Kaukana kavala maailma

Kaksi viikkoa sitten tähän aikaan makasin kylpyammeessa. Tunsin oloni kurjaakin kurjemmaksi ja kokeilin, josko lämmin vesi auttaisi siihen. Auttoi se vähän, mutta olin joka tapauksessa sairastunut tänä syksynä jylläävään inhottavaan flunssaan.

 Seuraavat päivät yritin selviytyä välttämättömistä töistäni ja selvisinkin, vaikka noloja tilanteita ei voinut välttää: istuin haastattelemassa Arvovaltaista Herraa, välissämme kahvit ja korvapuustit ja minulla alkaa räkä valua niin vastaansanomattomalla voimalla, että hyvä kun ehdin pyydystää sen nenäliinaan ennen kuin se oli pöydällä.

- Anteeksi nyt, mutta minun on ihan pakko niistää, ähkin liinani takaa ja Arvovaltainen Herra nyökkää suopeasti ja sanoo, että ilman muuta vaikka ihan varmasti jo näkee itsensä tautivuoteella kaikki tärkeät tapaamiset missattuina.

Kun sitten sain välttämättömät työni tehtyä, pakkasin itseni ja koiran autoon ja ajoin maalle. Raikas maalaisilma parantaisi. Kuin myös se, että jätin kannettavan kotiin ja päätin elää kuin erakko, mistään tietämättä, selvää ottamatta ja ketään tapaamatta.

Ensi töikseni minun piti vähän somistaa. Menomatkalla ajoin Laitilan Agrimarketin kautta ja siellä myytiin pieniä syklaameja eurolla kappale. Ostin niitä kolme, hain metsästä vähän sammalta ja jäkälää lisäksi ja tein salin ikkunalle pienen asetelman.

    
 Vanhan Maatilan keltaisessa makuukamarissa nukkuu hyvin ja sikeästi. Eräänä aamuna heräsin kello 6.15 siihen, että pilkkopimeällä pellolla jyrisi traktori. Naapurin aamuvirkku isäntä siellä jo järjesti rehupaalejaan, jotka edellisenä iltana oli käynyt tekemässä. Toki ymmärrän, että 6.15 on maaseudulla täyttä työaikaa ja ymmärsin olla häpeissäni siitä, ettei meillä vielä valo kajastanut mistään ikkunasta.

Tiistaina kävin sentään ratsastamassa, sen verran tapasin ihmisiä. Tämä kuva on muutaman vuoden takaa, mutta siinä on kuitenkin suosikkipoikani Heimir. Kysyin taannoin Jaakkolan tallin Mariannelta, saisinko ratsastaa Heimirillä joka kerta ja Marianne lupasi. Olen siitä tosi onnellinen, sillä olin jo vähän kyllästynyt vaihtamaan hevosta. Se on vähän niin kuin vaihtaisi alvariinsa miestä, vaikka yhdenkin opettelussa on työtä kylliksi.  

Luumut olivat kypsyneet.
Kun ostimme Vanhan Maatilan, sen vanhat luumupuut olivat pelkkä villiintynyt pusikko, josta ei tiennyt, mitä se oli saatikka että siellä olisi kasvanut jotain syötävää. Raivasin puskat, jätin muutamia runkoja jäljelle ja pidin ympäristön siistinä. Parin kevään päästä puihin tuli muutama valkea kukka, seuraavana vuonna enemmän ja sitten jo muutama luumu. Nyt puut kantavat runsaasti hedelmää ja luumut ovat todella mehukkaita ja hyviä. 

Korjasin muutakin satoa: pakastin persiljaa ja ruohosipulia koko talven tarpeisiin. Kävin myös sienessä ja löysin enemmän ja nopeammin suppilovahveroita kuin koskaan ennen.

Tein käsitöitä. Virkkaan peittoa isoäidinneliöistä. Peitto valmistuu tai ei valmistu, pääasia, että käsillä on tekemistä ja värit ovat kauniita.

Luin.

 Anna Kortelaisen Naisen tie eli L.Onervan kapina oli hyvin mielenkiintoinen. Kirja kertoo lähinnä L.Onervan nuoruusvuosista ja antoi paljon uutta tietoa tuosta monilahjakkaasta naisesta.

Olen taipuvainen ihastumaan kirjailijoihin ja muutamat heistä, kuten Aino Kallas ja Kalle Päätalo ovat kulkeneet pitkäänkin mukanani. L.Onerva ei kuitenkaan koskaan ole sytyttänyt, ei muuten kuin historiallisen sijaintinsa kautta, sen elämänpiirin jossa hän vaikutti ja joka minua muuten kiinnostaa. Ihailla häntä kuitenkin täytyy, niin sinnikäs ja rohkea hän oli.

Kuinka paradoksaalista oli sitten se, että tuo rohkea uuden ajan airut, vapaa sielu, suljettiin vuosiksi lukkojen taakse mielisairaalaan.

Keski-ikäisen lapsuusmuistoihin Onerva kuuluu: radiosta, jossa siihen aikaan oli tai tuntui olevan vain yksi kanava, tuli usein joku:"Leevi Madetojan sävellys L.Onervan tekstiin".


Yksi minua erityisesti koskettava kohta kirjasta löytyy. Onerva kirjoitti Helsingin Sanomiin vuonna 1918 otsikolla Taiteilijain puolesta mm. seuraavaa:
"Kuinka moni alkujaan hieno ja lahjakas runoilijasielu on aineellisten olosuhteiden painostuksesta joutunut esim. sanomalehtityöhön, joka on jokaisen kirjailijan lähin ammatillinen siwukäsityö! Hän aikoo tehdä sitä ensin wain muun ohella lisätulokseen, mutta se wiekin koko ihmisen ja, mikä pahempi, se murentaa rikki mielikuwituksen, runoilijan ainoan pääoman. Mikä tragiikka!"

Voi Onerva, miten oikeassa olet! Sanoo tämä alkujaan hieno ja lahjakas runoilijasielu...

Toinen maaseutuviikolla lukemani kirja kertoi rahan maailmasta. 1993 ilmestyneessä kirjassa esitetään yksi näkökulma siitä, miten Skop 1980-luvulla keinotteli rahamarkkinoilla, onnistui ja epäonnistui ja veti mukanaan suuren joukon syyttömiä ja harhaanjohdettuja ihmisiä.

 Kylmäävää luettavaa. Erikoisesti kirjan lopusta löytyvät Björn Wahlroosin sanat: "Tätä maata on johdettu huonolla informaatiolla, ohuella ammattitaidolla, amatöörimäisesti. On aivan uskomatonta, miten vähän keskimääräinen keskuspankin johtokunnan tai valtioneuvoston jäsen näyttää tajuavan taloudesta. On ihmeellistä, että joku voi asettaa kysymyksiä sellaisella olettamuksella, että meillä istuisi päättävillä paikoilla "hyvin informoituja", ammattitaitoisia, kansainvälisessä tietovirrassa istuvia ja siitä ymmärtäviä henkilöitä! Kuva Suomen Pankin erinomaisen ammattitaitoisista johtajista on käsittämätön."

Tämän Wahlroos sanoi 20 vuotta sitten. Nythän kaikki on toisin, onhan?