Paras laji hulluutta

Tänään olin onnentyttö ja sain ratsastustunnilla suosikkihevoseni Heimirin. Nyt on taas niin hyvä mieli, ettei mitään määrää.

Kun lapsena kävin ratsastustunneilla, meillä oli tapana laittaa satulahuoneessa olleeseen vihkoon toive seuraavan viikon ratsustamme. Minä toivoin aina sitä, jolta oletin olevan pienimmän mahdollisuuden pudota, sillä olin arka ja oikeastaan pelkäsin kuollakseni ratsastamista. Olisin ollut ihan tyytyväinen, jos olisin saanut vain siivota karsinoita ja harjata hevosia ilman, että piti kiivetä pelottavan korkealle niiden selkään istumaan. Tallityöt oli kuitenkin varattu muille, ei meillä pienillä arkajaloilla niihin mitään jakoa ollut.

Hevostyttöyskin on tainnut saada uusia ilmenemismuotoja. Olen ymmärtänyt, ettei talleille enää jonoteta siivoustöihin. Kaikki vanhemmatkaan eivät hyväksy sitä, että heidän lapsensa tekisivät vapaaehtoistyötä hevostallilla mikä tarkoittaa sitä, että vanhemmat eivät todellakaan ymmärrä, mistä on kyse. Aito hevostyttö ei tiedä mitään parempaa ja kunniakkaampaa tehtävää kuin päästä siivoamaan jalojen kavioeläinten jätöksiä. Tai näin se on ainakin joskus ollut.

Hevoshulluus on mitä miellyttävin hulluuden laji. Olen potenut sitä koko ikäni, vaikka oireet näin vanhemmiten ovat vähän lieventyneet. Lapsena hulluus oli rajatonta. Siihen sisältyi muun muassa Laura-kirjojen toistuva lukeminen, kouluaineiden kirjoittaminen hevosista silloinkin, kun aiheena oli "Mitä tiedän YYA-sopimuksesta" ja Ponirahaston ahkera kartuttaminen. Viimeksi mainittu oli perustettu kenkälaatikkoon ja sen tarkoituksena oli tuottaa niin paljon rahaa, että voin ostaa itselleni oman ponin. Olisin sijoittanut  ratsuni yhdeksänsadan neliön omakotitonttimme nurkassa sijainneeseen puuvajaan, josta ensin olisin heivannut polttopuut ulos.

Oireiden lievittymisestä kertoo se, että nyt tulen onnelliseksi yhdestä ratsastustunnista. Ja vielä kun sen saa mennä suosikkiheppansa selässä, niin onni on suurimmillaan.

Mutta nyt tämä isoksi kasvanut hevostyttö menee saunaan. Huomiseen.