremmin. Se on kulkenut viime päivät niin nätisti minun vieressäni, että epäilen sen olevan jotenkin kipeä. Tai sitten sekin on saanut Tammialan Koirakoulusta sähköpostia.

Esimerkiksi tänään olen kävellyt sen kanssa kaksi kertaa koirapuistoon. Matka kestää yhteen suuntaan noin 25 minuuttia. Nonna ei edes yrittänyt vetää eikä sännätä minnekään. Olemme jopa ohittaneet ainakin yhden koiran ilman rähinää ja autoja, joiden perään se ennen yritti lähteä, se ei ole edes huomannut. Vain liikennevalot ovat yhtä huono paikka kuin aina ennenkin: jos niissä tulee toinen koira vastaan, Nonna menee pois tolaltaan.

Normaalisti en käy kahta kertaa päivässä puistossa, mutta tänään menin, sillä ensimmäinen yrityksemme mennä puistoilemaan ei onnistunut. Puiston aidalla oli vastassa dalmatialainen, joka näytteli hampaitaan ja Nonna vastasi samalla mitalla. Turha siis mennä kokeilemaan onneaan, jos jo alku on tuollainen. Muuten puistoilu on sujunut hyvin ja Nonna on leikkinyt iloisesti jopa aikuisen belgianpaimenkoiranartun kanssa, mustan koiran, joita se erityisesti on inhonnut.

Ihmettelen tätä muutosta. Voiko se, että olen päättänyt tehdä lopun kiskomisesta ja remmiräyhäämisestä ja ilmoittanut meidät käytöskursseille, muka vaikuttaa näin? Vai eikö koira pitkän poissaoloni jälkeen muista, että minä olen se sama nainen, jota se on retuuttanut remminjatkeena?

Onhan tietysti mahdollista ( ja todennäköistä) että matkani aikana koiravastaavat Niina ja Laura ovat tehneet ihmeitä, eikä minulla ole asian kanssa mitään tekemistä.

Ja jos koira ei vielä ole kipeä, se saattaa kohta olla. Lenkkipolun varteen oli taas jätetty leipää ja Nonna ehti nielaista palasen ennen kuin ehdin edes huomata kunnolla. Kulkukoiraksi syntynyt ei jätä yhtään tilaisuutta käyttämättä, kun on syömisestä kysymys. Ikävä kyllä sen vatsa ei kestä vehnäjauhoja. Tai rotanmyrkkyä - sitähän aina joskus yritetään ihmisten lemmikeille tarjota tällä tavalla. 

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Tilkkupeitosta ja vaaleista

Aloitin tilkkupeiton tekemisen tänään. En löytänyt valmista mallia, joten päädyin perinteisiin neliöihin.


Tein ensin 20 x 20 cm neliön pahvista. Piirrän jokaisen neliön kankaalle ja leikkaan ne yksitellen. Laskin, että tarvitsen 144 tilkkua, 18 jokaisesta kahdeksasta väristä. Tänään leikkasin jo puolet.


Kun saan kaikki leikattua, leikkaan neliöt vielä kolmioiksi. Aion ommella aina tumman ja vaaleamman kolmion yhteen ja yhdistää näin saadut neliöt keskenään.



Yksitellen piirtäminen ja leikkaaminen voi kuulostaa työläältä, mutta ei se sitä ole. Tilkkujen tekemiseen ei kulu kuin muutama tunti ja tällaista mekaanista työtä tehdessä on hyvä ajatella kaikenlaista. Laiskoja, sinne tänne harhailevia ajatuksia: mitä ottaisi pakastimesta sulamaan huomista varten, koska ehtisi mökillä käymään, mahdanko vielä mahtua ratsastushousuihini ja mitähän sitä vielä voisi syödä ettei alkaisi mahaa polttaa?
Ei ole kummoisia ajatuksia, ei.

Käytin minä sentään vaalikonettakin tänään, peräti kahta. Vaalikoneet ovat erinomainen apu ehdokkaan valinnassa tällaiselle liikkuvalle äänestäjälle.

Tällä kertaa vaalikone tarjosi minulle ehdokasta, jota olin jo itsekin vähän ajatellut. Päätin, että näissä vaaleissa annan ääneni tälle naiselle, joka tuntee tavallisten ihmisten arjen. Kaikkihan sen väittävät tuntevansa, mutta kyllä se vain niin on, että jos muutaman vuoden saa hyvää palkkaa ja etuoikeutetun kohtelua, kadottaa tuntuman tavalliseen arkeen, vaikka olisi sellaista joskus elänytkin. Näin uskon.