Tein tänään kesän toisen kotiseuturetken. Kävin Loimaalla, jossa puolet sukujuuristani makaa tukevasti eri kirkkotarhoissa ja jossa tätini, äidin nuorempi sisko, vielä asuu. Hain hänet mukaani ja menimme ensin Hirvikosken kirkon vieressä olevaan kotiseutumuseoon. Siellä on kolmessa kerroksessa kaikkea, mitä ihmiset vielä jokin aika sitten tarvitsivat jokapäiväisessä elämässään, mutta joiden nimiä me tuskin enää tunnistamme.
Nämä ovat kuitenkin tuttuja kapistuksia, satuloita. Olen aika varma, että näiden puusta veistettyjen istuimien pehmikkeenä on käytettyjä huopia tai taljoja, itse en ainakaan haluaisi istua pelkän puun päällä. Satulat näyttivät kovin pieniltä; suomenhevoset eivät isoja olleetkaan. Vai pitääkö puhua Suomen pienhevosista?
Tässä on isoisäni takomia hevosenkenkänauloja. Pappa oli työikänsä Ferrarialla ja koska eräs sukulaismiehemme on ollut tiiviisti mukana kotiseutumuseon rakentamisessa, naulat löysivät tiensä museon seinälle.
Tämän kesän erikoisnäyttely Hirvikoskella on 1863 syntyneen Ida Marja Tuomisen tekstiilinäyttely. Tuominen asui pienessä, punaisessa tuvassa Loimaan sairaalan vieressä miehensä ja viiden lapsensa kanssa. Hän oli lahjakas, taitava ja itseoppinut kutoja, joka teki töitä kuolemaansa asti. Koska mökki oli pieni, kangaspuutkin olivat melko pienet. Niinpä esimerkiksi lakanat ja pöytäliinat on kudottu kahtena kappaleena ja yhdistetty sitten keskeltä. Tuominen kuoli 1949. Kaikki kuvassa näkyvät tekstiilit ovat hänen kutomiaan.
Kotiseutumuseolta ajoimme Onkijoella olevalle Ala-Hollon tilalle. Yli satavuotias maalaistalo on kunnostettu kauniisti ja sinne avattiin viime vuonna keittiötarvikemyymälä ja kahvila. Verannan kalusteet olisin ottanut heti mukaani jos olisin voinut.
Myös talon piha on upea. Varsinkin tuo edustalla oleva perinneperennaistutus on komea.
Tätini tuntee Loimaalta melkein kaikki. Ala-Hollostakin hänellä oli muistoja monen vuosikymmenen takaa jolloin tilan silloisen isäntäparin tyttäret olivat hänen koulutovereitaan. Täti itse, samoin kuin tietysti minun äitini, asui muutaman kilometrin päässä Hirvikoskella. Paikka oli aikoinaan kaikkien mummonmökkien äiti, kaksikamarinen punainen tupa suurten omenapuiden ympäröimänä. Kun isoäitini kuoli 1980-luvun keskivaiheilla, mökki myytiin. Sen osti pariskunta, joka asuu siinä edelleen. He remontoivat talon ja ikävä kyllä tekivät siitä surullista katsottavaa: nykyaikaiset ikkunat istuvat maisemaan ja mökkiin yhtä huonosti kuin talon kamala sinapinruskea väri. Niin paljon huonoa makua ei luulisi yhdelle pienelle tontille mahtuvankaan.
Ajoimme vielä mutkan Metsämaan kautta. Kävimme katsomassa, onko isoisovanhempieni mökki vielä olemassa. Ja olihan se, ihan hyväkuntoisena ja selvästi jonkun kesäkotina. Minä en ollut paikkaa nähnyt koskaan ennen, kuullut vain paljon kertomuksia siitä, miten köyhää siellä oli. Kahden huoneen mökissä asui kahdeksanhenkinen perhe, joten ei ollut ihme, että isoäidinkin oli lähdettävä pikkupiiaksi jo kahdeksanvuotiaana. Koulua hän pääsi maistamaan muutaman viikon kiertokoulun verran ja oppi auttavasti lukemaan ja kirjoittamaan.
Tädin kanssa on aina todella mukavaa. Meillä ei ole ikäeroakaan kuin 18 vuotta, eikä se tässä vaiheessa enää tunnu missään. Hänellä on hyvä huumorintaju ja me nauramme aina vaikka mille. Minä en ole ainoa, joka tädistä pitää, nuoretkin menevät hänen luokseen mielellään. Olemme nuorten kanssa joskus puhuneet aiheesta ja todenneet, että asenne ratkaisee. Jos ihminen, nuori tai vanha, näkee elämässään vain huonot asiat, omat vaivansa ja murheensa ja keskittyy niihin, hänestä tulee raskasta seuraa.
Tänään nauroimme muun muassa tälle: täti on vihdoin joutunut nöyrtymään uuden ajan tekniikan edessä ja hankkinut kännykän. Hän osaa käyttää sitä vielä huonommin kuin minä omaani, mutta se ei ole nyt ongelma, ongelma on se, että DNA ei pysty mitenkään hoitamaan puhelinlaskua suoraveloitukseen. Asiaa on kysytty monta kertaa, täti on itse kysynyt ja pankkivirkailijat ovat kysyneet. On lähetetty peräti kolme valtakirjaakin, mutta asia ei vain edisty. DNAlta vastataan aina, että asiaa tutkitaan. Vähän huonojalkaisen tätini kaikki muut laskut ovat suoraveloituksessa ja tietokonetta hänellä ei ole.
- No jopas jotakin, minä sanoin. Mitäs sitten, kun jalkasi tulevat niin huonoiksi, ettet pääse pankkiin?
- Phyh, mitäs, täti vastasi ja heilautti kättään. Koppi menee ja kaikki, ulosottoon, mitäs muutakaan.
Ja sitten me nauroimme ja kuvittelimme, miten kaiken omaisuutensa maksamattomien puhelinlaskujen takia menettänyt jalaton vanhus istuu tyhjässä keittiössään ja Hannu Karpo kaivetaan eläkkeeltä tekemään vielä yhtä ohjelmaa sorretun kansan kohtaamista vääryyksistä.
Mutta ihan vakavasti nyt, hyvä DNA: miksi suoraveloitus ei onnistu? Kyllä pitäisi onnistua, kun onnistuu niin liukkaasti kaikenlaisten liittymienkin kauppaaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti