sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Uudesta naiskuvasta

Mikä tekee ihmisestä rakastettavan?

Olen pohdiskellut tänään tätä, aiheen siihen antoivat nämä Eppu Nuotion Pii Marin -kirjat.


Pii Marin ei ole vähääkään rakastettava. Hän käyttäytyy huonosti, on itsekäs ja vähän viinaanmeneväkin. Silti ylikomisario Juha Heino, oikea miesten mies, muka rakastaa häntä. Miksi?

Piin kaltaisia naisia ei vanhaan hyvään aikaan olisi voinut olla kirjojen sankarittarina. Päähenkilöinä kyllä, mutta silloin kirjassa olisi kuvattu rappiota ja tarinalla olisi haluttu säikytellä ja opettaa.

Liza Marklundin luoma Annika Bengtzon, toimittaja kuten Piikin, on Piin hengenheimolainen. Kulmikas, äkkipikainen ja kaikella tapaa hankala ihminen. Molemmista naisista on jätetty pois kaikki perinteisen naisellisuuden tunnusmerkit. Kumpikaan ei osaa tai viitsi laittaa ruokaa, ei piittaa kotitöistä, ei kaihda kännissä olemista, ei välitä vaatteista eikä yritä miellyttää ketään.

Uuden ajan naiskuvan rinnalle ei kuitenkaan ole tuotu uuden ajan kuvaa miehestä. Mies, joka saa hankalan naispääosan esittäjän vaivoikseen, on perinteisen miehekäs, henkisesti ja fyysisesti vahva, neuvokas ja rohkea. Vaikka sankaritar selvittää ypöyksin isojakin murhamysteereitä, hän kuitenkin lopuksi heittäytyy helpottuneena pelastajamiehensä vahvoille käsivarsille. Tästä me naiset emme luovu.

Mutta mikä siis tekee ihmisestä rakastettavan? Siihen ei riitä se, että on olemassa. Se riittää vain lasten ja vanhempien välillä, vanhemmat rakastavat lapsiaan vain, koska nämä ovat olemassa. Aikuisten välisissä suhteissa se ei riitä mihinkään.

En ole vielä ajatellut asiaa valmiiksi, en ehkä koskaan pääsekään loppuun asti, tulokseen.
Siirryn saunan lämmitykseen ja jatkan ajatustyötä.

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Musta on tylsä Ei Mikään

Hipuli on villasukka.

Tämä oli vastaus eiliseen kysymykseeni.

Sana taitaa olla Loimaan suunnalta kotoisin, en ole törmännyt siihen muualla. Enkä käytä sitä enää, se kuulostaa omissakin korvissani kummalliselta. Mutta lapsuuteni olen viettänyt enemmän tai vähemmän hipulit jalassa. Ja villahousut. Usein jopa kahdet päällekkäin.

Eilen, ystäväni lähdettyä, nostin ompelukoneen salin pöydälle ja tein uudistettuihin keittiön tuoleihin irtopäälliset. Nyt tuoleilla raaskii istua.


Raitakangas on samaa sarjaa kuin kukkakangaskin, värit ovat täysin samat.

Vihreä ja vaaleanpunainen on rauhoittava yhdistelmä. Pidän muutenkin hempeistä, pehmeistä pastelliväreistä. Nimitän niitä mielessäni muumiväreiksi, sillä Muumilaaksossa kaikki on maalattu pehmeän siniseksi, vaaleanpunaiseksi tai keltaiseksi.

Värit ovat tärkeitä ja niitä pitää olla. En koskaan voisi asua kodissa, joka olisi mustavalkoinen. Kun näen mustavalkoisia sisustuksia, epäilen aina, ettei asukkaiden päissä liiku kovin paljon. Olen varmasti väärässä, mutta mustavalkoisuus, sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti on mielestäni kapean, yksisilmäisen mielikuvituksettomuuden ilmentymä.

Olipa rumasti sanottu. Mutta näin minä ajattelen.

Musta ei ole mikään väri. Se on tyhjä Ei Mikään.

En ymmärrä sitäkään, että monet pukeutuvat aina mustiin vaatteisiin, ikään kuin menossa olisi ikuisesti jatkuva suruaika. Musta sopii harvoille, vaikka myyjät vakuuttavat, että "musta on aina tyylikäs". Eikä ole. Musta on tylsä.

Tuliko nyt varmasti selväksi?

Paras lopettaa tänään tähän. Kuumuus tekee näköjään huonotuuliseksi. Eikä televisiostakaan tule mitään.

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Antoisa retki Raumalle

Eläinlääkärireissu Nonnan kanssa sujui todella hyvin, samoin pissanäytteen otto ennen sitä.

Lähdin eilen aamulla ulkoiluttamaan koiraa hyvin varustautuneena: taskussani oli steriloitu lasipurkki ja kädessäni sopivan kokoiseksi arvioimani muovikulho. Kun koira sitten laski takamuksensa, työnsin kulhon alle ja siinä se. Turhaan pelkäsin, ettei se onnistu.

Näytteessä ei ollut mitään hälyttävää. Nyt Nonnalla on lääkitys virtsankarkailuun, ensimmäiset lääkkeet on otettu (piilotettuna sulatejuustoon) ja kaikki näyttää olevan hyvin.

En päivittänyt blogia eilen, sillä ystäväni tuli tänne ja vietimme mukavan illan kahdestaan. Ensin tosin teimme pienen retken Raumalle. Rauman Vanhassa Kaupungissa on hauska käydä ainakin kerran kesässä.


Raumalla vietetään parhaillaan Pitsiviikkoja, mutta se ei tuonut mitään väentungosta sivukaduille.





Kauniisiin pihoihin on hauska kurkistella. Asukkaat tuskin pahastuvat siitä, kun kerran ovat jättäneet porttinsa auki.


Kävimme syömässä torin varrella olevassa ravintolassa. Saimme hyvää lounaspastaa ja erittäin hyvää palvelua.

Saimme me muutakin sillä reissulla. Esimerkiksi rankan sadekuuron niskaamme ja pysäköintisakon.

Mitä siitä opimme? Sen, että sateenvarjo on hyödyllinen kapistus ja että kannattaa uhrata muutaman sekunti liikennemerkeille silloinkin, kun muutkin ovat pysäköineet sinne, minne aiot.

Illan vietimme mukavasti sukkia kutoen. Se kuulostanee mummojen touhulta ja tässä tapauksessa ilman muuta onkin sitä, mutta ei tämä meille mitään uutta ole. Olemme aina tehneet käsitöitä. Muinaisella 70-luvulla virkattiin pitsejä ja isoäidin neliöitä, nyt kudotaan sukkia ja virkataan taas isoäidin neliöitä ja tässä välissä on tehty melkoinen määrä erilaisia käsitöitä.

Meillä muuten kudotaan sukkia, en suostu neulomaan niitä.

Kuka muuten tietää, mikä on hipuli?
Kerron sen huomenna.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Keitin lasipurkin ja muistelin menneitä

Keitin pienen lasipurkin huomista varten. Laitan siihen sen pissanäytteen, jonka toivon mukaan onnistun ottamaan koiralta aamulla.

Purkin keittäminen toi elävästi mieleen ne sadat kerrat, kun olen keittänyt jotain vauvojen juttuja. Tuttipulloja, tutteja, vaippoja, vaatteita, juomavettä.

Vauvoja ei sentään keitetty.

Mahtavatko vauvojen äidit enää nykyään keittää mitään?

Jos joku ei tiedä, niin keittämällä steriloitiin erilaisia tavaroita ja asioita. Vauvoille ei esimerkiksi saanut juottaa vettä, jota ei oltu ensin keitetty. Ja jäähdytetty, tietysti.

Oli se aika puuhastelua. Käytin kangasvaippojakin, enkä suinkaan ollakseni ympäristöystävällinen. Asuntovelallisena nuorena äitinä en vain kestänyt ajatusta, että minun pitäisi pistää suuret summat kertakäyttövaippoihin. Esikoisella käytettiin vielä sideharsovaippoja ja muoviliinaa, kuopus käärittiin jo Suuren Käsityölehden ohjeilla ompelemiini kestovaippoihin.

Keittämällä tulee puhtaaksi. Vaippa-aika on aika pitkä, mutta ne viimeiset kestovaipatkin olivat vitivalkoisia vielä sittenkin, kun kuopus ei enää tarvinnut niitä. Olen jopa saattanut antaa ne jollekin toiselle vauvalle, en muista.

Kävin tänään taas Turussa, kampaajalla. Iltapäivällä tyhjensin huusin ja siivosin vähän talossa.

Huusin tyhjennys on helppoa, sen kun vain nostaa pytyn kottikärryihin ja kärrää pois. Kumosin pytyllisen tuonne vähän matkan päähän metsään (omaamme) ja haravoin niittojätettä päälle. Kelpaa jätösten nyt maatua siellä paksun apilankukkapeitteen alla. Sinne ne saavat myös jäädä, niin paljon en viherrä, että veisin huusikompostia kasvimaalle.

Kiviaidan takana kukkii vaaleanpunainen ruusu. Se on ainoa, mikä on jäljellä alkuperäisestä ruusuistutuksestani. Tuo isompi puska on malva tai malvikki, en muista, kumpi.



Kello on jo yksitoista illalla ja ulkona on aika hämärää. Kesän valoisat yöt ovat kohta muisto vain. Koira nukkuu yöuntaan, sikeää, eikä tiedä, mikä sitä aamulla odottaa. En minäkään tiedä, mutta mielenkiinnolla odotan.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Suostuisiko koira pissaamaan kauhaan?

Nonna oli taas yöllä kastellut sänkynsä. Nyt lakkasin toivomasta, että vaiva menisi itsekseen ohi ja tilasin eläinlääkärin. Nonna on siis koira.

Sain ajan Laitilan eläinlääkäriltä torstaiaamuna yhdeksältä. Meidän pitää viedä mukanamme koiran pissanäyte. En ole koskaan ottanut sellaista ja pohdimme Marian kanssa aamupäivällä puhelimessa, miten se mahtaisi parhaiten onnistua. Maria kertoi nähneensä jossain koiraohjelmassa, miten näytteenotto oli sujunut hyvin, kun koiran omistaja oli varustautunut pitkävartisella kauhalla. Jospa minäkin otan sellaisen? Lähden torstaiaamuna anivarhain ulkoiluttamaan koiraa kauha ja näytepurkki mukanani. Heti, kun Nonna kyykistyy, tyrkkään kauhan alle.

Veikkaan, että siitä ei tule mitään. Nonnarukka on syntymäsäikky ja lopettaa varmaankin pissaamisen ikiajoiksi, jos sitä tuolla tavalla pelotellaan. Mutta yritettävä on, niin lääkäri sanoi.

Tein tänään taas vähän kivihommia. Olen joskus kerännyt kiviä tähän hankalaan navetan kulmaukseen, jossa ei edes ruoho kasva. Olin vain heittänyt kivet sinne sen kummemmin pohjustamatta ja nyt tuo kiveys näytti jo tosi epäsiistiltä. Tein sen uudestaan. Otin kivet pois, laitoin kasvuharsoa alle estämään rikkaruohojen kasvamista, toin päälle hiekkaa ja ladoin kivet uudestaan.

Hiekan keskellä näkyvä pieni puska on kivikkokasvi, joka on ihan omia aikojaan päättänyt kasvaa tuossa. Annoin sen olla, tosin karsin sitä vähän kun se oli jo niin iso.






Loppupäivän tein - arvatkaa mitä - niin juuri, leikkasin ruohoa. Nyt ne on taas kertaalleen leikattu ja piha näyttää siistiltä ainakin huomiseen puoleen päivään asti. 

Olen sentään pitänyt pari ruokataukoa. Syödessäni olen lukenut Eppu Nuotion Pii Marin -dekkareita. Lainasin koko sarjan Laitilan kirjastosta.

Nuotio on erittäin hyvä kertoja. Hän osaa pitää jännityksen yllä tiputtelemalla vihjeitä ja vääriä johtolankoja joka toisella sivulla. Lisäksi hän ei sorru ylenpalttiseen väkivallan ja sen seurausten kuvailuun.

Pii Marin on toimittaja, joka ei ole tainnut vielä yhdessäkään kirjassa ehtiä tekemään yhtään juttua. Hänen aikansa menee rikosten parissa puuhailuun, sillä joka paikkaan, minne Marin menee, ilmestyy ruumis.

On se jännittävää, mutta ei käy kateeksi. Olen ihan tyytyväinen siitä, että kun minä menen jonnekin työn puolesta, sinne yleensä ilmestyy vain kahvia ja pullaa.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Tuoleista, täydellisyyden tavoittelusta ja lähiruoasta

Olenpa taas ollut huolimaton, olen hukannut tuoleista ottamani Ennen-kuvat. Pöh.

Jälkeen-kuva sentään on, kas tässä.




Tuolit olivat alkuaan harmaat, viininpunaisella kankaalla päällystetyt. Nyt maalasin ne valkoisiksi Helmi-kalustemaalilla ja päällystin Laitilan Helmikankaasta ostetulla englantilaisella Clarke & Clarke -puuvillalla nimeltään Bird Trail.

Anjalle kiitos maalausneuvoista! Noudatin niitä niin hyvin kuin pystyin, vain vesiohenteista pohjamaalia ei ollut saatavilla. Tuolit on siis pohjamaalattu liuotinohenteisella maalilla, Helmi on vesiohenteista.

Pehmusteena käytin verhoomosta ostamaani lumpputäytettä. Se on tummanharmaata ja koska se jonkin verran kuulsi päällikankaan läpi, tein päälliseen myös vuorin valkoisesta lakanakankaasta. Siihen puolestaan käytin yhtä Anttilasta ostettua Kotikulta-merkkistä lakanaa, joka osoittautui niin huonolaatuiseksi, että poistin sen käytöstä parin kerran jälkeen ja jätin odottamaan sitä päivää, jolloin saan toimeksi värjätä sen ja repiä matonkuteiksi.

Istuinosan reuna on viimeistelty vaaleanpunaisella reunanauhalla, siitä ei muuten tullut siistiä.

Olen tyytyväinen lopputulokseen. Tosin tuolit ovat nyt niin vaaleat, etten taida raaskia istua niillä ollenkaan. Tätä osasin onneksi ajatella jo etukäteen ja niinpä ostin samaan sarjaan kuuluvaa, saman väristä, mutta raidallista kangasta istuintyynyihin. Ne ovat vielä tekemättä.

Aamulla kävin mattopyykillä. Laitilan keskustassa on hyvä pesupaikka eikä siellä ollut tänään ruuhkaakaan.

Iltapuolen kyykin kasvimaalla kitkemässä. Kuvittelin kitkeneeni rikkaruohot ihan äskettäin, mutta aikaa on tainnut vierähtää vähän enemmän, ei-toivottujen kasvien määrästä päätellen.

Kitkiessäni tein päässäni listaa töistä, jotka pitäisi ihan välttämättä tehdä ja myös niistä, jotka haluaisin tehdä vaikka tuntuu, etten koskaan ehdi ja totesin taas kerran, että täydellinen puutarha on toivottoman kaukana. Sitten lohdutin itseäni ajatuksella siitä, että puutarhakirjojen ja -lehtien hienot puutarhatkaan eivät oikeasti ole täydellisiä, vaikka siltä näyttävät. Niitä on trimmattu ja puleerattu viikkokausia ennen kuvien ottamista ja ne ovat parhaimmillaan juuri sillä hetkellä. Jo seuraavana päivänä niissäkin on ruoho vähän pitempää ja jossain nostaa päätään voitonriemuinen rikkaruoho, ihan varmasti.

Sitä paitsi tänään oli juhlapäivä. Nostin ensimmäisen kerran tänä vuonna perunoita omasta maasta. Vain yhden varren, mutta se riitti minulle. Laitoin veden kiehumaan, heitin sinne nipun tilliä ja vähän merisuolaa ja kävin kaivolla pesemässä perunat.

Hyvää oli. Ja luomua. Ja taatusti lähiruokaa.

Kehtaako sanoakaan, että söin ne säilykelihapullien kanssa?

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Perinneretkellä Muumimaassa

Retki Muumimaahan kuuluu minun ja vielä kotona asuvan kuopuksen jokakesäiseen ohjelmaan. Tänään oli taas se päivä.

Naantalin Muumimaailma on paras tietämäni perhematkailukohde. Se ei tarkoita sitä, etteikö parempia voi olla, en minä niissä kaikissa ole käynyt. Mutta linnanmäet ja puuhamaat ja sen semmoiset olen käynyt katsastamassa ja niiden rinnalla Muumien kotilaakso on paras.

Miksikö? Eihän siellä ole mitään, joku ehkä ajattelee. Ja juuri siksi. Kun Muumimaassa ei ole heitto- tai pyöritysvempaimia, liian kovaa soitettua taustamusiikkia tai sitä kaikkein pahinta,  kovaäänisistä suollettavaa mainospuhetta vaan pelkästään muumihahmoja, jotka taivaan kiitos eivät edes puhu, tilaa jää tarinalle, jonka jokainen saa keksiä itse.



Tämä hahmo, noita, tosin puhuu. Seisoimme tässä vähän aikaa ja seurasimme, kun pieni, enkelinkiharainen tyttö veti kädestä vielä pienempää kaveriaan ja jäi seisomaan turvallisen matkan päähän noidasta.

- Hei muistaksää kun mä olin viimeks täällä niin mulla oli eri kaveri, tyttö sanoi.
- Muistan, noita valehteli.
- Mää soitin noitarumpua viimeks.
- Haluatko nytkin soittaa, noita kysyi ja nousi.

Tämä oli hirmuisen jännittävää. Tohkeisuus melkein pisaroi enkelinkiharaisen huivin alta.

- Ei sinne mökkiin saa tulla, hän sanoi.

Noita haki rummun mökistä ja pyysi tytön istumaan portaille. Rohkea tyttö istui noidan viereen, otti rummun ja palikan ja alkoi soittaa.

- Lyö tuohon Muumipapan kuvan päälle. Papalta putoaa silloin hattu päästä Muumitalolla, noita neuvoi.

Palikka heilui ja rumpu kumisi. Me jatkoimme matkaa.

Vaikka Muumimaa onkin perhekohde en ymmärrä, miksi ihmiset tuovat sinne vauvoja. Mikäs sinä, jos vauva nukkuu koko reissun, mutta jos hän jo istuu rattaissa ja tuijottaa säikähtyneenä ympärillään pyöriviä suuria, karvaisia hahmoja luulen, että lapsi saa enemmän vahinkoa sielulleen kuin mitään, mitä vanhemmat kuvittelivat antavansa. Muumimaa sopii kaikille muille paitsi ihan pienille lapsille.

Esimerkiksi vähän isommille lapsille.



Tai äideille.




Muumimaareissu on varmasti monelle lapsiperheelle kesän kohokohta. Toivon aina, että vanhemmilla olisi kärsivällisyyttä antaa lasten ottaa retkestä kaikki irti. Miksi maksaa kallista lippua, jos on jo tullessa kiire pois? Sitten syntyy kauheita tragedioita, kun Valtteri menisi vielä kerran liukumäestä ja tuskastunut äiti uhkaa, että jos et nyt tule, jäät tänne yksin.

Miksi Valtteri ei voisi mennä? Antaisitte kaikkien valtterien mennä niin monta kertaa, että saavat tarpeekseen. Lapsen takiahan siellä retkellä ollaan, vai kuinka?

Oma retkemme noudattaa aina samaa kaavaa. Kun saamme tarpeeksemme Muumilaaksosta, ajamme Muumijunalla Naantalin Vanhan Kaupungin rantaan. Käymme syömässä, tänään Trapissa. Ostamme litran herneenpalkoja rannan kauppiaalta. Usein Laura on syöttänyt herneet sorsille, mutta tänään sorsat olivat poissa. Kävelemme Mannerheiminkatua ja käymme kaikissa kaupoissa ja toteamme, että kaikki on hirmuisen hienoa ja kamalan kallista.



Olisin halunnut laittaa monta kuvaa kauniista Naantalista, mutta kameran akku tyhjeni. Naantali on valtavan kaunis ja idyllinen ja aina kun käyn siellä ajattelen, että täällä olisi ihanaa asua. Olen sitä joskus ehdottanutkin, mutta Raine ei ole lämmennyt ajatukselle.

Kun kesäretkemme oli tehty ja auto haettu kalliista Muumiparkista (kahdeksan euroa!) vein Lauran Turkuun ja palasin itse tänne Laitilaan. Jatkoin kesken jäänyttä työtäni keittiön tuolien parissa, naulasin koristenauloja ja totesin ostaneeni niitä liian vähän. Tuolit eivät vieläkään tulleet ihan valmiiksi.

Sen verran valmiita ne kuitenkin ovat, että laitan niistä huomenna kuvan tänne. Huomiseen, siis.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Mikään sovitus ei riitä

Kun kirjoitin eilistä päivitystä en vielä tiennyt koko totuutta Norjan tapahtumista. Nyt ei voi sanoa muuta, kuin että sanoja ei juuri ole.

Missä on se hyvä, mitä tuo äärimmäiseen pahuuteen syyllistynyt ihminen luuli edistävänsä? Missä on mitään hyvää, mitä ikinä on yritetty edistää väkivallalla?

Ei missään.

Mikään sovitus ei ole mahdollinen.

Äärimmäisyys on kaikissa asioissa vaarallista. Kaikkein vaarallisinta, kun siihen liittyy jokin uskonto.

Mutta turha minun on siitä kirjoittaa yhtään enempää. Tuskinpa tämä blogi kuuluu minkään ääriaineksen suosikkilukemistoon.

Lupailin eilen kuvia uusista tuoleistani. Niitä ei nyt tule, sillä tuolit eivät ole valmiit. En löytänyt koristenauloja yhdestäkään potentiaalisesta kaupasta Laitilasta, vaikka kävin aamupäivällä kysymässä jokaisesta. Nyt minulla on ne naulat, mutta ostin ne Bauhausista samalla, kun tulin Turkuun. Pääsen naulaamaan vasta huomenna.

Matkalla jouduin pahimpaan myrskyyn, missä ikinä olen ollut maantiellä. Tuuli riepotteli tienvarren puita vaarallisen näköisesti ja satoi niin rankasti, etten nähnyt kuin ehkä parinkymmenen metrin päähän jos sinnekään. Ajoin sydän kurkussa lähimmälle linja-autopysäkille ja pysähdyin siihen. En ollut yksin, pysäkillä seisoi neljä tai viisi autoa jo ennen minua.

Myrsky tuntui painuvan kohti Laitilaa. Saa nähdä, mikä siellä sitten taas odottaa.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Keski-ikäinen niittäjätär hikoilupuuskan kourissa

Ei ollut ihan paras mahdollinen ajatus ryhtyä niittohommiin tänään.

 Päätin aamulla, että pieni niittypahasemme on nyt aika niittää, nyt jos koskaan. Laitoin villasukat ja kumisaappaat jalkaan, hain viikatteeni ja niitin.

Sain työn tehtyä ja vielä yhden ojansyrjänkin niitettyä, mutta sitten riitti. Ajattelin, että jos en nyt kuole niin sitten minuun ovat iskeneet vaihdevuodet, kuumat aallot ja hikoilupuuskat potenssiin sata. Ikinä en muista hikoilleeni niin vuolaasti.

Siirryin sisätöihin. Otin kaksi maalaamaani keittiöntuolia käsittelyyn ja päätin päällystää ne. Ajattelin jotenkin niin, että päällystän ne ja sitten teen pari muuta hommaa, eihän tuossa kauaa mene.

Kuinkas kävikään? Kello on nyt kymmenen illalla ja työ on yhä kesken. Ei paljon, vain yhden istuinosan verran, mutta kesken kuitenkin.


Tällaista täällä nyt on. Toivon, että saan tänne jo huomenna kuvat valmiista tuoleista. Se riippuu siitä, löydänkö Laitilan kaupoista reunanauhaa ja koristenauloja, sellaisia vielä tarvitsen.

Kun teen sisätöitä, kuuntelen aina radiota. Tänään on ollut taas huonojen uutisten päivä, kun Oslossa räjähti. Mietin heti, onko joku tuttu siellä käymässä ja muistin, että blogiystäväni Milli asuu siellä. Onneksi hän on kunnossa, sen olen jo tarkistanut. Terveisiä ja myötätuntoisia ajatuksia sinne kaaoksen keskelle!

Minun ei kuitenkaan pitänyt kirjoittaa pommista, niitä kommentaattoreita ja spekulaattoreita riittää taas ilman minuakin. Piti muuten puhumani radiosta.

Kun minua on alkanut ihan kauheasti ärsyttää joidenkin toimittajien ääntämys. Kuuntelen yleensä Radio Suomea mikä täällä Laitilassa tarkoittaa usein Satakunnan Radiota. Siellä on erityisesti yksi naistoimittaja/juontaja, jota en jaksaisi kuunnella enää ollenkaan. Hänellä on kaunis ääni ja järkevät jutut, mutta sanojen painottaminen on jotain ihan merkillistä. En osaa kuvailla tässä, mutta kun hän puhuu se kuulostaa siltä, kuin hän suorittaisi puhumista. Tai olisi puhuvinaan, mutta ei oikeasti tarkoittaisi, mitä sanoo.

Hän ei ole ainoa. Muilla kanavilla ko. puhetyyli on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Ehkä kyse on vain maailman muuttumisesta ja siitä, että minä en pysy mukana.


Mutta tänäänkin, ajatelkaa: radion puhelinkirpputorilla lahjoitettiin  kissanraapimispuu.

Taivas varjele. Kai tuo on jo eläinrääkkäystä?


 

torstai 21. heinäkuuta 2011

Lapsi täytyy pystyä jakamaan

Lapsettomat, vauvan hankintaa vasta suunnittelevat parit saattavat elää siinä luulossa, että homma on hoidettu kun vauva on saatettu maailmaan. Että sitten ollaan niin kuin perhe ja valmista tuli.

Kuinka väärässä he ovatkaan.

Eräs vanhemmuudessa eteen tuleva asia jota ei välttämättä osaa alkuvaiheessa kuvitella tai edes uskoa todeksi on se, että jossain vaiheessa sen oman lapsen joutuu jakamaan monen muun ihmisen kanssa. Että omasta lapsesta tulee osa jonkun toisen, vielä täysin vieraan ihmisen perhettä.

Kolmen aikuisen tyttären äitinä minulla on tästä jo kosolti kokemusta. Poikaystäviä on tullut ja mennyt ja yhdestä on jo leivottu aviomieskin. Olen aina rohkaissut tyttöjä tuomaan kumppaniehdokkaita näytille ja innokkaasti niitä on tuotukin. Poikkeuksetta kaikki ovat ainakin osanneet sanoa päivää.

Olen suhtautunut ylkämiehiin aluksi varautuneesti, sillä äitien on turha laittaa tunteita peliin liian aikaisin. Vasta, kun on alkanut näyttää siltä, että suhteesta voi tulla pitempi kuin kolme viikkoa, voi tutustua paremmin. Sitten on käynyt niinkin, että olen ehtinyt kovasti kiintyä poikaan, joka tuntuu jo perheenjäseneltä kun nuorten suhde katkeaa. Tuntuu tosi pahalta kun tietää, ettei enää näe sitä tutuksi tullutta ihmistä ja että varsin todennäköisesti tuo tutustumisen ja kiintymisen matka on kohta taas aloitettava alusta.

Jossain vaiheessa on sitten hetki, jolloin on aika tutustua seurustelukumppanin vanhempiin. Sain aiheen tämänpäiväiseen blogiin juuri tästä: minulla oli ilo nähdä tänään ensimmäistä kertaa tyttären poikaystävän äiti.

Tämä "Neidon punastus" -ruusu on taitettu tapahtuman kunniaksi.



  Tällaiset tilanteet ovat vanhemmuuden työssä merkkihetkiä. Onhan mahdollista, että tavatessani poikaystävän äidin, tapaan samalla ihmisen, jonka kanssa tulen jakamaan häät, ristiäiset ja lastenlasten hoitovuorot. Oma lapseni (se, jota joskus pidin ikiomanani) tuleekin nyt valitsemaan joulun-, juhannuksen-, pääsiäisen- ja äitienpäiväviettopaikkansa meidän kahden väliltä (eikä ehkä valitse kumpaakaan).

Pikkulapsiaika on siis vain lämmittelyä tulevaa varten. Isästä, äidistä ja lapsesta voi parissa vuosikymmenessä kasvaa suurperhe, johon kuuluvat isovanhemmat, äitipuoli ja isäpuoli, sisaruspuolia, uusisovanhempia, isovanhempien uusia kumppaneita jälkikasvuineen, appivanhempia, puolison sisaruksia ja ties keitä.

Parhaimmillaan tuo iso, iloinen joukko tulee loistavasti toimeen keskenään. Useimmiten perhe-elämään kuitenkin kuuluu paljon hermoja raastavaa tasapainottelua. Jonkun mieli on aina vaarassa pahoittua, teki niin tai näin.

"Lapset eivät ole meidän lapsiamme" taisi olla joku muinainen vasemmistolainen iskulause. Mutta pahus sentään, sehän on kuin onkin totta. 

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Uusia suunnitelmia ja istutuksia

Kaivattu yliopistokirje tuli tänään. Ei meille tänne maalle tule postia, mutta kuopus oli värvätty tiukkaan postilaatikkovahtiin kaupunkiin ja hän soitti päivällä.

Olen kuudennella varasijalla. Se tarkoittaa sitä, että toiveet opiskelupaikasta voi tältä erää haudata, tuosta ei enää ponnisteta sisälle. Johonkin toiseen oppiaineeseen voi päästä ja on päästy kauempaakin, mutta ei tähän, johon muutenkin otetaan vähän opiskelijoita.

Ei se mitään. Katsoin jo eilen, mitä avoin yliopisto tarjoaa ja sielläkin voi suorittaa kotimaisen kirjallisuuden perusopinnot. Taidan ilmoittautua.

Tänään on muuten ollut mainio päivä. Sain oikein komentaa itseni sisälle kun kello alkoi näyttää  melkein nukkuma-aikaa ja aina vain olisi huvittanut tehdä vielä yksi asia.

Aloitin päiväni maalaamalla keittiön tuolit vielä kerran. Vedin nyt jo neljännen kerroksen maalia kun pohjamaali lasketaan mukaan ja vasta nyt alkoi näyttää hyvältä. Tein tämän viimeisen kerroksen pienellä telalla ja huomasin, että sitä olisi kannattanut käyttää joka kerta: työ sujui nopeasti ja jälki on hyvä. Tietysti tuolissa, jossa on paljon pieniä kulmia, tarvitaan myös pensseliä.

Tein myös pienen istutuksen kiviaidan taakse.


Olen kaivanut vanhan maan pois isojen kivien välistä mutta en ihan kaikkea. Toinkin paikalle ensin sanomalehtiä ja levitin niitä tulevan istutusalueen päälle. Sitten tyhjensin lehtien päälle kuusi säkillistä pihamultaa. Hain kasvit pihan kukkapenkistä: vuorikaunokin, loistosalviaa ja kurjenpolvia. En muista, ovatko kurjenpolvet loisto- vai verikurjenpolvia, kauniita niistä kuitenkin tulee. Lopuksi kannoin istutukselleni 60 litraa vettä.

Loppupäivä menikin ruohoa leikatessa. Puhun aina ruohon leikkaamisesta ja joku ehkä kuvittelee, että olen oikein himoleikkaaja, mutta pois se minusta. Sitä ruohokenttää vain on niin maan perusteellisen paljon ja tänä kesänä säät totisesti suosivat ruohon kasvamista.

Taaskaan en tiedä yhtään, mitä maailmalla on tapahtunut. Iltapäivällä ulkona haisi palaneelta, mutta kun omalta tontilta ei näyttänyt mistään nousevan savua, en vaivannut päätäni asialla sen enempää. Inhimillistä: kun omalla tontilla ei pala, asia ei koske minua.

Ja aina ei olekaan viisasta lähteä sammuttamaan toisten tulipaloja. Kun tarkemmin ajattelee.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Niinhän siinä sitten kävi

...etten päässyt yliopistoon.
Olen kuitenkin varasijalla, tosin en vielä tiedä, kuinka monennella. Kotimaiseen kirjallisuuteen lähetettiin 107 hakemusta, kokeisiin osallistui ehkä 70 ihmistä ja 14 otettiin sisään.

Totta kai nyt harmittaa, mutta ei mitenkään maatakaatavasti. Tämän kanssa pystyy elämään. Ja olen ihan vilpittömästi iloinen niiden nuorten puolesta, jotka saivat opiskelupaikan. Ei se sieltä helposti tullut.

En tiedä, mihin kompastuin. Pohjapisteitä minulla oli 35/50, kokeesta saattoi saada toiset 50. Ylioppilastodistuksessani on vain yksi laudatur, äidinkielestä. Muut arvosanat olivat E, M ja C ja niistä ei tuon enempää sitten tullut.

Olin lukenut kirjani hyvin. Luin jokaisen useampaan kertaan, alleviivasin ja tein vähän tiivistelmääkin. Vastasin asiallisesti ja kirjoitin varmasti tarpeeksi hyvin, joskin ehkä vääristä asioista. Se selvinnee vielä.

Se vähän huvittaa, että jos kokeen tarkoituksena on mitata ihmisen kypsyyttä opiskella yliopistossa, niin enkö muka ole tarpeeksi kypsä? Jopa ylikypsä.

Viime yön nukuin todella huonosti. Olin kaupungissa ja siellä nukun aina huonommin kuin täällä maalla, mutta viimeöinen oli jo harvinaista. Kääntelin kylkeä joka puolen minuutin päästä ja kello oli varmasti lähempänä aamuyön tunteja, kun vaivuin uneen. Sitten näinkin komeaa unta, jossa sain yliopistolta suuren kirjeen missä kerrottiin hienoin sanakääntein, että minä olen saanut yliopiston kaikkien aikojen parhaat pisteet pääsykokeissa. Varmemmaksi vakuudeksi paperiin oli painettu vielä lihavoitu numero 1. Taisi peräti olla laakeriseppeleetkin jo valmiina siinä ympärillä.

Olisipa se edes enneuni siitä varasijasta.

Muuten päivääni on kuulunut auton vieminen Veholle määräaikaishuoltoon ja juhlavaatteen etsiminen kummitytön häihin. Veho on mukavasti Raision Myllyn vieressä ja menin tietysti sinne vaateostoksille.

Minulla on yleensä aika selkeitä mielikuvia siitä, miltä haluaisin jossain tilanteessa näyttää, mutta eihän sellaisia vaatteita missään myydä. Nyt on muutenkin huono aika ostaa juhlamekkoa, sillä kesämekot alkavat olla loppu ja syysvaatteita ei vielä paljon ole tarjolla. Se, mitä oli, oli enimmäkseen mustaa.

Sovittelin muutamia ja totesin kaikki huonoiksi. Olen sekä ylä- että alapäästä kokoa 36 ja 167 senttiä pitkä, aika standardikokoinen siis. En osaa edes kuvitella, kuinka vaikeaa sellaisten ihmisten on löytää vaatteita, jotka ovat jotenkin eriparisia tai pitkiä tai lyhyitä tai jotain muuta kuin keskimittaisia ja -kokoisia kun se minullekin tuottaa tuskaa. Sovittamani mekot olivat kokoa 36, mutta silti niissä saattoi yläosa pussittaa tai repsottaa tai ihan mitä vaan.

Lopulta iskin silmäni Sokoksella ruskeankirjavaan leninkiin, joka olikin se oikea. Aika usein näissä Oikeissa lukee Esprit ja niin nytkin.

Tein aikaisemmin kaikki vaatteeni itse. Myös tyttöjen vaatteet kun he olivat pieniä. Nytkin kävi mielessä, että saisin itse tekemällä paitsi sopivan, paljon halvemmalla, mutta ei nyt sitten tällä kertaa. Vaatetuskankaita on muuten aika heikosti myynnissä, ihmiset eivät taida paljon enää ommella.

Tämmöinen päivä. Nyt odotan vielä sitä yliopiston kirjettä joka tulee, vaikka ei ehkä niin komeana kuin viime yönä. Vasta sen jälkeen teen uusia suunnitelmia.  

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Mihin koiran ymmärrys riittää?



Nonna on seurakoira täydestä sydämestä, sen olen jo kertonut. Koira haluaa pitää seuraa ihan koko ajan ja seurata mieluiten minua joka paikkaan. Se huolestuu heti, kun huomaa, että teen toimia, jotka edeltävät kauppaan tai tallille lähtöä ja sitten se yrittää kaikkensa päästäkseen mukaan.

Yksi poikkeus kuitenkin on. Nonna ei halua lähteä maalta kaupunkiin.

Tulimme tänään Turkuun, sillä vien auton huomenna huoltoon ja toimittelen vähän muitakin kaupunkiasioita. Vietimme mukavan aamupäivän maalla. Kävimme mustikassa ja Nonna poimi antaumuksella mehevimipiä marjoja suureen kitaansa ja tietysti sieltä, mistä ihmisetkin niitä juuri olivat ottamassa. Minä olin mustikassa vain assistentti, varsinainen mustikkaretkeläinen oli Maria, joka tuli maalle jo eilen. Saimme oikein mukavan saaliin, monta litraa mustikoita, vähän metsämansikoita ja muutaman kanttarellin.

 Sitten tuli aika lähteä. Pakkasimme auton ja vaihdoimme vaatteet. Nonnan yleensä iloinen ja innokas olemus muuttui aina vain vaisummaksi.

Vihdoin kaikki oli valmista. Vain koira puuttui auton takapenkiltä. Kutsuin sitä. Se vetäytyi kuurosokean elkein poispäin. Kutsuin uudestaan. Maria kutsui. Nonna seisoi ulko-oven edessä ja tuijotti pyytävästi ovenkahvaa.

Saimme kutsua moneen kertaan ja esittää vaikka mitä houkutteluja, ennen kuin koira oli autossa. Se ei olisi halunnut lähteä.

Matkalla pohdimme Marian kanssa, johtuuko koiran käytös vastenmielisyydestä autossa olemista kohtaan vai ymmärtääkö se todella, että matkan päässä odottaa tukala ja rajoituksia täynnä oleva kaupunki. Tulimme siihen tulokseen, että koiran järki ei riitä kaupunkiin asti, kyse on siis autosta.

Nyt tulin kuitenkin ajatelleeksi, että Nonna  on valtavan innoissaan änkeämässä itseään autoon aina, kun olemme lähdössä Turusta Laitilaan. Etteikö se siis muka osaisi ajatella niin pitkälle?

Koiraparka. Tiedän, miltä siitä tuntuu. En itsekään tulisi millään pois maalta.Menen takaisin heti, kun saan asiani hoidettua.

Ja huomenna on vihdoin se päivä, jolloin pääsykokeiden tulokset on viimeistään luvattu.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Kivien kantaminen loppui

Kiviaita on valmis.

Tässä se on vielä alkutekijöissään.


 Ja tällainen siitä tuli.



Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Eihän ensimmäinen kiviaita tai mikään muukaan voi koskaan olla täydellinen.

Tuossa vasemmalla, aidan takana näkyviä isoja kiviä en pystynyt yksin siirtämään. Ne saavat olla siinä, kaivoin vain maata pois niiden ympäriltä. Päätin istuttaa kivien lomaan muutaman perennan. Pihan kukkapenkissä minulla on alkuaan Laitilan Kirpputorilta ostettu vuorikaunokki, jolle olen miettinyt uutta paikkaa. Se pääsee nyt tähän.

Vuorikaunokki on oikein kaunis kasvi, joka kasvaa nopeasti keväällä tuuheaksi, pyöreäksi puskaksi ja kukkii ruiskukanomaisin, sinisin kukin. Kukinnan loppupuolella se kuitenkin alkaa näyttää rähjäiseltä ja ränsistyykin sitten nopeasti. Loppukesästä se on kaikkea muuta kuin ilo silmälle. Sitä ei siis voi suositella paraatikukkapenkkiin, mutta jossain syrjemmällä se on ihan omiaan. Ajattelin, että kun se kasvaa kiviaidan takana, se pilkottaa sieltä nätisti kukkiessaan ja saa sitten lakastua omassa rauhassaan.

Vuorikaunokki saanee seurakseen ainakin kurjenpolvia.

Aamulla satoi. En halunnut jäädä sisälle, joten menin puuvajaan tekemään klapeja. Meillä on pieni klapikone, joka silppurin ohella on lempityökalujani. Ehdin tehdä töitä puolisentoista tuntia kun kone hajosi. Tiedän, missä vika on, mutta minä en pysty sitä korjaamaan. Kyllä harmitti! Kone on sen verran painava, etten saanut nostettua sitä pöydältä alas (Raine on tehnyt sille hienon työpöydän) vaikka en tiedä, mitä se olisi auttanutkaan.

Hain kirveen ja yritin jatkaa klapintekoa sen kanssa, mutta en onnistunut tekemään ensimmäistäkään. Syytän kirvestä, olen minä sentään ennen osannut puita pilkkoa.

Oma avuttomuus harmittaa. Jos joutuisin luonnon armoille ilman sähkötyökaluja, niin kyllä taitaisi kuolo korjata ennen kuin Mediheli ehtisi hätiin.

 

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Saisinko työuran pidennyksen, kiitos

Työurien pidentäminen on nyt se juttu, jolla Suomi pelastuu. Kun radion tai television laittaa auki ei kulu kauaakaan, kun joku asiantuntija on keskustelemassa aiheesta.

Ihan ensiksi ne, jotka työuran pidentämisen ovat keksineet, voisivat itse näyttää esimerkkiä. Missä on se virkamies, joka tulee töihin enää 63 täytettyään? Tai edes 61?

Toiseksi: mistä luotaisiin arvostusta vanhoja työntekijöitä kohtaan niin, etteivät he tuntisi olevansa nuorempien uran esteinä?

Ja kolmanneksi: mistä niitä pidennettäviä uria saa?

En ole hakemassa töitä mutta jos olisin, luulen, että vaihtoehtoja olisi kovin vähän. Oikeastaan olen aika varma, ettei kukaan ottaisi minua mihinkään. Vaikka olen ahkera ja tunnollinen, minulla ei ole alkoholiongelmaa eikä haitallista keskivartalolihavuutta, korkeaa verenpainetta eikä mitään muutakaan sanottavampaa vaivaa, niin ainakin olen liian vanha.
Meillä puhutaan siitä, että vanhempien työntekijöiden arvostus on nousussa, mutta missä ovat esimerkit?

En ole kuitenkaan onneton, sillä kirjoittaminen sujuu edelleen ja niin kauan kuin se sujuu, voin vaihtaa kirjoituksiani silloin tällöin rahaksi. Ja ajattelen niin, että sitten kun kirjoittaminen ei enää suju, elämäni on muutenkin nin huonolla tolalla, että taitavat olla lopun ajat käsillä.

Nuorilla on vaikeampaa. Vaikka olisi kuinka reipas, koulutettu ja ahkera voi olla, että saa olla töissä vain koeaikoja koeaikojen perään.

Kaikenlaista epäkohtaa. Eilen joku arvovaltainen puhuja sanoi, ettei työurien pidentäminen onnistu, ennen kuin viinaongelma ratkeaa. Ja ettei siitä uskalleta puhua, siitä, että ihmiset juovat liikaa eivätkä sen takia jaksa tehdä töitä.

Keski-ikäisten juomisesta on vaikea puhua senkin takia, että ne, joiden pitäisi puhua, juovat itsekin. Menepä siinä sohaisemaan naapurin silmää, kun krapula painaa ohimoissa ja hanaviinit odottavat auton takakontissa.

Sosiaalietuudet ovat toinen tunteita herättävä keskustelunaihe. Loimaan täti esimerkiksi kertoi eilen naisesta, joka asuu samassa talossa ja jolla on kaksi pientä lasta. Perheeseen kuuluu myös isä, mutta isällä on oma asunto jossa hän on kirjoilla, vaikka viettääkin paljon aikaa perheensä luona. Nainen on lähihoitaja, mutta ei käy töissä. Hän oli itse kertonut tädilleni, ettei hänen kannata käydä töissä, koska hän saa saman verran rahaa muutenkin.

Tällaista on vaikea ymmärtää. Kaikkein vaikeinta on ymmärtää, että joku menee muina naisina kertomaan tällaisen asian naapurilleen. Ettei edes ymmärrä hävetä.

Sosiaalietuuksien hyväksi käyttämisessä on ihan selvä sukupolviero vaikkapa minun ikäisteni ja nuorten kesken. Nuoret - en väitä, että kaikki - ottavat olemassa olevat edut itsestäänselvyyksinä, lisäarvoina, jotka otetaan jos suinkin saadaan. Meille vanhemmille kaikkeen, mihin liittyy sana "sosiaali" liittyy myös häpeää. "Sosiaaliin" turvautuivat vain ne, jotka eivät mitenkään muuten tulleet toimeet. Jotkut suurperheiden yksinhuoltajaäidit. Ehkä, jos eivät kolmella siivoojanpaikallaan kyenneet hankkimaan tarpeeksi.

Nämä olivat tämmöisiä sadepäivän mietteitä. Tänään en ole saanut juuri muutenkaan mitään aikaiseksi. Eilen, sen kotiseutureissun jälkeen olin tosi väsynyt ja menin aikaisin nukkumaan. Nukuin sikeästi kymmenen tuntia ja se on sentään vähän liikaa. Semmoisen jälkeen ei oikein pääse hereille koko päivänä.

Eikä vieläkään mitään tietoa yliopistolta. Tulokset luvattiin viimeistään 19.7, mikä antoi ymmärtää, että ne voisivat tulla jo aikaisemmin. Humanistit olivat tällä tavalla suurpiirteisempiä, oikeustieteellisessä näkyi olevan, että tulokset tulevat 19.7. kello 10.00. Jämptiä meininkiä alusta asti. 
 

torstai 14. heinäkuuta 2011

Loimaa on mukava paikka


Tein tänään kesän toisen kotiseuturetken. Kävin Loimaalla, jossa puolet sukujuuristani makaa tukevasti eri kirkkotarhoissa ja jossa tätini, äidin nuorempi sisko, vielä asuu. Hain hänet mukaani ja menimme ensin Hirvikosken kirkon vieressä olevaan kotiseutumuseoon. Siellä on kolmessa kerroksessa kaikkea, mitä ihmiset vielä jokin aika sitten tarvitsivat jokapäiväisessä elämässään, mutta joiden nimiä me tuskin enää tunnistamme.




Nämä ovat kuitenkin tuttuja kapistuksia, satuloita. Olen aika varma, että näiden puusta veistettyjen istuimien pehmikkeenä on käytettyjä huopia tai taljoja, itse en ainakaan haluaisi istua pelkän puun päällä. Satulat näyttivät kovin pieniltä; suomenhevoset eivät isoja olleetkaan. Vai pitääkö puhua Suomen pienhevosista?



Tässä on isoisäni takomia hevosenkenkänauloja. Pappa oli työikänsä Ferrarialla ja koska eräs sukulaismiehemme on ollut tiiviisti mukana kotiseutumuseon rakentamisessa, naulat löysivät tiensä museon seinälle.


Tämän kesän erikoisnäyttely Hirvikoskella on 1863 syntyneen Ida Marja Tuomisen tekstiilinäyttely. Tuominen asui pienessä, punaisessa tuvassa Loimaan sairaalan vieressä miehensä ja viiden lapsensa kanssa. Hän oli lahjakas, taitava ja itseoppinut kutoja, joka teki töitä kuolemaansa asti. Koska mökki oli pieni, kangaspuutkin olivat melko pienet. Niinpä esimerkiksi lakanat ja pöytäliinat on kudottu kahtena kappaleena ja yhdistetty sitten keskeltä. Tuominen kuoli 1949. Kaikki kuvassa näkyvät tekstiilit ovat hänen kutomiaan.


Kotiseutumuseolta ajoimme Onkijoella olevalle Ala-Hollon tilalle. Yli satavuotias maalaistalo on kunnostettu kauniisti ja sinne avattiin viime vuonna keittiötarvikemyymälä ja kahvila. Verannan kalusteet olisin ottanut heti mukaani jos olisin voinut.


Myös talon piha on upea. Varsinkin tuo edustalla oleva perinneperennaistutus on komea.

Tätini tuntee Loimaalta melkein kaikki. Ala-Hollostakin hänellä oli muistoja monen vuosikymmenen takaa jolloin tilan silloisen isäntäparin tyttäret olivat hänen koulutovereitaan. Täti itse, samoin kuin tietysti minun äitini, asui muutaman kilometrin päässä Hirvikoskella. Paikka oli aikoinaan kaikkien mummonmökkien äiti, kaksikamarinen punainen tupa suurten omenapuiden ympäröimänä. Kun isoäitini kuoli 1980-luvun keskivaiheilla, mökki myytiin. Sen osti pariskunta, joka asuu siinä edelleen. He remontoivat talon ja ikävä kyllä tekivät siitä surullista katsottavaa: nykyaikaiset ikkunat istuvat maisemaan ja mökkiin yhtä huonosti kuin talon kamala sinapinruskea väri. Niin paljon huonoa makua ei luulisi yhdelle pienelle tontille mahtuvankaan.

Ajoimme vielä mutkan Metsämaan kautta. Kävimme katsomassa, onko isoisovanhempieni mökki vielä olemassa. Ja olihan se, ihan hyväkuntoisena ja selvästi jonkun kesäkotina. Minä en ollut paikkaa nähnyt koskaan ennen, kuullut vain paljon kertomuksia siitä, miten köyhää siellä oli. Kahden huoneen mökissä asui kahdeksanhenkinen perhe, joten ei ollut ihme, että isoäidinkin oli lähdettävä pikkupiiaksi jo kahdeksanvuotiaana. Koulua hän pääsi maistamaan muutaman viikon kiertokoulun verran ja oppi auttavasti lukemaan ja kirjoittamaan.

Tädin kanssa on aina todella mukavaa. Meillä ei ole ikäeroakaan kuin 18 vuotta, eikä se tässä vaiheessa enää tunnu missään. Hänellä on hyvä huumorintaju ja me nauramme aina vaikka mille. Minä en ole ainoa, joka tädistä pitää, nuoretkin menevät hänen luokseen mielellään. Olemme nuorten kanssa joskus puhuneet aiheesta ja todenneet, että asenne ratkaisee. Jos ihminen, nuori tai vanha, näkee elämässään vain huonot asiat, omat vaivansa ja murheensa ja keskittyy niihin, hänestä tulee raskasta seuraa.

Tänään nauroimme muun muassa tälle: täti on vihdoin joutunut nöyrtymään uuden ajan tekniikan edessä ja hankkinut kännykän. Hän osaa käyttää sitä vielä huonommin kuin minä omaani, mutta se ei ole nyt ongelma, ongelma on se, että DNA ei pysty mitenkään hoitamaan puhelinlaskua suoraveloitukseen. Asiaa on kysytty monta kertaa, täti on itse kysynyt ja pankkivirkailijat ovat kysyneet. On lähetetty peräti kolme valtakirjaakin, mutta asia ei vain edisty. DNAlta vastataan aina, että asiaa tutkitaan. Vähän huonojalkaisen tätini kaikki muut laskut ovat suoraveloituksessa ja tietokonetta hänellä ei ole.

- No jopas jotakin, minä sanoin. Mitäs sitten, kun jalkasi tulevat niin huonoiksi, ettet pääse pankkiin?

- Phyh, mitäs, täti vastasi ja heilautti kättään. Koppi menee ja kaikki, ulosottoon, mitäs muutakaan.

Ja sitten me nauroimme ja kuvittelimme, miten kaiken omaisuutensa maksamattomien puhelinlaskujen takia menettänyt jalaton vanhus istuu tyhjässä keittiössään ja Hannu Karpo kaivetaan eläkkeeltä tekemään vielä yhtä ohjelmaa sorretun kansan kohtaamista vääryyksistä.

Mutta ihan vakavasti nyt, hyvä DNA: miksi suoraveloitus ei onnistu? Kyllä pitäisi onnistua, kun onnistuu niin liukkaasti kaikenlaisten liittymienkin kauppaaminen.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Ihanaa elämää

Ilma on viilentynyt. On ollut hyvä päivä rakentaa kiviaitaa.

Nonna piti minulle taas seuraa koko ajan, kun keräsin kiviä kottikärryyn ja kärräsin niitä aidalle. Nonna on sekarotuinen, mutta se on silti puhdasverinen seurakoira. Ehdottomasti. Se haluaa pitää seuraa koko ajan eikä käsitä ollenkaan, ettei se aina käy päinsä.

Mutta nyt se sopi minullekin. Huokaisin välillä, oikaisin selkääni ja katselin metsänrajaa. Halasin viereeni istunutta koiraa, nuuhkin sen turkkia (ei haissut hyvältä) ja painoin pääni sen silkkiseen poskeen.

- Ihana päivä. Ihana koira. Ollaan me onnen tyttöjä, kun saadaan olla täällä. Ihana elämä, minä puhelin koiralle.
Se oli samaa mieltä.

En ole poistunut tontilta tänään. Aloitin aamun siivoamalla komeroa, sillä juuri, kun olin aikeissa mennä pihatöihin, alkoi sataa rankasti. Päätin, että nyt on hyvä hetki siivota eteisen iso komero ja sen tein. Se vaati vähän pyykkäämistäkin.



Komero on niin iso, että siinä on ikkuna. Pesin ikkunaverhon ja verhot, jotka olen virittänyt komeron alahyllyjen eteen. Nyt ne ovat taas paikoillaan, sade loppui ja pyykit kuivuivat nopeasti.

Komeroiden siivoamisella on muukin merkitys kuin vain se, että tulee siistiä. Se tekee hyvää päälle, rauhoittaa ja selvittää ajatuksia. Uskon vahvasti siihen, että komeroihin tai mihin tahansa kertyvä selvittämätön roina sitoo ihmisen energiaa. Kun paikat ovat järjestyksessä, henki on vapaampi kulkemaan.

Loppupäivän olin pihalla. Yritin jakaa aikani siten, että useampi asia edistyisi vähän. Leikkasin vähän ruohoa, siivosin yhden kukkapenkin, tein pari tuntia kiviaitaa. Jos keskityn koko päiväksi yhteen asiaan, jonnekin muualle alkaa jo syntyä ruuhka.

Moni sanoisi tätä työleiriksi. Sanookin. Viis siitä, sillä minä rakastan tätä paikkaa ja tätä työtä.
Niinhän sen täytyykin olla: jos kesäpaikka ei tuota iloa, kannattaa ottaa nopeasti yhteys kiinteistönvälittäjään.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Vilkas kauppapäivä

Tänään on ollut kauppiaita liikkeellä. Ensin tarjottiin Helsingin Sanomien viikonvaihdenumeroita.

- Ei kiitos tällä kertaa, en ehdi lukemaan, sanoin.

Se oli sillä selvä. Usein keskeytän puhelinmyyjät heti alkuun, minusta se on reilua, se, ettei heidän tarvitse lopottaa koko litaniaa ja kuulla sitten, ettei kauppoja synny, että he saavat tietää sen heti. Nyt olin laiska ja liian hyvällä tuulella. Kuuntelin loppuun asti.

Sitten tarjottiin Luhta-laukkua. Sini-vihreäraidallista, tilavaa, tyylikästä. Voi ottaa vaikka rannalle. Ei mitään halpiskamaa, tunnettua Luhta-laatua. Polyesteriä. Mukana olisi saanut yllätyslahjan ja puolen vuoden numerot uudistunutta Kotivinkkiä. Vai oliko se toisinpäin?

- Houkutteleva tarjous. Olen varma, että monet tarttuvat tuohon riemumielin, mutta minä en nyt tilaa. Kiitos, sanoin.

Tämäkin uskoi kerrasta. Puhe oli säälittävän pitkä. Olen pahoillani.

Kun näistä päästiin, suulin nurkalle kurvasi auto. Sammutin ruohonleikkurin ja menin vastaan. Autosta nousi mies.

- Päivää. Olisi tällainen hieno ilmakuva teidän talosta. Kuvattiin tuossa muutama viikko sitten.

Muistin kyllä. Piileskelin räystään alla pelkkä pyyhe ympärilläni enkä uskaltanut mennä ulkosuihkuun kun näin yläpuolella kiertelevän helikopterin. Hävytöntä. Onko se edes laillista?

- Meillä on aika tuore ilmakuva täältä. Ei kiitos tällä kertaa, sanoin.

Miehen silmiin valui pettymys. Kaikki olivat tainneet sanoa ei kiitos, kaikilla taisi olla tuore ilmakuva talostaan sillä viime kerrasta ei ole montaa vuotta aikaa. Hän oli sentään tullut Tampereelta asti.

-Tästä saisi tällä tavalla siististi rajattua tuon pellon pois. Tulisi kaunis taulu.

- Ei kiitos sittenkään, minä sanoin.  

Mies kääntyi ja käveli uupunein askelin autolleen.

Tänään en edes yrittänyt käydä ulkosuihkussa tai muuten kekkaloida vähissä vaatteissa kun kerran päivä oli vilkas. Leikkasin ruohoa ja pohjamaalasin kaksi keittiön tuolia, jotka hioimme ystäväni kanssa viikonloppuna. Luin loppuun Eppu Nuotion Lopun. Lämmitin eilistä kaalisoppaa.

Illalla ajoin tallille, ratsastin kuvankauniilla tammalla ja olin tyytyväinen, kun kaikki meni niinkin hyvin kuin meni.

Odotan nyt joka päivä tuloksia yliopiston pääsykokeista. Ne luvattiin viimeistään ensi tiistaiksi. Jos en pääse, täytyy selvitä pettymyksestä, joka tulee olemaan kova. Jos pääsen, täytyy  selvitä muuten.

Aina täytyy selvitä jostain.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Lakatut varpaankynnet ja muuta kesähauskaa

Yritin eilen illalla päivittää blogin, mutta systeemi ei toiminut. Joten jos tänne ei ilmesty mitään uutta, vika ei välttämättä ole laiskan kirjoittajan.

Ihan ensiksi pitää kehua miten onnellinen olen, kun sain taas toimivan puhelimen. Kävin eilen Turussa ja Laura auttoi minua ottamaan sim-kortin siitä uudesta, hienosta ja kuuromykästä kapistuksesta joka myytiin puhelimena ja siirtämään sen vanhaan, uskolliseen Nokiaani. Nyt helinäkeijut helisevät taas kauniisti kuin Kari Kuuvan Vanha Pelargonia konsanaan joka ei sekään helissyt mutta teki muuten onnelliseksi.

Viikonloppu kului seurustellessa kaukaa tulleen ystävän kanssa. Teimme lauantaina pienen kesäretken ja ajoimme Kustaviin. Kävimme Käsityöläiskylässä, jossa en ollutkaan aikaisemmin vieraillut.




Kylässä on myös kotieläimiä, ainakin vuohia ja kaneja. Tämä yksilö yritti syödä minun vaatteeni, kun en tarjonnut sille ruohoa.



Kustavin Savipajan astiat ovat tuttuja monesta kodista. Niitä oli pihamaalla hyllykaupalla. Minun makuuni nämä ovat liian raskaita, mutta monet muut taitavat näistä pitää, onhan astioita myyty jo vaikka kuinka kauan.

Käsityökylästä ajoimme Laura Peterzensin myymälään. Olisimme voineet syödä Parattulan vierasvenesataman ravintolassa, elleivät saaristolaispöytä ja kahdenkympin hinta olisi meidän mielestämme olleet pahasti epäsuhtaisia. Ruokaa löytyi Kustavin keskustasta ravintola Villa Volterista. Tilasin paistettuja silakkafileitä uusien perunoiden kanssa; annos maksoi vajaa 15 euroa ja oli oikein hyvä.

Melkein ravintolaa vastapäätä tien toisella puolella on paikka, johon liittyy hauska muisto.Olin monta vuotta sitten menossa tuohon paikkaan tekemään haastattelua, mutta ajoinkin vahingossa väärään pihaan, viereiseen taloon. Huomasin tietysti erehtyneeni ja päätin peruuttaa oikeaan pihaan, reitti kun näytti aivan selvältä. Niin se olikin, paitsi että viereinen piha oli lähes metrin alempana, jyrkän töyrään toisella puolella. Siinä kävi tietysti niin, että Xantia ja minä jäimme killumaan töyräälle. En ehtinyt kuitenkaan tehdä yhtään mitään, kun Kustavin kunnanjohtaja osui paikalle. Veijo Katara on erittäin aikaansaava ja reipas ihminen ja tuossa tuokiossa hän oli hakenut Kustavin yrittäjäyhdistyksen puheenjohtajan (jota olin menossa tapaamaan) apuun. Yhdessä miehet yrittivät tuuppia autoani töyrästä ylös.

En tiedä, olisiko yritys onnistunut, sillä miehet eivät ehtineet kunnolla aloittaakaan, ennen kuin ohi ajanut Rannikkovartioston auto kurvasi meidän luoksemme. Sieltä nousi kaksi salskeaa miestä hinausköyden kanssa. Muutamassa sekunnissa Xantia ja minut oli pelastettu enkä tainnut ehtiä edes kiittää, kun auttajani olivat jo poissa.

Pääsin tekemään haastatteluni. Killumisen seurauksena jouduin viemään Xantian pakoputken paikattavaksi, mutta se oli pieni harmi. Tuon episodin jälkeen olen katsonut hyvin tarkasti, minne peruutan. Ja jos Kustavi oli mielestäni jo aikaisemmin aina aurinkoinen kesäkunta, on sen kuva sen jälkeen ollut entistä positiivisempi.

Tänään kävin Säkylässä. Ystävien pihalla on seissyt jo jonkun aikaa uusi huvimaja, mutta näin sen nyt vasta. Kyllä on hieno!


En ole koskaan tuntenut ihmeempää vetoa huvimajoihin, noihin pieniin, pyöreisiin ja aika turhan näköisiin rakennelmiin. Mutta tämä maja oli oikeasti viihtyisä ja sitä paitsi niin iso, että siellä sopii viettämään aikaa useampikin ihminen yhtä aikaa. Majan kruunaa iso terassi, josta saa ihailla aitoa satakuntalaista maalaismaisemaa.

Otin tämän majankatselureissun niin vakavasti, että tein ennen sitä jotain, mitä en ole tehnyt koskaan ennen. Lakkasin varpaankynteni. Olen elänyt 53 vuotta enkä koskaan lakannut varpaan- ja harvemmin sormenkynsiäkään. Nyt sen tein ja teinkin huolella. Levitin salin (kun siellä on hyvä valo) lattialle sanomalehden, istuin sen päälle, laitoin lasit nenälleni ja lakkasin. Silmälaseista huolimatta en ollut ihan varma, minne sutini aina osui, mutta lopputulos vaikutti aika hyvältä.

Siinä lehdellä äheltäessäni tunsin itseni Peppi Pitkätossuksi.
Hänelläkin asiaan paneutuminen kaikesta sydämestä korvasi sen, ettei lopputuote välttämättä olisi läpäissyt vaatimattomintakaan laaduntarkastusta.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Niittykukkia

Pihatiemme alkupäässä on pieni kaistale, jota nimitämme niityksi. Se on vain palanen ojanviertä koivun alla, mutta juuri nyt se on mielestäni kaunis.


Niityn nimeä tämä kantaa siksi, että hoidan sitä vähän niityn tapaan. "Vähän" tarkoittaa kutakuinkin vähän sinne päin. Niitän alueen kerran kesässä ja haravoin niittojätteen kompostiin parin päivän päästä. En tee muuta - oikealle niitylle käsittääkseni pitäisi.

Näinkin tästä pikku kaistaleesta on tullut ihan hyvä. Jos en tekisi mitään, tässäkin kasvaisi varmaan nokkosia kuten täällä kasvaa joka paikassa, jolle ei mitään ole tehty. Nokkosia ja pujoja enimmäkseen.

Tänään löysin niityltäni tämän ihananvärisen siankärsämön.


Aikaisemmin olen nähnyt vain kalpean vaaleanpunaisia ja perinteisiä valkoisia, mutta tämä yksilö on todella syvän vaaleanpunainen, mikä ei ehkä kuvassa tule hyvin esiin. Muuten niityllä kasvaa puna-apilaa, sinisiä ja valkoisia kellokukkia, päivänkakkaroita ja muita kukkia, joiden nimiä en tiedä.

Niityltäni riittää kukkia myös sisälle. Tein pari asetelmaa tuvan pöydille.



Saan tänne ystävän kylään huomenna joten voi olla, että blogipäivitystä ei tule pariin päivään. Päivitän suullisesti ja kahden kesken kuulumisiani. Se on mukavaa vaihtelua muutaman päivän hiljaiselon jälkeen vaikka täytyy kyllä tunnustaa, että nautin tavattomasti, kun saan olla yksin ilman, että täytyy mennä minnekään ja voin tehdä pihatöitä kaikessa rauhassa koko päivän. Nautin siitä niin pelottavan paljon että on todella hyvä kun joku tulee välillä ja edellyttää vähän sosiaalisuutta, esimerkiksi sitä, että saa jotain järkevää sanotuksi ääneen.

Sain Sibeliusten kirjeenvaihdon tänään loppuun. Siis sen kirjan, johon oli koottu heidän kirjeenvaihtoaan avioliiton alkuvuosilta, ennen Ainolaan asettumista. Elämä suurmiehen kanssa ei ollut helppoa, vaikka kirjeissä vakuuteltiin rakkautta kyllästymiseen asti. Tosin elämä ei ole helppoa suuren eikä pienen miehen kanssa silloin, kun mies juo. Ei paljon auta, vaikka toinen kuinka hehkuttaisi suurta rakkauttaan jos samalla jättää puolisonsa yksin ja häviää juomaretkilleen. Ällistyttävän kärsivällinen ja anteeksiantava Ainokin saa välillä tarpeekseen. "Luuletko sinä, että minä sinut kapakasta haettaisin", Aino kysyy mieheltään, kun hän odottaa viimeisillään pariskunnan neljättä lasta ja Jean on ilmeisesti ilmoittanut, että hetken tullen saa laittaa sanaa jonnekin Kämpiin. Aino sanoo paljon muutakin ja ihan aiheesta.

Tekisipä mieli nyt käydä Ainolassa katsomassa sen puutarhaa. Olen käynyt siellä joskus 80-luvun alkupuolella, mutta puutarha on kai entistetty sen jälkeen?

Sen teen!
Jonain toisena päivänä.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Varo tätä!

Nyt tulee vakava varoitus:

älkää ikinä koskaan ottako puutarhaanne maahumalaa!

Se näyttää tältä.


Se on siis tuo vihreä, joka roikkuu, vaaleanpunaiset ovat ahkeraliisoja.

Maahumalaa on ainakin kahta lajia myynnissä. Toinen ei tietääkseni kestä talvea, mutta tämä, jonka näette kuvassa, kestää ihan mitä vaan. Kun sen kerran päästää puutarhaansa, siitä ei koskaan enää pääse eroon.

Se valtaa joka paikan. Jos se saa kasvaa vapaasti, siitä tulee rehevä ja isohkolehtinen, pieniä sinisiä kukkia tuottava kasvi. Jos sitä yrittää hävittää, esimerkiksi kitkemällä, leikkaamalla ruohonleikkurilla, ajamalla panssarivaunulla päältä tai käsittelemällä liekinheittimellä, niin se  kasvaa vähän kituliaammin. Mutta kasvaa joka tapauksessa, kasvaa ja suikertaa kaikkialle niin, että kun sen tänä vuonna istuttaa kukkapenkkiin maanpeitekasviksi, sen löytää ensi vuonna terassin lautojen välistä ja seuraavana se onkin jo vallannut koko nurmikon.

Uskokaa minua, puhun kokemuksesta. Täällä meillä maahumalaa on kaikkialla ja pelkään, että se ennen pitkää valloittaa koko Laitilan. Valkokarhunköynnös ja lupiinit ovat pikkujuttuja tämän rinnalla.

Maahumala on käyttökelpoinen kesäkukkaistutuksissa. Otan sitä aina alkukesästä kukkalaatikoihin ja -koreihin, sitähän kyllä löytyy. Se juurtuu takuuvarmasti ja kasvaa nopeasti.

Maahumalaa on joskus verrattu kasvuvoimaltaan suikeroalpiin. Omat kokemukseni eivät tue tätä mitenkään. Olen yrittänyt kasvattaa suikeroalpia monta vuotta laihoin tuloksin samalla, kun maahumala on valloittanut uusia alueita täysin pitelemättömänä.

Että tämmöinen varoituksen sana tänään. Jos joku kuvittelee olevansa niin onneton puutarhuri, että "saa kaikki kasvit kuolemaan" voin vakuuttaa, että tätä et saa.

Älä kokeile tätä kotona.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Hyvän päivän iltana

Kasvimaani taitaa olla pahasti jäljessä kasvimaista yleensä, sillä täällä kaikki on vielä pientä. Laitoin herneille tänään tukikepit.


Tuossa vieressä kasvaa papuja ja perunaa. Oman maan perunoita pääsen nostamaan vasta heinäkuun loppupuolella, mutta en pitänyt tahallani niiden kanssa kiirettä: halusin, että perunat ovat uusia vielä sittenkin, kun Raine taas elokuussa tulee. Nyt, kun tiedän, miten huonoja perunoita laivalla saa, ymmärrän, millaista herkkua omasta pellosta vastanostetut Siiklit ovat.

Hernekeppien jälkeen innostuin puhdistamaan luumupuiden runkoja jäkälästä. Ne olivatkin paksulti sen peitossa, mutta tulivat aika puhtaiksi, kun harjasin juuriharjalla. Samalla leikkasin kuivuneita oksia pois. Luumupuista päädyin vielä siistimään omenapuun runkoa ja aiheutin tahtomattani kauhean perhetragedian. En muistanut, että omenapuussa on räkättirastaan pesä ja kun sitten aloitin pontevan harjaamisen, isohko linnunpoikanen pelästyi ja lähti pesästä.

Räkättiemo aloitti kauhean räksätyksen, hyvä, kun ei päälle käynyt. Nonna, joka oli pitänyt minulle seuraa puutarhatöissä, innostui valtavasti, kun näki linnunpoikasen maassa. Onneksi sain sen kiinni - koiran siis - ennen, kuin se ehti saada poikasen suuhunsa. Vein koiran sisälle ja toivoin, että linnunpoika olisi riittävän iso palaamaan pesään. Muuta en voinut tehdä. Vaikka olisin saanut poikasen kiinni, en olisi kyennyt palauttamaan sitä pesään ja olisiko se ollut viisastakaan, en tiedä.

Päivä oli sen verran viileä, että tein puuhellaan tulet ja laitoin siinä ruokaa. Syödessäni luin Aino ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihtoa heidän avioliittonsa alkuvuosilta. Hurjaa rakkautta ja rahahuolia. Aino on vähän väliä raskaana, vekselit lankeavat ja Jean matkustelee pitkin Eurooppaa saamassa vaikutteita ja säveltämässä. Kärsivällinen Aino ihailee ja tukee miestään ja kysyy vain harvoin ja sivulauseessa, että osaatko yhtään sanoa, milloin mahdat tulla kotiin? Eipä Aino kuitenkaan tiennyt, miten suuren uhrauksen hän teki koko Suomelle. Mitä, jos Sibelius olisi ottanut vaimokseen jonkun, joka olisi vaatinut miestä olemaan kotona, jakamaan kotityöt ja osallistumaan lastenhoitoon? Olisiko meillä Finlandiaa?

Söin tänään kesän ensimmäiset mustikat. Suuria, tummansinisiä marjoja. Ja metsämansikoita on vielä paljon.

Kiviaita edistyy. Ehkä sitä ei tule kovin hienoa, mutta sitä on valtavan hauska tehdä.

Tämä on ollut hyvä päivä. Näitä päiviä kaipaan aina talvella.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Päivän käsityöt

Tänään on ollut mainio päivä pihatöihin. Rakensin kiviaitaa monta tuntia, mutta valmista ei juurikaan tullut. Se ei ole helppoa.

Ongelmana ovat muutamat suuret kivet, jotka pitää saada sovitettua pienempien kanssa. Vielä en saanut aikaiseksi kuin jotain, joka näyttää suurilta kiviltä, joiden päällä on pieniä. Sellaisia pieniä, jotka putoavat ohikulkijoiden varpaille.

Niinpä luovutin iltapäivällä ja siirryin toisenlaisen käsityön pariin.



Tästä tulee liivi. Aloitin tämän jo talvella, ennen kuin lähdin pitkälle matkalleni. En viitsinyt ottaa työtä mukaan kun arvelin, ettei siitä riitä iloa kovin moneksi päiväksi kuitenkaan.

Liivi on jo kertaalleen ollut melkein valmis, mutta edellispäivänä purin koko takakappaleen ja aloitin alusta. En ollut tyytyväinen tuohon keskimmäiseen kuvioon. Siinä on 12 silmukkaa, joista en osannut muodostaa mitään järkevää. Nyt tein siitä jonkunmoisen hunajakenno-kuvion, mutta sekin näyttää hiukan muotopuolelta. Saa nyt kuitenkin kelvata. Olen kauan kauan sitten opetellut nuo irlantilaiskuviot ja olen liian laiska opetellakseni uusia.

Olen taas tapellut puhelimeni kanssa. En siis ole vielä hankkiutunut siitä eroon, vaikka taannoin uhkasin. Mutta ero on väistämätön, sillä kapine käyttäytyy todella huonosti, sammuu yhtä mittaa ja herää henkiin vasta pitkien maanittelujen jälkeen. Ei siis pidä ihmetellä, jos en vastaa puhelimeen.

Nyt tuosta pöydän alta tunkee pitkä, kullanruskea kuono ja kaksi syvänruskeaa silmää tuijottaa minua toiveikkaasti. Siirryn seurustelemaan koirani kanssa.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Kivien kantaminen tekee hyvää luille

Se, että ukonilma tekee tuloaan koko päivän eikä sitten tulekaan on raskaampaa kuin se, että se tulee.

Tässä on symboliikkaa.
Kuten myös kiviaidan rakentamisessa.


Puutarhaohjelmissa kiviaita tehdään kymmenessä minuutissa. Tosielämässä, esimerkiksi täällä meillä, se voi kestää vaikka vuoden tai kaksi. Oma tavoitteeni on saada pieni aidanpätkä valmiiksi nyt heinäkuussa. Työ on siinä vaiheessa, että voin seuraavaksi ryhtyä asettelemaan kiviä. Ylimääräinen maa on kaivettu ja viety pois.

Puuhastelin aitani kanssa aikaisin aamulla kun ei vielä ollut sietämättömän kuuma.  Kokosin viimeiset kuormat multaa ja ruohotupsuja ja siirtelin kiviä pois seuraavien työvaiheiden ja edessä olleen ruohonleikkuun tieltä.

Kivityöt kuten kaikki muutkin raskaanpuoleiset hommat tekevät hyvää luille. Se on tärkeää. Aloitan sunnuntaiaamuni ottamalla osteoporoosilääkkeen, mikä on vastenmielistä, mutta välttämätöntä. Vastenmielistä siksi, että lääke (joka otetaan vain kerran viikossa) pitää ottaa tyhjään vatsaan, sen jälkeen pitää pysytellä jalkeilla ja kahvia saa juoda vasta puolen tunnin päästä. Välttämätöntä sen takia, että luut pysyisivät kasassa ja voisin jatkaa rakasta ratsastusharrastustani paremmalla omallatunnolla.

Olen onnekas kun minulla ei viisikymppisenä ole muita vaivoja eikä lääkityksiä kuin tämä yksi. Suosittelen lämpimästi, että kaikki naiset, minua nuoremmatkin, kävisivät mittauttamassa luuntiheytensä. Osteoporoosi hiipii salakavalasti ja sitten kun napsahtaa, on liian myöhäistä.

Juu ja kyllä minäkin mielelläni viettäisin sunnuntaiaamuni ihan toisenlaisissa merkeissä. Olisi aika makeaa nauttia herkullista aamiaista hyvässä seurassa sen sijaan, että nieleskelee osteoporoosilääkkeitä ypöyksin ja kärvistelee kahvinhimossa. Mutta aina ei voi saada sitä mitä tahtoo.

Mistä päästäänkin sujuvasti kiviaitasymboliikkaan. Jos olisin pappi, saisin aiheesta monta puhuttelevaa saarnaa.

Kuinka me kasaamme kiviä kuormaamme. Kuinka kasaamme kiviä toistemme kuormiin. Kuinka kannamme tarpeettomia kiviä. Kuinka kivi pysyy, kun henki lähtee. Kuinka (tämä on paras) voisimme kantaa toinen toistemme kiviä.

Viimeinen kelpaisi mainiosti juuri nyt. Ihan konkreettisesti. Tällaisen vanhan pihapiirin - olkoonkin vain kesäpaikka - hoitaminen on työlästä. Pelkästään perusasioiden hoitaminen, se, että ympäristö näyttää siistiltä, vie aikaa ja voimia. Yhden kesän aikana ei ehdi rakentamaan kovin paljon mitään uutta.

Tämä on kuitenkin mitä suurimmassa määrin vapaaehtoista, oma valintani. Ja jostain syystä kaikista maailman asioista joita voisin tehdä, aidan rakentaminen tuntuu juuri nyt tärkeimmältä. Jatkan sitä taas huomenna.

Jos ukkonen ei tule.

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Munasoosia hääpäivälliseksi

Puu kaatui myöhään eilen illalla ja tukki tien. Tietääkseni kukaan ei kuitenkaan ollut pulassa sen takia, liikenne mökkitiellämme on hyvin hiljaista.



Naapuri tuli aamulla ja kesti tuskin puolta tuntia, kun toistasataa vuotta vanha puu oli hävinnyt   lopullisesti. Minä siivosin oksat pois ja haravoin vielä lopuksi tien. Se siitä myrskystä.

Tänään oli jo uusi myrsky. En muista pitkään aikaan, jos koskaan, kuulleeni niin kovaa ukkosen jylinää. Vai pitäisikö puhua räjähdyksistä, siltä ne enemmän kuulostivat. Kiskoin taas kaikki töpselit irti pistokkeista. Laitoin ne takaisin vasta, kun Monacon ruhtinashäät alkoivat, pitihän niihin sentään päästä.

Päivän kuuluisin sulhanen on neljä päivää nuorempi kuin minä. Positiivisesti ajatellen hänen pitäisi olla riittävän kypsä perheen perustamiseen. Hauraan ja eksyneen näköistä morsianta katsoessa ei voinut välttyä uhrilammasajatuksilta.

Leikkasin vähän matonkuteita, sahasin vähän puita, silitin pyykkiä. Päivä on ollut kaikkeen aivan liian kuuma. Laitoin yhtä lempiruuistani, jota kukaan muu ei meillä syö: valkokastiketta, johon tulee keitettyä kananmunaa, tilliä ja ruohosipulia. Keitin muutaman uuden perunan sen kanssa ja söin niin, että oli pakko mennä päiväunille.

Monacossa ruoat lienevät juhlavampia. Parempia ne tuskin ovat.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Myrskyn jälkeen

Lähdin iltapäivällä Turkuun viemään lapsia takaisin heidän vanhemmilleen. Siivosimme lähtiessämme, että minun olisi sitten mukava tulla takaisin. Nonna jätettiin odottamaan. Kaikki oli kaunista ja rauhallista ja päivä paistoi.

Kun palasin muutaman tunnin kuluttua, näytti tältä.


Niin on kuin olisi isommatkin kemut vietetty. Tuo kallellaan oleva pöytä on todella painava ja sen on täytynyt lentää ilmassa, jotta se on päätynyt tuohon. Mutta onhan sillä ollut hyvä purje: iso aurinkovarjo, joka on muuten jo ainakin kolmas joka täällä on mennyt tuulen takia rikki.

Tämä ei ollut ainoa vahinko. Meillä on mökkitien varressa ollut ikivanha, pystyynkuollut, iso kuusi. Nyt se oli katkennut juuresta, kaatunut ja jäänyt nojaamaan nuorta koivua vasten. Se ei ole kovin tukevan näköisesti siinä ja kun se kaatuu, se kaatuu tielle.

Soitin naapuriin ja varoitin puusta. Naapurin pojat ajelevat usein mopoilla ja mönkijöillä tästä ohi ja ajattelin, että olisi ihan kauheaa, jos puu kaatuisi heidän päälleen. Suunnittelin, että etsin jonkun ongelmapuunkaatajan heti huomenna.

Ihana naapurini kävi katsomassa puuta ja totesi, että hän saa sen kaadettua ja lupasi tulla aamulla. Menen tietysti auttamaan, missä voin.

Tällaistakin on elämä maalla. Eteen voi tulla ihan mitä vain eikä missään ole huoltomiestä tai isännöitsijää, jolle voisi soittaa.