Olen pohdiskellut tänään tätä, aiheen siihen antoivat nämä Eppu Nuotion Pii Marin -kirjat.
Pii Marin ei ole vähääkään rakastettava. Hän käyttäytyy huonosti, on itsekäs ja vähän viinaanmeneväkin. Silti ylikomisario Juha Heino, oikea miesten mies, muka rakastaa häntä. Miksi?
Piin kaltaisia naisia ei vanhaan hyvään aikaan olisi voinut olla kirjojen sankarittarina. Päähenkilöinä kyllä, mutta silloin kirjassa olisi kuvattu rappiota ja tarinalla olisi haluttu säikytellä ja opettaa.
Liza Marklundin luoma Annika Bengtzon, toimittaja kuten Piikin, on Piin hengenheimolainen. Kulmikas, äkkipikainen ja kaikella tapaa hankala ihminen. Molemmista naisista on jätetty pois kaikki perinteisen naisellisuuden tunnusmerkit. Kumpikaan ei osaa tai viitsi laittaa ruokaa, ei piittaa kotitöistä, ei kaihda kännissä olemista, ei välitä vaatteista eikä yritä miellyttää ketään.
Uuden ajan naiskuvan rinnalle ei kuitenkaan ole tuotu uuden ajan kuvaa miehestä. Mies, joka saa hankalan naispääosan esittäjän vaivoikseen, on perinteisen miehekäs, henkisesti ja fyysisesti vahva, neuvokas ja rohkea. Vaikka sankaritar selvittää ypöyksin isojakin murhamysteereitä, hän kuitenkin lopuksi heittäytyy helpottuneena pelastajamiehensä vahvoille käsivarsille. Tästä me naiset emme luovu.
Mutta mikä siis tekee ihmisestä rakastettavan? Siihen ei riitä se, että on olemassa. Se riittää vain lasten ja vanhempien välillä, vanhemmat rakastavat lapsiaan vain, koska nämä ovat olemassa. Aikuisten välisissä suhteissa se ei riitä mihinkään.
En ole vielä ajatellut asiaa valmiiksi, en ehkä koskaan pääsekään loppuun asti, tulokseen.
Siirryn saunan lämmitykseen ja jatkan ajatustyötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti