maanantai 18. huhtikuuta 2011

Vapaa-ajan viettämisen taidosta, blogeista ja rakkauselämästä

Panin pisteen tälle työpäivälle ja siirryin huvittelemaan. Kirjoittajan työ on sellaista, että sitä voisi tehdä aina vain, se ei lopu. Tai siis ainakin silloin, kun joku ostaa sitä. Täytyy osata itse sanoa, että voitko ystävällisesti siirtyä viettämään vapaa-aikaa.

Tiedän kollegoita, jotka pystyvät kirjoittamaan yöt läpeensä. Minä en pysty. Kovin väsyneenä ei kykene tuottamaan mitään kelvollista. Jotkut suosittelevat tilkkasta punaviiniä luovuuden siivittäjäksi, mutta siinä vasta hullusti kävisi. Ensin tulisin kovasti humalaan ja seuraavana aamuna olisin krapulassa ja kykenemätön mihinkään. Konstit ovat vähissä, sano.

Minulle yöt ovat nukkumista varten. Se, ettei asian laita ole kaikille sama, tuli ihan äskettäin taas nähtyä. Tytär pistäytyi ystävättärensä kanssa ja minä kysyin, josko tytöt ottaisivat voileipää kahvin kanssa.

- Kiitos ei, en pysty aamuisin syömään mitään, herään tosi hitaasti, ystävä vastasi.

Uskottava oli, sillä kello oli kolme iltapäivällä.

Yritän näköjään esittää, että olen taas joku työn sankari, mutta sehän ei ole totta. Ehdin mainiosti surffailemaan pitkin nettiä Facebookissa ja Hevostallissa ja iltalehtien sivuilla. Viimeksi kuitenkin yritin etsiä kiinnostavia blogeja. Vasta nyt, yli sata päivitystä tehneenä, olen toden teolla alkanut tutkia, miten tätä hommaa olisi hyvä tehdä ja ketkä muut sitä tekevät. Edellistä en vielä tiedä ja jälkimmäisten määrä ällistyttää. Valinnanvaraa siis näennäisesti on, mutta sitten, kun blogeja alkaa tutkia huomaa, ettei niistä niin vain löydykään kiinnostavia. Useimmat blogit ovat nuorten pitämiä ja niissä käsitellään vaatteita ja lisää vaatteita. Aikuisten naisten pitämiä blogeja joissa olisi jotain muuta kuin kuvia (niitä saa olla, mutta tekstiä myös), en vielä ole montaa nähnyt. Yksi hyvä ja kaunis on Mirjamin Laulu, suosittelen. Minullekin saa suositella, jos joku tietää jonkun. Sellaisen, jota sitten kanssa oikeasti päivitetään, sillä todella monet lupaavasti ja pontevasti aloitetut blogit on päivitetty viimeksi viime vuonna jos silloinkaan. 

Kirjoista vielä sen verran, että luin Surun lapsen melkein saman tien kun sen sain. Ihan kelpo kirja, joskin se Iso Juttu, minkä takia kirja oli kirjoitettu, mahtui yhdelle sivulle. Kaksi ihmistä odottaa vuoroaan ja saa vähän aikaa odottaa, sillä nyt haluan lukea Aila Meriluodon päiväkirjat vuosilta 1975-2004. Tuo härski vanha rouva tosin saa oman rakkauselämäni tuntumaan lähinnä säälittävältä. Mutta kyllä kirjassa muustakin puhutaan.

Helmi Krohn ja Aila Meriluoto linkittyvät toisiinsa Aino Kallaksen ja Kai Laitisen kautta. Kallas oli Helmin sisko, Laitinen puolestaan on tehnyt merkittävää tutkimusta Kallaksesta ja oli onnettomasti rakastunut Aila Meriluotoon. Merkillistä, millainen kärpäspaperi Meriluoto tuntuu miesten suhteen olevan sillä ei hänessä ainakaan kuvissa ole mitään erityistä säteilyä. Ei mitään sellaista, mikä vaikkapa Kallaksesta säteili. Mutta enhän minä ole kumpaakaan tavannut luonnossa. Enkä ole mieskään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti