Lapsi täytyy pystyä jakamaan

Lapsettomat, vauvan hankintaa vasta suunnittelevat parit saattavat elää siinä luulossa, että homma on hoidettu kun vauva on saatettu maailmaan. Että sitten ollaan niin kuin perhe ja valmista tuli.

Kuinka väärässä he ovatkaan.

Eräs vanhemmuudessa eteen tuleva asia jota ei välttämättä osaa alkuvaiheessa kuvitella tai edes uskoa todeksi on se, että jossain vaiheessa sen oman lapsen joutuu jakamaan monen muun ihmisen kanssa. Että omasta lapsesta tulee osa jonkun toisen, vielä täysin vieraan ihmisen perhettä.

Kolmen aikuisen tyttären äitinä minulla on tästä jo kosolti kokemusta. Poikaystäviä on tullut ja mennyt ja yhdestä on jo leivottu aviomieskin. Olen aina rohkaissut tyttöjä tuomaan kumppaniehdokkaita näytille ja innokkaasti niitä on tuotukin. Poikkeuksetta kaikki ovat ainakin osanneet sanoa päivää.

Olen suhtautunut ylkämiehiin aluksi varautuneesti, sillä äitien on turha laittaa tunteita peliin liian aikaisin. Vasta, kun on alkanut näyttää siltä, että suhteesta voi tulla pitempi kuin kolme viikkoa, voi tutustua paremmin. Sitten on käynyt niinkin, että olen ehtinyt kovasti kiintyä poikaan, joka tuntuu jo perheenjäseneltä kun nuorten suhde katkeaa. Tuntuu tosi pahalta kun tietää, ettei enää näe sitä tutuksi tullutta ihmistä ja että varsin todennäköisesti tuo tutustumisen ja kiintymisen matka on kohta taas aloitettava alusta.

Jossain vaiheessa on sitten hetki, jolloin on aika tutustua seurustelukumppanin vanhempiin. Sain aiheen tämänpäiväiseen blogiin juuri tästä: minulla oli ilo nähdä tänään ensimmäistä kertaa tyttären poikaystävän äiti.

Tämä "Neidon punastus" -ruusu on taitettu tapahtuman kunniaksi.

  Tällaiset tilanteet ovat vanhemmuuden työssä merkkihetkiä. Onhan mahdollista, että tavatessani poikaystävän äidin, tapaan samalla ihmisen, jonka kanssa tulen jakamaan häät, ristiäiset ja lastenlasten hoitovuorot. Oma lapseni (se, jota joskus pidin ikiomanani) tuleekin nyt valitsemaan joulun-, juhannuksen-, pääsiäisen- ja äitienpäiväviettopaikkansa meidän kahden väliltä (eikä ehkä valitse kumpaakaan).

Pikkulapsiaika on siis vain lämmittelyä tulevaa varten. Isästä, äidistä ja lapsesta voi parissa vuosikymmenessä kasvaa suurperhe, johon kuuluvat isovanhemmat, äitipuoli ja isäpuoli, sisaruspuolia, uusisovanhempia, isovanhempien uusia kumppaneita jälkikasvuineen, appivanhempia, puolison sisaruksia ja ties keitä.

Parhaimmillaan tuo iso, iloinen joukko tulee loistavasti toimeen keskenään. Useimmiten perhe-elämään kuitenkin kuuluu paljon hermoja raastavaa tasapainottelua. Jonkun mieli on aina vaarassa pahoittua, teki niin tai näin.

"Lapset eivät ole meidän lapsiamme" taisi olla joku muinainen vasemmistolainen iskulause. Mutta pahus sentään, sehän on kuin onkin totta.