Lapiohommat jäivät paljon odotettua vähäisemmiksi. Aurinko oli sulattanut paljon lunta ja se, mikä varjon puolella olevan oven eteen oli kinostunut, oli helposti lapioitavissa.
Astuminen Vanhan Maatilan keittiöön oli taas kuin harras kotiinpaluu. Seisoin hyvän tovin kynnyksellä, haistelin ilmaa, sanoin talolle päivää ja pahoittelin, että se on joutunut olemaan itsekseen koko pitkän talven. Tuntui niin hyvältä päästä sinne.
Ensi silmäyksellä kaikki oli ihmeen siistiä. Tarkemmin katsoen näin hiirten jäljet, mutta mitään tuhoja ne eivät olleet tehneet. Tervehdin tuvan sohvalla istuvaa tilanhoitajapariskuntaa ja tiedustelin, miten talvi on sujunut. Tämä tyttärien Aatamiksi ja Eevaksi ristimä pari on ensimmäinen työ, minkä tein sen jälkeen, kun olimme ostaneet Vanhan Maatilan. Ajattelin, että talon ei ole hyvä olla asumaton eikä se nyt olekaan.
Rakastan pelargonioita ja minulla oli vielä viime syksynä isoja, monta vuotta vanhoja yksilöitä. Hävitin ne kuitenkin melkein kaikki kun tiesin, etten voi olla talvella hoitamassa niitä. Pelargonioiden talvettaminen tosin on hyvin helppoa, ne eivät vaadi juuri mitään, mutta sitäkään en siis olisi voinut tarjota. Kukkien joukossa oli muutamia, joista en raaskinut luopua ja ne toin ulkoa sisälle ja annoin niille tilaisuuden yrittää. Ilokseni ainakin kolmessa ruukussa oltiin selvästi hengissä. Annoin niille vähän vettä ja leikkasin varret melko lyhyiksi. Eivätköhän nuo kesällä taas kuki.
Päivä oli tavattoman kaunis. Taivas ei ollut harmaa eikä harmaampi vaan taivaansininen ja aurinko lämmitti tosissaan. Pihatammen alla oleva keinu oli kuiva ja niinpä istuin siihen syömään eväitäni. Termospulloni on pieni, mutta kahvi säilyy siinä aika hyvin kuumana, kun laittaa pullon villasukkaan. Otin toisen juustoleivistäni, jaoin juustot Nonnan kanssa ja söin leivän. Toinen leipä jäi vielä kassiin, jonka jätin keinuun siksi aikaa, kun kävin sisällä. Kun palasin, kassi oli hangella, koira nuoleskeli huuliaan eikä juustoleipää enää ollut. Keittiön kaapissa oli onneksi viimevuotista näkkileipää, otin sitä lopun kahvini kanssa.
Kesäkotimme ympäristössä on kaikkia lounaisen Suomen luontoon kuuluvia eläimiä susista villisikoihin ja peuroihin. Tähän saakka ne eivät ole koskaan tehneet mitään vahinkoa meidän tontillamme. Nyt vahinko oli tapahtunut: kaksi nuorta omenapuuta oli syöty niin, ettei niitä pelasta enää mikään. Kuori oli kaluttu ainakin metrin matkalta kokonaan. Syylliset ovat tietysti rusakoita, mutta eniten saan syyttää itseäni, kun laiminlöin puiden suojaamisen syksyllä.
Lastasin auton täyteen petivaatteita ja verhoja. Olen usein pessyt kaiken jo syksyllä ja säilyttänyt talven yli kaupungissa. Viime syksynä minulta kuitenkin jäi monta asiaa tekemättä ja nyt ne ovat vastassa. Kaupunkiin paluuni jälkeen pesukone ja kuivausrumpu ovatkin käyneet koko illan ja työ jatkuu huomenna.
Kesäkotiin asettuminen vaatii aina suuren ja perusteellisen siivouksen. Se on raskasta, mutta palkintokin on hyvä. Kun kaikki on valmista, on ihanaa kulkea ympäri taloa ja ihailla työn jälkiä. Ja parasta kaikesta on tietysti mennä kevättuulelta tuoksuvaan sänkyyn puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan. Se on ylellistä. Sitä autuutta on nyt kuitenkin vielä vähän maltettava odottaa, menee ainakin pari viikkoa ennen kuin ehdin saada kaiken kuntoon. Ei muuten, mutta kun on muutakin hommaa.
Laitilan kodillamme on nimikin, kaikki tutut tietävät kyllä. En kuitenkaan halua laittaa sitä blogiin, ihan kaikkea kun ei ole viisasta kertoa. Sen takia olen päättänyt, että rakas kesäpaikkamme on täällä Vanha Maatila. Sitähän se onkin, vanha ja entinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti