Kaukana kavala maailma

Kaksi viikkoa sitten tähän aikaan makasin kylpyammeessa. Tunsin oloni kurjaakin kurjemmaksi ja kokeilin, josko lämmin vesi auttaisi siihen. Auttoi se vähän, mutta olin joka tapauksessa sairastunut tänä syksynä jylläävään inhottavaan flunssaan.

 Seuraavat päivät yritin selviytyä välttämättömistä töistäni ja selvisinkin, vaikka noloja tilanteita ei voinut välttää: istuin haastattelemassa Arvovaltaista Herraa, välissämme kahvit ja korvapuustit ja minulla alkaa räkä valua niin vastaansanomattomalla voimalla, että hyvä kun ehdin pyydystää sen nenäliinaan ennen kuin se oli pöydällä.

- Anteeksi nyt, mutta minun on ihan pakko niistää, ähkin liinani takaa ja Arvovaltainen Herra nyökkää suopeasti ja sanoo, että ilman muuta vaikka ihan varmasti jo näkee itsensä tautivuoteella kaikki tärkeät tapaamiset missattuina.

Kun sitten sain välttämättömät työni tehtyä, pakkasin itseni ja koiran autoon ja ajoin maalle. Raikas maalaisilma parantaisi. Kuin myös se, että jätin kannettavan kotiin ja päätin elää kuin erakko, mistään tietämättä, selvää ottamatta ja ketään tapaamatta.

Ensi töikseni minun piti vähän somistaa. Menomatkalla ajoin Laitilan Agrimarketin kautta ja siellä myytiin pieniä syklaameja eurolla kappale. Ostin niitä kolme, hain metsästä vähän sammalta ja jäkälää lisäksi ja tein salin ikkunalle pienen asetelman.

    
 Vanhan Maatilan keltaisessa makuukamarissa nukkuu hyvin ja sikeästi. Eräänä aamuna heräsin kello 6.15 siihen, että pilkkopimeällä pellolla jyrisi traktori. Naapurin aamuvirkku isäntä siellä jo järjesti rehupaalejaan, jotka edellisenä iltana oli käynyt tekemässä. Toki ymmärrän, että 6.15 on maaseudulla täyttä työaikaa ja ymmärsin olla häpeissäni siitä, ettei meillä vielä valo kajastanut mistään ikkunasta.

Tiistaina kävin sentään ratsastamassa, sen verran tapasin ihmisiä. Tämä kuva on muutaman vuoden takaa, mutta siinä on kuitenkin suosikkipoikani Heimir. Kysyin taannoin Jaakkolan tallin Mariannelta, saisinko ratsastaa Heimirillä joka kerta ja Marianne lupasi. Olen siitä tosi onnellinen, sillä olin jo vähän kyllästynyt vaihtamaan hevosta. Se on vähän niin kuin vaihtaisi alvariinsa miestä, vaikka yhdenkin opettelussa on työtä kylliksi.  

Luumut olivat kypsyneet.
Kun ostimme Vanhan Maatilan, sen vanhat luumupuut olivat pelkkä villiintynyt pusikko, josta ei tiennyt, mitä se oli saatikka että siellä olisi kasvanut jotain syötävää. Raivasin puskat, jätin muutamia runkoja jäljelle ja pidin ympäristön siistinä. Parin kevään päästä puihin tuli muutama valkea kukka, seuraavana vuonna enemmän ja sitten jo muutama luumu. Nyt puut kantavat runsaasti hedelmää ja luumut ovat todella mehukkaita ja hyviä. 

Korjasin muutakin satoa: pakastin persiljaa ja ruohosipulia koko talven tarpeisiin. Kävin myös sienessä ja löysin enemmän ja nopeammin suppilovahveroita kuin koskaan ennen.

Tein käsitöitä. Virkkaan peittoa isoäidinneliöistä. Peitto valmistuu tai ei valmistu, pääasia, että käsillä on tekemistä ja värit ovat kauniita.

Luin.

 Anna Kortelaisen Naisen tie eli L.Onervan kapina oli hyvin mielenkiintoinen. Kirja kertoo lähinnä L.Onervan nuoruusvuosista ja antoi paljon uutta tietoa tuosta monilahjakkaasta naisesta.

Olen taipuvainen ihastumaan kirjailijoihin ja muutamat heistä, kuten Aino Kallas ja Kalle Päätalo ovat kulkeneet pitkäänkin mukanani. L.Onerva ei kuitenkaan koskaan ole sytyttänyt, ei muuten kuin historiallisen sijaintinsa kautta, sen elämänpiirin jossa hän vaikutti ja joka minua muuten kiinnostaa. Ihailla häntä kuitenkin täytyy, niin sinnikäs ja rohkea hän oli.

Kuinka paradoksaalista oli sitten se, että tuo rohkea uuden ajan airut, vapaa sielu, suljettiin vuosiksi lukkojen taakse mielisairaalaan.

Keski-ikäisen lapsuusmuistoihin Onerva kuuluu: radiosta, jossa siihen aikaan oli tai tuntui olevan vain yksi kanava, tuli usein joku:"Leevi Madetojan sävellys L.Onervan tekstiin".


Yksi minua erityisesti koskettava kohta kirjasta löytyy. Onerva kirjoitti Helsingin Sanomiin vuonna 1918 otsikolla Taiteilijain puolesta mm. seuraavaa:
"Kuinka moni alkujaan hieno ja lahjakas runoilijasielu on aineellisten olosuhteiden painostuksesta joutunut esim. sanomalehtityöhön, joka on jokaisen kirjailijan lähin ammatillinen siwukäsityö! Hän aikoo tehdä sitä ensin wain muun ohella lisätulokseen, mutta se wiekin koko ihmisen ja, mikä pahempi, se murentaa rikki mielikuwituksen, runoilijan ainoan pääoman. Mikä tragiikka!"

Voi Onerva, miten oikeassa olet! Sanoo tämä alkujaan hieno ja lahjakas runoilijasielu...

Toinen maaseutuviikolla lukemani kirja kertoi rahan maailmasta. 1993 ilmestyneessä kirjassa esitetään yksi näkökulma siitä, miten Skop 1980-luvulla keinotteli rahamarkkinoilla, onnistui ja epäonnistui ja veti mukanaan suuren joukon syyttömiä ja harhaanjohdettuja ihmisiä.

 Kylmäävää luettavaa. Erikoisesti kirjan lopusta löytyvät Björn Wahlroosin sanat: "Tätä maata on johdettu huonolla informaatiolla, ohuella ammattitaidolla, amatöörimäisesti. On aivan uskomatonta, miten vähän keskimääräinen keskuspankin johtokunnan tai valtioneuvoston jäsen näyttää tajuavan taloudesta. On ihmeellistä, että joku voi asettaa kysymyksiä sellaisella olettamuksella, että meillä istuisi päättävillä paikoilla "hyvin informoituja", ammattitaitoisia, kansainvälisessä tietovirrassa istuvia ja siitä ymmärtäviä henkilöitä! Kuva Suomen Pankin erinomaisen ammattitaitoisista johtajista on käsittämätön."

Tämän Wahlroos sanoi 20 vuotta sitten. Nythän kaikki on toisin, onhan?


 

Ratsastusterapiaa

Pitkästä aikaa pääsin hevosen selkään tänään. Välillä jo ajattelen, että minun täytyy lakata mainostamasta hevosharrastustani tuossa sivupalkin esittelyssä, kun en ikinä enää ehdi tallille.

Olin kahden tunnin maastolenkillä Jaakkolan islanninhevostallilla. Mynämäen metsissä oli vielä täysi talvi.

 Oli ihanaa päästä ratsaille, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Epäilin, etten kykene enää edes kampeamaan itseäni satulaan, mutta hyvin sekin onnistui. Ainoa harmi oli se, että vanha ratsastusvamma, oikean puolen murtunut istumaluu, muistuttaa itsestään varsinkin pitemmillä matkoilla.




Oikeanpuolimmaisessa kuvassa on Mynäjoki. Aina, kun ylitämme tämän sillan ja kopsuttelemme siitä puolelta toiselle muistan vanhan sadun kolmesta kilistä ja sillan alla asuneesta sudesta vai mikä örkki siellä nyt olikaan. Se, missä sillanalustyyppi aina kysyi: "Kuka siellä kopsuttaa", muistatteko?

Minun ratsuni tänään oli islanninhevoseksi isokokoinen Höfdingi, sama heppa, jolla aloitin ratsastusharrastukseni uudelleen muutama vuosi sitten. Se on tosi vakaa ja luotettava ratsu joka ei pidä turhaa kiirettä; kuten näette, sillä ei ollut mitään tarvetta kulkea turpa edellä menijän häntäjouhissa, vaikka näillä hevosilla muuten on luja "Kaveria ei jätetä" -henki.

Jos teillä on niska-, hartia- tai selkävaivoja, niin suosittelen ratsastusta, se tekee lihaksille hyvää. Suosittelen sitä myös kaikenlaisten kolotusten, yleisen vetämättömyyden ja erityisesti pahan mielen hoitamiseen. Se parantaa ihan kaikki vaivat. Joskus  se tosin saattaa tuoda jonkun uuden, kuten minulle sen rikkoontuneen luun mutta yleensä sentään ei, kunhan muistaa olla kohtuullisen varovainen.

Ratsastus on rankka harrastus

En ole aikoihin ollut näin väsynyt. Olin tänään tallilla askellajikursseilla ja nyt tuntuu, kuin olisi isommankin työn tehnyt. Kotiin tultuani menin jopa sohvalle pitkäkseni ja nukahdin hetkeksi ja sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan.

Ratsastus ei ole mikään kevyt harrastus. Siinä taitaa kulua kaloreitakin oikein vauhdilla, sillä ratsastaminen tekee aina kauhean nälkäiseksi.

Oli kyllä ihanaa päästä pitkästä aikaa hevosen selkään, viimeksi taisin olla elokuussa. Tallilla on aina joskus mahdollisuus osallistua askellajikursseihin hyvän kouluttajan opastuksella. Kurssilla tehdään kahden-kolmen ratsukon ryhmissä erilaisia harjoituksia siten, että jokainen ratsukko on kentällä yhteensä kaksi tuntia. Muuten seurataan toisten työskentelyä ja opitaan siitä.

Minulla oli ilo saada ratsukseni suosikkipoikani Heimir.

Olen ennenkin kertonut, että Heimir osaa olla tavattoman änkyrä ja itsepäinen ja tänään sillä valitettavasti oli tällainen päivä. Meidän ensimmäinen tuntimme meni ihan kohtuullisesti kun pääsimme alkuun, mutta toisesta ei tahtonut tulla mitään. Tein kaiken, minkä osasin, mutta lopulta ei auttanut kehuminen eikä uhkailukaan,  en saanut hepoani vauhtiin kuin hetkittäin. Luulen, että jos Heimir osaisi puhua, se olisi sanonut jotain sellaista kuin: "Tämä ei ole reilua, se on aina ennenkin loppunut yhden tunnin jälkeen. Tämä on YLITYÖTÄ, en suostu!"

Vaikka tänään ei sujunutkaan   parhaalla mahdollisella tavalla, tykkään tästä kauniista ruunasta taas vähän enemmän. Ostaisin omakseni jos voisin.

Jaakkolan islanninhevostallin muut asukkaat seurasivat meidän yrityksiämme kentän laitamilla uteliaina.

  Isojen hevosten ohella shetlanninponit,

varsat

ja aasi, joka säesti tunteja välillä laivan sumutorvea muistuttavalla äänellään. Se taitaakin olla maskottiaasin ainoa työ tallilla, kun siitä ei kai oikein ratsuksi ole. Mutta onhan sekin tärkeää työtä, säestäminen.

Näin kun pitkästä aikaa istui hevosen selässä, oli sieltä alas tuleminen aika kankeaa puuhaa. Tuntien lopuksi jalkauduimme ja talutimme loppukäynnit. Ensin jalat ja selkä tuntuivat niin kipeiltä ja jäykiltä, ettei tahtonut saada askelta otettua. Mutta äkkiä siinä taas vertyi. Hepat kävelevät tosi nätisti perässä kun vähän pitää ohjien päistä kiinni. Ajattelinkin siinä tallustellessani, että onneksi Heimirin hihnakäyttyminen on sentään paljon parempaa kuin meidän Nonnan: jos hevonen säntäilisi koiran tavoin, taluttajalle voisi käydä huonosti.

Välit selviksi hevosen kanssa

Pitkästä aikaa hevosen selässä. Sain jopa valita, minkä ratsun haluan ja tietysti halusin suosikkipoikani Heimirin.

Jokaiselle Jaakkolan Islanninhevostallin hevoselle riittää varmasti oma ihailijansa, sillä yksi tykkää vauhdikkaasta siinä missä toinen arvostaa rauhallisuutta tai vaikka kaunista ulkonäköä.

Minusta Heimir on ihana, koska sillä on pehmeä askel, se on sopivan reipas ja tarpeeksi iso tuntuakseen hevoselta eikä ponilta. Lisäksi se on itsepäinen eikä anna mitään ilmaiseksi. Sillä on tapana kokeilla, onko ratsastaja tosissaan yrittämässä vai ainoastaan istumassa kyydissä. Jos se toteaa, että mitään vastusta ei ole odotettavissa, se laahustaa koko tunnin puoliunessa. Ravi- tai laukkapyyntöihin se helposti vastaa pukittamalla. Tämä tekee siitä erityisen kiinnostavan, antaa vähän haastetta. Jos joskus onnistun menemään koko tunnin Heimirin kanssa niin, ettei se kertaakaan yritä pukittaa eikä minun tarvitse kertaakaan muistuttaa raipalla, olen tosi onnellinen. Sellaisiakin tunteja on ollut, tosin ei tänään. Tällä kertaa meillä oli useampikin yhteenotto ennen kuin alkoi sujua.

En pelkää Heimirin temppuja, sillä tiedän, milloin niitä on odotettavissa. Pelkään sellaisia hevosia, joilla on tapana  täysin arvaamatta lähteä säntäilemään.

Lapsena luin innokkaasti hevos- ja intiaanikirjoja ja haaveilin, miten isona muutan erakoksi jonnekin tuntemattomalle seudulle hevoseni ja uskollisen paimenkoirani kanssa. Näin mielessäni, miten päivän ratsastusretken jälkeen karautan vauhdikkaasti vuoripuron rantaan, sitaisen ratsuni puuhun kiinni, otan vaatteet pois ja hyppään puroon uimaan. Sitten sytytän nuotion, teen siinä ruokaa ja lopuksi nukahdan nuotion lämpöön haulikontukki päänalusena.

Näin lähelle haaveitani olen päässyt. Jaakkolan tallista löytyy uljaita ratsuja ja Nonna saa toimittaa uskollisen paimenkoiran virkaa.

Todellisuudessa tuossa haavekuvassa olisi käynyt niin, että vuoripuron vesi olisi ollut ihan liian kylmää, nuotiota en olisi saanut ikinä syttymään ja huolettomasti sidottu ratsuni olisi karannut ja vienyt eväät mennessään. Surkea pikku lännentyttö olisi paleltunut vuoriston kylmään yöhön ja joutunut nälkäisten karhujen saaliiksi.

Tämä tiistai taisi olla viimeinen pitkään aikaan, kun pääsin ratsastustunnille. Ensi viikolla alkaa opiskelu ja sitten vapaa-aikani täyttyy siitä. Se tuntuu ikävältä, mutta valintoja on pakko tehdä, kun ei kaikkeen ehdi. Toivon ja uskonkin, että joskus minulla vielä on paljon enemmän aikaa hevosharrastukselle.

Vilkas kauppapäivä

Tänään on ollut kauppiaita liikkeellä. Ensin tarjottiin Helsingin Sanomien viikonvaihdenumeroita.

- Ei kiitos tällä kertaa, en ehdi lukemaan, sanoin.

Se oli sillä selvä. Usein keskeytän puhelinmyyjät heti alkuun, minusta se on reilua, se, ettei heidän tarvitse lopottaa koko litaniaa ja kuulla sitten, ettei kauppoja synny, että he saavat tietää sen heti. Nyt olin laiska ja liian hyvällä tuulella. Kuuntelin loppuun asti.

Sitten tarjottiin Luhta-laukkua. Sini-vihreäraidallista, tilavaa, tyylikästä. Voi ottaa vaikka rannalle. Ei mitään halpiskamaa, tunnettua Luhta-laatua. Polyesteriä. Mukana olisi saanut yllätyslahjan ja puolen vuoden numerot uudistunutta Kotivinkkiä. Vai oliko se toisinpäin?

- Houkutteleva tarjous. Olen varma, että monet tarttuvat tuohon riemumielin, mutta minä en nyt tilaa. Kiitos, sanoin.

Tämäkin uskoi kerrasta. Puhe oli säälittävän pitkä. Olen pahoillani.

Kun näistä päästiin, suulin nurkalle kurvasi auto. Sammutin ruohonleikkurin ja menin vastaan. Autosta nousi mies.

- Päivää. Olisi tällainen hieno ilmakuva teidän talosta. Kuvattiin tuossa muutama viikko sitten.

Muistin kyllä. Piileskelin räystään alla pelkkä pyyhe ympärilläni enkä uskaltanut mennä ulkosuihkuun kun näin yläpuolella kiertelevän helikopterin. Hävytöntä. Onko se edes laillista?

- Meillä on aika tuore ilmakuva täältä. Ei kiitos tällä kertaa, sanoin.

Miehen silmiin valui pettymys. Kaikki olivat tainneet sanoa ei kiitos, kaikilla taisi olla tuore ilmakuva talostaan sillä viime kerrasta ei ole montaa vuotta aikaa. Hän oli sentään tullut Tampereelta asti.

-Tästä saisi tällä tavalla siististi rajattua tuon pellon pois. Tulisi kaunis taulu.

- Ei kiitos sittenkään, minä sanoin.  

Mies kääntyi ja käveli uupunein askelin autolleen.

Tänään en edes yrittänyt käydä ulkosuihkussa tai muuten kekkaloida vähissä vaatteissa kun kerran päivä oli vilkas. Leikkasin ruohoa ja pohjamaalasin kaksi keittiön tuolia, jotka hioimme ystäväni kanssa viikonloppuna. Luin loppuun Eppu Nuotion Lopun. Lämmitin eilistä kaalisoppaa.

Illalla ajoin tallille, ratsastin kuvankauniilla tammalla ja olin tyytyväinen, kun kaikki meni niinkin hyvin kuin meni.

Odotan nyt joka päivä tuloksia yliopiston pääsykokeista. Ne luvattiin viimeistään ensi tiistaiksi. Jos en pääse, täytyy selvitä pettymyksestä, joka tulee olemaan kova. Jos pääsen, täytyy  selvitä muuten.

Aina täytyy selvitä jostain.

Paras laji hulluutta

Tänään olin onnentyttö ja sain ratsastustunnilla suosikkihevoseni Heimirin. Nyt on taas niin hyvä mieli, ettei mitään määrää.

Kun lapsena kävin ratsastustunneilla, meillä oli tapana laittaa satulahuoneessa olleeseen vihkoon toive seuraavan viikon ratsustamme. Minä toivoin aina sitä, jolta oletin olevan pienimmän mahdollisuuden pudota, sillä olin arka ja oikeastaan pelkäsin kuollakseni ratsastamista. Olisin ollut ihan tyytyväinen, jos olisin saanut vain siivota karsinoita ja harjata hevosia ilman, että piti kiivetä pelottavan korkealle niiden selkään istumaan. Tallityöt oli kuitenkin varattu muille, ei meillä pienillä arkajaloilla niihin mitään jakoa ollut.

Hevostyttöyskin on tainnut saada uusia ilmenemismuotoja. Olen ymmärtänyt, ettei talleille enää jonoteta siivoustöihin. Kaikki vanhemmatkaan eivät hyväksy sitä, että heidän lapsensa tekisivät vapaaehtoistyötä hevostallilla mikä tarkoittaa sitä, että vanhemmat eivät todellakaan ymmärrä, mistä on kyse. Aito hevostyttö ei tiedä mitään parempaa ja kunniakkaampaa tehtävää kuin päästä siivoamaan jalojen kavioeläinten jätöksiä. Tai näin se on ainakin joskus ollut.

Hevoshulluus on mitä miellyttävin hulluuden laji. Olen potenut sitä koko ikäni, vaikka oireet näin vanhemmiten ovat vähän lieventyneet. Lapsena hulluus oli rajatonta. Siihen sisältyi muun muassa Laura-kirjojen toistuva lukeminen, kouluaineiden kirjoittaminen hevosista silloinkin, kun aiheena oli "Mitä tiedän YYA-sopimuksesta" ja Ponirahaston ahkera kartuttaminen. Viimeksi mainittu oli perustettu kenkälaatikkoon ja sen tarkoituksena oli tuottaa niin paljon rahaa, että voin ostaa itselleni oman ponin. Olisin sijoittanut  ratsuni yhdeksänsadan neliön omakotitonttimme nurkassa sijainneeseen puuvajaan, josta ensin olisin heivannut polttopuut ulos.

Oireiden lievittymisestä kertoo se, että nyt tulen onnelliseksi yhdestä ratsastustunnista. Ja vielä kun sen saa mennä suosikkiheppansa selässä, niin onni on suurimmillaan.

Mutta nyt tämä isoksi kasvanut hevostyttö menee saunaan. Huomiseen.

Hajanaisia matkamuistoja

Kokeilin onneani heti aamusta ja kas vain, sain kuin sainkin ainakin yhden kuvan siirrettya. Paras jatkaa saman tien.

Laiva on nyt Puerto Calderan satamassa Costa Ricassa. Tasta laivaelamasta ehdin kertoa teille viela vasyksiin asti, joten kerron viela vahan Amerikan tunnelmia.

Alla oleva kuva on Los Angelesista, Venicen hiekkarannalta. Siella oli monen nakoista kulkijaa, skeittareista kerjalaisiin. Tama joukko istui rantabulevardin reunalla pitelemassa pahvilappuja, joissa luki "Ainakaan emme ole teidan lapsianne. Vai olemmeko?" En tieda, oliko kyseessa jokin performanssi vai vakavampi yritys saada muutama dollari.

Enempien kuvien lisaaminen ei sitten nakojaan onnistu talla kertaa. Tietotekniikka vie minulta hermot taalla, ne, mita silla saralla viela on jaljella kotimaisten tietotekniikkaongelmien jalkeen. No, yritetaan jatkaa sitten tata sanallista kuvailua.

Eilisessa paivityksessa oli kuva Grand Canyon Ranchilta. Se olisi loistava paikka ratsastuslomien jarjestamiseen: tilalla on paljon hevosia ja siella jarjestetaan pidempia ja lyhyempia ratsastusretkia seka vankkuriajelua. Minulla ei valitettavasti ollut aikaa menna ratsastamaan, silla kanjonireissun jalkeen meidan oli pakko kiirehtia seuraavaan majapaikkaan ennen pimean tuloa. Ai etta miksi me sita pimeaa niin pelkasimme? No siksi, kun valimatkat Arizonassa olivat todella pitkia ja jaaminen sysipimeaan autiomaahan vaikkapa rengasrikon takia ei houkutellut. Kaikilla levahdyspaikoilla muuten - niita on vain mottoriteiden varsilla - varoitettiin kalkkarokaarmeista. Vaikka kai nekin jotain talvilepoa viettavat?

Emme olleet tehneet mitaan varauksia etukateen emmeka tarkkoja suunnitelmiakaan. Tammikuu ei ole turistikautta taallakaan, joten kaikkialla oli tilaa. Yovyimme  hotelleissa., yksi motelli taisi olla joukossa. Kaikki paikat olivat siisteja ja kutakuinkin samanlaisia. Melkein jokaisessa tarjottiin ilmaista internetyhteytta asiakkaille receptionin vieressa. Ilmainen se saattoi olla, mutta eipa silla paassyt juuri minnekaan. Yhden ainoan facebook-paivityksen onnistuin tekemaan. Taalta laivalta se ei onnistu ollenkaan.

Etta olimme aidossa Villissa Lannessa, tuli todistettua moneen kertaan. Olimme Arizonassa samana paivana, kun Tucsonissa ammuttiin kuusi ihmista ja kongressiedustaja Gabrielle Gifford haavoittui vakavasti. Ihmettelime, miksi liput olivat puolitangossa, mutta illalla hotellissa se selvisi. Seuraavina paivina lehtien etusivut ja sisasivutkin olivat taynna tuota tragediaa. Naimme presidentti Obaman puheen Arizonan yliopistossa suorana lahetyksena televisiosta ja kylla siina nenaliinaa tarvittiin, kun Obama muisteli muutamilla sydameenkayvilla sanoilla 9-vuotiasta Christinaa, joka hankin joutui pyssymiehen uhriksi.

Kun taas olimme Mojave-nimisessa paikassa yota, ihmettelimme matalalla, todella matalalla lentavaa pienta konetta, joka etsi jotakin sisaantulotien liikennevirrasta. Seuraavan paivan Mojave News kertoi, etta kaupungissa oli tehty aseellinen pankkiryosto. Viimeisena paivanamme Los Angelesissa siella ammuttiin kolme ihmista ja kidnapattiin yksi lapsi.

En ole talla reissulla kaivannut viela lakritsaa sen paremmin kuin Juhla Mokkaakaan, mutta sanomalehtia kaipaan kipeasti. Vahan tuota kipua lievitti useissa hotelleissa ilmaisena tarjolla ollut USA Today. Taalla laivalla sanoma- tai muita lehtia ei ole. Ei edes aikakauslehtia myytavana. Paasen lukemaan lehtia netista, mutta sehan ei korvaa fyysista kosketusta ja hajukin on ihan vaara.

Auton vuokraaminen oli halpaa. Meilla oli kulkupelina Ford Focus. Viikon vuokra oli noin 600 dollaria ilman kilometrirajoituksia. Tankin sai tayteen noin 40 dollarilla.

Olen tata kirjoittaessani samalla odottanut, josko Raine ehtisi tulemaan kanssani maihin. Olemme tassa satamassa  viiteen asti iltapaivalla ja sitten onkin taas edessa kolme meripaivaa. Olisi mukava paasta jaloittelemaan tukevalle maalle.

Raine kavi taalla hytissa asken ja sanoi jo voivansa lahtea, mutta sitten puhelin soi ja hanen piti taas menna. Sellaista se nyt vain on, han on taalla toissa.

Hevosjuttuja

Jo monta päivää on mennyt, eikä vielä sanaakaan hevosista. Tämä ei käy laatuun. Tietysti aloittelevan bloginpitäjän täytyy esitellä elämäänsä monelta kantilta, jotta ne (tulevat) sankat lukijajoukot pysyvät kärryillä ja siksi ehkä on perusteltua tuoda ensin esiin kotia ja perhettä ja sen semmoista. Mutta nyt kyllä viimeistään on aika kirjoittaa vähän hevosista.

Tässä olen minä ja islanninhevostamma Skuld. Menossa on ratsastajanurallani aina ajankohtainen harjoitus, oikean kevennyksen löytäminen. Oliko se nyt sisä- vai ulkojalka, menikö se alas vai ylös ja mihin minun takamukseni siinä tapauksessa menee? Ne, jotka ymmärtävät asian päälle käsittävät, ettei urani ole kovin pitkällä vielä.

Tämä kaunis hevonen on mynämäkeläisen Jaakkolan Islanninhevostallin omaisuutta. Aloitin siellä ratsastusharrastukseni uudestaan noin kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen muutama vuosi sitten. Tupakanpolton lopettamisen ja iltalukion aloittamisen ohella se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.

Ihailen ihmisiä, jotka ovat suunnitelmallisia ja määrätietoisia nuoresta asti. Heillä on päämääriä ja jonkunlainen tieto siitä, miten päämääriin päästään. He jopa tietävät, mikä on heille hyväksi ja mitä on syytä jättää tekemättä.

Minä en ole niitä ihmisiä. Siksipä elämä on tuonut eteen kaikenlaista vastaanotettavaa ja muovannut siitä kuvion, johon ei aina tunne täysin sopivansa. Ei aina tunne itseään. Niinpä koinkin varsinaisen valaistuksen, kun olin kerran lähdössä tallille ja seisoin eteisen peilin edessä tallivaatteet päällä. Äkkiä se ihminen siellä peilissä näytti tutulta, minulta, ikään kuin kauan kadoksisssa ollut Joku olisi palannut. Hyvä harrastus saa parhaimmillaan aikaan jotain tällaista.

Vaikka oikea kevennys ei vieläkään aina heti löydy, koen silti vähän edistyneeni. Tänä vuonna hevostelu on ollut valitettavan vähäistä, mutta toivon hartaasti, että voin tulevaisuudessa käyttää siihen enemmän aikaa. Ja hyvin mielelläni jatkaisin sitä juuri islanninhevosten parissa.

Jaakkolaan on meiltä 45 kilometriä yhteen suuntaan. Se onkin sitten ainoa huono puoli siellä. Onneksi talli on sopivasti niin ikään 45 kilometrin päässä kesäkodistani.

Kaksi vuotta sitten toteutin yhden suurista unelmistani ja osallistuin islanninhevosvaellukselle Käsivarren Lapissa. Lapin Vaellushevosten järjestämä viiden päivän retki tuntureille oli huippuelämys. Terveisiä vain mainiolle matkaseuralleni Petralle, Elinalle ja Niinalle!

Ratsastimme noin 150 kilometriä. Matkavauhti oli aika hidas, sillä kivikkoisessa tunturissa käynti on ainoa mahdollinen askellaji. Kun maasto salli, päästeltiin lujempaa. Oma ratsuni oli suloinen satuhevonen Skoppa.

Kaikki, jotka ovat käyneet Lapissa, tietävät, miten kaunista siellä on. Muille ei voi sanoa muuta, kuin että menkää katsomaan, muuhun sanat eivät riitä.

Ennen matkaa olin eniten huolissani siitä, miten jaksan, kun en kuitenkaan ole mikään urheilija enkä ihan nuorikaan enää. Sen suhteen ei kuitenkaan ollut mitään ongelmaa, edes takamus ei hiertynyt vaikka olin kokeneempien neuvosta varautunut vauvatalkilla. Retki oli kaikin puolin niin hyvin järjestetty, ettei mitään ongelmia ollut. Paitsi kylmyys, onhan tunturissa syyskuussa kylmä. Olin ottanut aivan liian ohuen makuupussin mukaan ja ensimmäinen yö teltassa oli hyinen. Aamulla pyyhin teltan oviaukosta räntää sikäli kuin kohmeisilla sormillani kykenin.

Äitini, sota-ajan lapsi, viljeli joskus sanontaa, jonka mukaan on kylmä kuin ryssän helvetissä. Tämä tuli etsimättä mieleeni, kun Niinan kanssa tärisimme tässä teltassa muka nukkumassa räntäsateen läiskähdellessä telttakankaaseen. Jonkinlaiseen horkkaan siinä kai sitten vaivuttiin kuitenkin kun ensin oli aikamme naurettu sitä, mistä kaikesta mekin olemme valmiita maksamaan.

Jos joku on lähdössä vastaavalle matkalle, niin kannattaa paneutua kunnon varusteiden hankkimiseen. Tuulen- ja vedenpitävät päällysvaatteet, tarpeeksi vaatetta alle, kunnollinen makuupussi, lämpimät ratsastuskäsineet ja toiset varalle sekä kypärämyssy ehdottomasti. Itse olisin jo paljon viisaampi. Joulupukki oli nähnyt öisen ahdinkoni ja toikin heti seuraavana jouluna minulle hyvän makuupussin. Ilmeisesti olen lähdössä uudestaan joskus?

Matkoilla kerätyt kokemukset jättävät sellaista pääomaa, jota kukaan ei voi ottaa pois. Lyhytkin matka antaa vertailukohdan arkielämään. Kun pidimme kahvitaukoa tuulessa ja sateessa ja päivämatkaa oli vielä edessä monta tuntia ajattelin, että olen todella onnellinen sitten, kun saan taas istua omassa keittiössäni kahvilla.

Hauskaa oli silti, koko ajan. Se oli vähän kuin ratsastuksen intensiivileiri.

Pitkän hevosvaelluksen järjestäminen vaatii yrittäjiltä todella suurta ammattitaitoa. Jos ruoka on huonoa tai vaelluksen vetäjä pahalla päällä, matka on pilalla. Anu ja Riku Leppänen tekevät niin hyvää työtä, että ovat täysin ansainneet kaikki kehut ja huomionosoitukset, joita heille on annettu. Hevosetkin tuntuivat sisäistäneen palveluasenteen. Tämä ei ole mikään mainos, vaan vilpitön kehu.

Vaellukselta palattuani keskityin taas töihin ja opiskeluun. Iltaisin pidettävät ratsastustunnit ja iltaopiskelu eivät oikein sopineet yhteen ja kun hevostelun tarve kuitenkin oli kova, hankkiuduin erään yksityishevosen hoitajaksi. Kävin päiväsaikaan harjaamassa ja ratsastamassa muuatta issikkaruunaa Mynämäellä. Muutaman kerran sujui ihan hyvin, mutta sitten onnistuin kaahottamaan itseni sairaalaan ja siihen loppui se homma.

Innostuin nimittäin ratsastamaan ilman satulaa ja kun sitten kerran meillä hepan kanssa näkemykset menosuunnasta kävivät pahasti ristiin, lensin lahjakkaasti tantereelle. Seurauksena oli istumaluun murtuma, viikko sairaalassa ja kuusi viikkoa sairaslomaa.

Pakko sanoa, että se teki kipeää. Jonkunmoinen sekavuustilakin siitä seurasi, sillä kun perheeni säntäsi voivottelemaan sairaalasängyn ääreen, lupasin oitis lopettaa ratsastuksen siihen paikkaan. Toki sitten, pahimman mentyä ohi, lievensin lupaustani sen verran, etten ainakaan ilman satulaa ratsasta enää ikipäivinä.

Niinpä.

Tässä minä ja Jaakkolan hurmuripoika Heimir olemme viime kesänä tulossa uimasta.