En oikein voi käyttää sanaa "työkaverit", kun se viittaa johonkin työpaikkaan ja siellä käymiseen. Freelancerillahan ei ole mitään työpaikkaa ja vaikka minulla, kuten monella muullakin freellä, työkuviot ovat aika vakiintuneet ja kapeat, en silti voi sanoa olevani missään töissä.
Vapaista ammatinharjoittajista koostuva, harvoin toisiaan tapaava työyhteisö toimii hyvin. Säästymme työpaikkojen ristiriidoilta, mutta saamme osamme niiden hyvistä puolista. Olen kuullut hirveitä tarinoita työpaikoista, joissa aikuiset ihmiset kiusaavat toisiaan hulluuden partaalle. Lähes pahimpia tuntuvat olevan opettajainhuoneet.
Iltapäivällä koirapuistosta löytyi mukavaa seuraa Nonnalle ja minullekin. Komea rhodesiankoirauros, joka liehitteli Nonnaa väsymättä, vaikka daami irvisteli ja ärisi, korttelinkokoisella egolla mutta vain pienen pienellä rohkeudella varustettu chihuahua ja puuvillakoiraa muistuttava sekarotuinen joka kuvitteli, että sen piti yksin järjestää kaikkien asiat, ihmiset mukaan luettuna.
Sillä aikaa kun koirat selvittelivät välejään ja juoksentelivat edestakaisin, me emännät puhuimme mistäs muusta kuin koiristamme ja niiden tekemistä kolttosista. Tämähän on koirapuiston suosituin puheenaihe ja aina yhtä hauska. Koirattomat ihmiset eivät varmaan voi ymmärtää, miten sydämelliset naurut joku mennyt tapaus voi nyt kirvoittaa, vaikka säleiksi pureskeltu tyylihuonekalu ei ihan tuoreeltaan huvittanut.
Tilkkupeittokin edistyy.
Leikkasin neliöt kolmioiksi ja ompelen nyt kaksi eriväristä kolmiota yhteen taas neliöksi. Kolmioiden leikkaaminen oli helppoa, kun silitin neliöt ensin kolmion muotoisiksi.
Kun työ on tässä vaiheessa, alan taas epäillä olenko sittenkään valinnut oikeita värejä. Sitä ei parane miettiä liikaa, sillä vasta valmis työ näyttää, olenko onnistunut.
Kaikkein mieluiten haluaisin kuitenkin nyt vain lukea. Helmi Krohnin kirjeet läheisilleen ovat vasta alussa. Helmi on nyt 18, mennyt kihloihin E.N.Setälän kanssa ja menossa keittokouluun. Ei raukka tiedä vielä, mikä koettelemus avioliitosta tulee ja mikä ura kirjoittajana Helmillä itsellään on edessä.
1800-luvun loppupuolella Suomen "kansa" oli kovassa kurssissa sivistyneistön keskuudessa. Helmikin huudahtaa eräässä kirjeessään: "Kuinka äärettömästi rakastankaan kansaa!" ja toteaa sitten heti perään, ettei tosin tunne sitä yhtään.
Asiat eivät ole kovasti muuttuneet, vai mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti