torstai 21. heinäkuuta 2011

Lapsi täytyy pystyä jakamaan

Lapsettomat, vauvan hankintaa vasta suunnittelevat parit saattavat elää siinä luulossa, että homma on hoidettu kun vauva on saatettu maailmaan. Että sitten ollaan niin kuin perhe ja valmista tuli.

Kuinka väärässä he ovatkaan.

Eräs vanhemmuudessa eteen tuleva asia jota ei välttämättä osaa alkuvaiheessa kuvitella tai edes uskoa todeksi on se, että jossain vaiheessa sen oman lapsen joutuu jakamaan monen muun ihmisen kanssa. Että omasta lapsesta tulee osa jonkun toisen, vielä täysin vieraan ihmisen perhettä.

Kolmen aikuisen tyttären äitinä minulla on tästä jo kosolti kokemusta. Poikaystäviä on tullut ja mennyt ja yhdestä on jo leivottu aviomieskin. Olen aina rohkaissut tyttöjä tuomaan kumppaniehdokkaita näytille ja innokkaasti niitä on tuotukin. Poikkeuksetta kaikki ovat ainakin osanneet sanoa päivää.

Olen suhtautunut ylkämiehiin aluksi varautuneesti, sillä äitien on turha laittaa tunteita peliin liian aikaisin. Vasta, kun on alkanut näyttää siltä, että suhteesta voi tulla pitempi kuin kolme viikkoa, voi tutustua paremmin. Sitten on käynyt niinkin, että olen ehtinyt kovasti kiintyä poikaan, joka tuntuu jo perheenjäseneltä kun nuorten suhde katkeaa. Tuntuu tosi pahalta kun tietää, ettei enää näe sitä tutuksi tullutta ihmistä ja että varsin todennäköisesti tuo tutustumisen ja kiintymisen matka on kohta taas aloitettava alusta.

Jossain vaiheessa on sitten hetki, jolloin on aika tutustua seurustelukumppanin vanhempiin. Sain aiheen tämänpäiväiseen blogiin juuri tästä: minulla oli ilo nähdä tänään ensimmäistä kertaa tyttären poikaystävän äiti.

Tämä "Neidon punastus" -ruusu on taitettu tapahtuman kunniaksi.



  Tällaiset tilanteet ovat vanhemmuuden työssä merkkihetkiä. Onhan mahdollista, että tavatessani poikaystävän äidin, tapaan samalla ihmisen, jonka kanssa tulen jakamaan häät, ristiäiset ja lastenlasten hoitovuorot. Oma lapseni (se, jota joskus pidin ikiomanani) tuleekin nyt valitsemaan joulun-, juhannuksen-, pääsiäisen- ja äitienpäiväviettopaikkansa meidän kahden väliltä (eikä ehkä valitse kumpaakaan).

Pikkulapsiaika on siis vain lämmittelyä tulevaa varten. Isästä, äidistä ja lapsesta voi parissa vuosikymmenessä kasvaa suurperhe, johon kuuluvat isovanhemmat, äitipuoli ja isäpuoli, sisaruspuolia, uusisovanhempia, isovanhempien uusia kumppaneita jälkikasvuineen, appivanhempia, puolison sisaruksia ja ties keitä.

Parhaimmillaan tuo iso, iloinen joukko tulee loistavasti toimeen keskenään. Useimmiten perhe-elämään kuitenkin kuuluu paljon hermoja raastavaa tasapainottelua. Jonkun mieli on aina vaarassa pahoittua, teki niin tai näin.

"Lapset eivät ole meidän lapsiamme" taisi olla joku muinainen vasemmistolainen iskulause. Mutta pahus sentään, sehän on kuin onkin totta. 

2 kommenttia:

  1. "SINUN LAPSESI
    Kirjoittanut: Kahlil Gibran

    Sinun lapsesi eivät ole
    sinun lapsiasi,
    he ovat itsensä
    kaipaavan elämän
    tyttäriä ja poikia.
    He tulevat sinun kauttasi
    ja vaikka he ovat
    sinun luonasi,
    he eivät kuulu sinulle.

    Voit antaa heille rakkautesi,
    mutta et ajatuksiasi,
    sillä heillä on heidän
    omat ajatuksensa.

    Voit pitää luonasi heidän
    ruumiinsa, mutta et
    heidän sielujaan, sillä
    heidän sielunsa
    asuvat huomisessa,
    jonne sinulla ei ole pääsyä,
    ei edes uniesi kautta.

    Voit pyrkiä olemaan
    heidän kaltaisensa,
    mutta älä yritä heistä tehdä
    itsesi kaltaista,
    sillä elämä ei kulje
    taaksepäin eikä
    takerru eiliseen.

    Sinä olet jousi
    josta sinun lapsesi
    lähtevät kuin elävät nuolet.
    Kun taivut jousimiehen
    käden voimasta,
    taivu riemulla."

    Kaunis ja ajatuksellinen postaus jälleen kerran. :) Itse näin viime lauantaina poikaystäväni vanhemmat ensimmäistä kertaa, mukavia ihmisiä!

    VastaaPoista
  2. Olen paljon pohtinut samoja asioita viime aikoina. Poikaystävän astuttua kuvioihin mukaan. Hitsi kun osaat Pirkko niin hienosti kirjoittaa. t.Maiju

    VastaaPoista