keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Äärimmäisiä toimia

Palautuminen henkisistä ponnistuksista vaatii joskus äärimmäisiä toimia. Tänään oli sellainen päivä ja niinpä leivoin muffinseja. (Ai miten niin äärimmäinen toimi. No on vaan.)


Taikinaa olisi voinut laittaa enemmänkin yhteen vuokaan, muuten lopputulos on ihan hyvä. Hain ohjeen netistä, eihän minulla mitään ohjeita päässäni ole. Tämä oli joku Myllyn Paras -ohje.

Kuka enää tarvitsee keittokirjoja, kun netistä löytyvät kaiken maailman reseptit? Se on oikea Äidin Paras Keittokirjasto, sillä jos tyttäret joskus erehtyvät soittamaan minulle ja kysymään jotain ruokaohjetta niin neuvon heitä aina googlettamaan. Niin äitikin tekee.

Voihan tietysti käydä niin ja varmaan joskus käykin, että netti lakkaa toimimasta. Jonain pahaa-aavistamattoman tavanomaisena aamuna ei pääse facebookiin, ei hevostallinettiin eikä edes lukemaan Iltalehden otsikoita. Ei mitään.
Entä sitten? Ennenkin elettiin, ilman nettiä ja jopa ilman puhelinta ja tultiin silti toimeen. Ensin voisi tuntua vähän hankalalta, mutta siihen tottuisi nopeasti.

Tekninen kehitys on ollut valtavaa minun elinaikanani. Musiikkisoittimet esimerkiksi. Nuorilla on nykyään musiikinkuunteluvälineitä, joita tuskin erottaa ilman lukulaseja ja joiden nimiäkään minä en tiedä.
Tuskin ne silti tekevät vastakkaisessa sukupuolessa sen suurempaa vaikutusta kuin musiikkilaitteet minun nuoruudessani.

Ihan nuorena tyttönä olin kovin ihastunut yhteen poikaan, jolla kaikkien muiden ihmeellisten ominaisuuksiensa lisäksi oli myös kasettisoitin. Hän kanniskeli sitä joka paikassa mukanaan ja soitti ihmeellistä, vieraskielistä nuorisomusiikkia. Soitin painoi noin kahdeksan kiloa.

Naurakaa vaan, niin tullaan joskus nauramaan niillekin, jotka nyt kulkevat johdot ja mikrofonit korvissaan.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Myllysillalta kirjoitusmaratonille

Turussa vihittiin tänään käyttöön uusi Myllysilta. Lähdin yliopistolle vähän aikaisemmin nähdäkseni hiukan avajaisjuhlallisuuksia, mutta myöhästyin; nauhat oli leikattu ja liikenne kulki taas kaikkia kaistoja pitkin. Mitäs tuosta, pääasia, että Myllysilta on nyt käytössä ja liikenne sujuu.



Tähän kohtaan rakennettiin ensimmäinen Myllysilta 1975. Maaliskuussa 2010 huomattiin, että silta oli painunut notkolle.  Painuminen jatkui jos ei nyt ihan silminnähden, niin selvästi kuitenkin ja sillan pelättiin jopa sortuvan. Se päätettiin purkaa ja rakentaa uusi. Uuden Myllysillan kannatinpilarit näyttävät tosi tukevilta.

Avajaisjuhlia varten siltaan oli kiinnitetty valtavia kulttuuripääkaupunki-ilmapalloja. Niitä oltiin parhaillaan irrottamassa ja jos joku halusi, sai pallon mukaansa. Muuten ilmapallot päästettiin leijumaan matkoihinsa.

Pikkupojat olivat osuneet oikeaan paikkaan.


Minä jatkoin matkaani.

Viikonloppuna Turun tuomiokirkon eteen oli tuotu joulukuusi ja sen valot sytytetty.


Koska aikaa oli, poikkesin Hämeenkadulla Naantalin Aurinkoisen kahvilaan. Pieni vahvistus olikin tarpeen, sillä yliopistolla odotti taas oikea kirjoitusmaraton. Käsittelimme muun muassa eräitä syntaksiin vaikuttavia semanttisia tekijöitä, jaollisia entiteettejä, kongruenssia ja inkongruenssia, loimme yleiskatsauksen nominaalisiin lauseenjäseniin sekä totesimme, että e-subjekti eli eksistentiaalisubjekti on eksistentiaalilauseen subjekti. Mitä tämä kaikki tarkoittaa, se selvinnee joskus, nyt minulla oli täysi työ saada muistiinpanot tehtyä. Luennosta, jota opettaja samaan aikaan piti, en tietenkään ehtinyt ymmärtää mitään.

Minä tässä valittelen, vaikka toisaalta olen sitä mieltä, että yliopisto-opiskelun kuuluukin olla vaativaa; mikä sitten olisi, jos ei edes se? Mutta en osannut odottaa sen olevan fyysisesti näin vaativaa. Rähmäkäpälät eivät tässä hommassa pärjää alkuunkaan.

Minäkin olen sentään tottunut tekemään muistiinpanoja ja kirjoittamaan paljon käsin. Mutta nyt kun kirjoitin parasta vauhtiani mihin ikinä kykenin esimerkkilausetta: " Matkustin eilen kaksi tuntia junalla Tampereelle", huomasin ajattelevani - ihan tosissani, vakavissani - "Voi, miksei se matkustanut Poriin, siinä on vähemmän kirjaimia!"

 

maanantai 28. marraskuuta 2011

Näinkin voi pätevöityä

Muuttaminen on prosessi, ehdottomasti. Monivaiheinen.

Ensimmäinen vaihe on päätös muuttaa.
Tai ei. Ensimmäinen vaihe on idea muuttamisesta, toinen vaihe jahkailu puolesta ja vastaan ja vasta kolmas on päätös muuttaa.

Nyt olen edennyt neljänteen vaiheeseen: minne muuttaisimme?

Ensin ajattelin, että ilman muuta vanhaan taloon. Ei puhettakaan muusta. 50 vuotta vanha vähintään, mieluummin sata.

Nyt olen alkanut ajatella (puhun vain omasta puolestani, toisen puoliskon ajatuksista en juuri nyt tiedä) myös uusia taloja, niiden hyviä puolia. Hyvin rakennettu uusi talo, jossa mikään nurkka ei vielä ole painunut, mikään lauta lahonnut eikä yksikään ikkuna vaadi uusimista. Olisi kuraeteinen ja apukeittiö. Apukeittiö! En ikinä ole asunut missään, missä olisi apukeittiö. Aina, ihan aina olen saanut sulloa silityslautani ja pölynimurini ja pyykkikasat sinne, minne ei vielä ole sullottu mitään muuta kuten polttopuita, polkupyöriä, vieraspatjaa tai pientä kotitoimistoa.

Uusien talojen rasitteena on niiden hengettömyys. Voisiko ihminen, joka on ikänsä asunut vanhoissa taloissa, koskaan olla kotona valeristikkoikkunoiden takana?

Joskus ajatus maallemuutosta oli yksinomaan innostava, positiivinen. Se oli ennen Vanhan Maatilan ostamista, ennen kuin olimme asuneet maalla edes osa-aikaisesti. Sillä maaseudulle muuttava muuttaa - jos ei muuta kauas korpeen - aina johonkin melko vakiintuneeseen yhteisöön. Kuten esimerkiksi meidän kylämme Laitilassa; siellä on taloja, joita samat suvut ovat hallinneet satoja vuosia. Meillä oli onnea, kun saimme hyvät naapurit mutta silti tiedän, että me olemme muukalaisia, muualta tulleita ja vähän outoja. Ei ole ihan helppoa asettua osaksi perinteitään kunnioittavaa yhteisöä ja tulla hyväksytyksi.

Kaikki eivät onnistu. Yksikin perhe muutti kaupungista pieneen maalaiskylään, keskelle kylää. Lähes ensi töikseen he alkoivat puhua kyläkoulun lakkauttamisen puolesta. Nykyään he asuvat taas kaupungissa.

Asunnon ostaminen oli nuorena helpompaa. Otettiin mitä saatiin ja oltiin tyytyväisiä, että saatiin edes se. Nyt, kun pääsee jo valitsemaan, työ tuntuu tosi vaikealta. Mitä se sitten onkaan, kun muuttoprosessimme etenee vaiheeseen Käymme Katsomassa Taloja.

Tässä hommassa minusta pätevöityy vielä ammattitaitoinen prosessinhoitaja. 

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

En osaa käyttää luottokorttia enkä puhu venäjää

Sen kerran kun olisin halunnut ostaa jotain luottokortilla, en onnistunut.

Puuhastelin aamupäivän sen kirja- ja kopiokonejutun parissa josta ei voi pahemmin täällä huudella ja laitoin taustalle Spotify-listani soimaan. Se on tietenkin se ilmaisversio, mikäs muukaan tällaisella nuukajussilla ja tällä kertaa lähes kaikki kappaleet olivat tulleet ilmaissoittokertojensa päähän. Olen kuitenkin niin ihastunut Spotifyhin, että päätin liittyä listan maksullisiin käyttäjiin. Minulla on Master Card, joten homman piti onnistua.

Eikö mitä. Yritin kerta toisensa jälkeen antaa tilaukselle korttini turvakoodia, mutta se hylättiin. Kokeilin kaikkia numeroita, jotka olisivat saattaneet täyttää määritelmän "kolme viimeistä numeroa", mutta ei sittenkään.

Niin että tiedoksi Sinulle, hyvä Spotify; yritin ostaa sinua, mutta en pystynyt. Ja tiedän, että tämä tiedonantoni ei hetkauta Sinua vähääkään, sillä niitä, jotka pystyvät ostamaan, on ihan riittävästi.

Päivän valopilkut ovat tässä:


Sain kutsun tulla katsomaan näitä seitsemän viikon ikäisiä Bichon friché -pentuja. Näitä oli neljä kappaletta ja ne lähtevät uusiin koteihinsa noin viikon kuluttua. Uskomattoman somia pieniä sydäntenmurskaajia.

Soisin kaikille yksinäisille ihmisille oman koiran. Eläimen osoittama rakkaus ja kiintymys ja toisaalta sen vaatima huolenpito ovat parempaa terapiaa kuin mikään muu. Ihminen, jolla on koira, ei ole koskaan yksin.

Täällä muuten tuulee tosi lujaa juuri nyt. Kattopellit paukkuvat siihen malliin, että niiden kiinnitystä koetellaan pahemman kerran. Taloyhtiöömme laitettiin uudet peltikatot viime vuonna. Toivottavasti remppamiehet noudattivat kattopeltien kiinnitysohjeita paremmin kuin työmaasääntöjä. Miehiä oli - varsin ymmärrettävistä syistä - kielletty tupakoimasta katoilla. Tällä toistasataa vuotta vanhalla suojellulla puutaloalueella kielto on erittäin tärkeä.
Kävi kuitenkin niin, että kun remontin valmistuttua ryhdyin pesemään kattoikkunaa ja avasi sen, sain ensimmäiseksi päälleni tupakantumpin. Ja naapuri kertoi, että niitä oli pistelty oikein urakalla heidän savupiipustaan ja hän sitten oli kerännyt niitä hellanpesästä.

Tämän päivän työmarkkinoita kuvasi hyvin sekin tapaus, kun minun piti pyytää remonttimiehiltä yhtä asiaa. He eivät kuitenkaan puhuneet suomea, njet njet, eivätkä sanaakaan englantia. Minulta taas ei luonnista venäjä. Kovin ystävällisiä he kyllä muuten olivat.

Semmoista se on, kansainvälistä meininkiä.Toivottavasti miehille maksettiin sentään kunnon palkka.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Lähdetään yhdessä reissuun

Mielikuvitus on mahtava työkalu. Sen avulla voi esimerkiksi tehdä mielikuvitusmatkoja. Helppoa ja halpaa.



Tässä olen parhaillaan mielikuvitusmatkalla, voitte tulla mukaan. Kävelkää vasenta reunaa pitkin, se on turvallisinta.

Mielikuvitusmatkan hyviä puolia on myös se, että matkaan ei liity vaivalloista pakkaamista eikä hotellien etsintää, senkun vain päättää minne menee ja viuh vaan, siellä ollaan.

Nyt tulee vähän filosofiaa: kun ihminen - minä - ei kuitenkaan osaa ottaa hetkestä kiinni, ei koskaan ole aidosti läsnä missään niin onko hän enemmän oikeasti läsnä ollessaan fyysisesti jossain vain ollessaan mielessään jossain? Jos teillä, rakkaat lukijani, ei kerta kaikkiaan ole yhtään mitään tekemistä, niin miettikää nyt vaikka tätä.

Marraskuu alkaa vastoin kaikkia odotuksia olla lopussa. Huomenna laitan adventtikynttilät ikkunalle ja sitten on tämä Pimentola taas himpun verran siedettävämpi paikka. Marraskuusta on kauhean vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa. En keksikään.

Paitsi sattui tänään sentään yksi hauska juttu. Tapasin koiralenkillä erään vanhan tutun, sillä tavalla tutun, että olemme kiertäneet samoja koiralenkkejä ainakin 20 vuotta. Molemmilla ovat koiratkin vaihtuneet remmin päässä, hänellä kaksikin kertaa.

Tiedän aika paljon tästä tuttavastani. Hän ei tiedä minusta juuri mitään. Se johtuu siitä, että tuttavani on tosi kova puhumaan. Nytkin hän aloitti jo matkan päästä, ennen kuin edes ehdin tunnistaa vastaantulijaa. Nyt tiedän, mitä hänen vanhalle koiralleen tapahtui, miten hänen rakkauselämänsä voi, kuinka töissä sujuu ja niin edelleen. Yritin aina välillä sanoa jotain, mutta en päässyt alkuäännähdystä pitemmälle.

Ei se mitään. Enhän tiedä edes hänen nimeään. 


Muuten lauantaipäiväni on kulunut rikoksen valmistelussa ja sen toteuttamisessa. Ymmärrätte, etten voi kertoa tarkemmin, mutta sen verran voin vihjaista, että tähän liittyy mustekasetin ostaminen, muuan kirja ja kopiokone. Liittyy jotenkin opiskeluun.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Vaaleista ja varakekkosista

Päivän pääuutislähetyksen aiheeksi kelpasi tänään se, että perussuomalaisten presidenttiehdokas Timo Soinin vaimo on puhunut julkisesti. Tilanne jopa näytettiin.


- Mitä mieltä olette miehenne vaaliteemoista, toimittaja kysyi Tiina-vaimolta.
- Hän vastaa itse teemoistaan, vaimo sanoi.


Uutinen ei siis ollut se, MITÄ vaimo puhui vaan se, että hän puhui. Uutinen se oli sen takia, että aikaisemmin Tiina-vaimo ilmoitti jäävänsä tiukasti kampanjan ulkopuolelle; hoitakoon mies itse kampanjansa.

Minun mielestäni presidenttiehdokkaan puolison olisi syytä olla mukana vaalityössä. Se viestittäisi äänestäjille siitä, että puoliso tukee ehdokkaan pyrkimyksiä ja että jos ehdokas tulee valituksi, puoliso osallistuu työhön. Amerikassa tämä osataan, siellähän puolisot ja lapset ovat varsin näkyvästi mukana vaalikampanjoissa. Ehkä juuri tämä saa jotkut meillä karsastamaan julkista esiintymistä; ettei oltaisi ainakaan mitään ömerikkalaisia pellejä. Kun ne on siellä niin kauheita kaksinaismoralistejakin. Ihan niin kuin ei täällä osattaisi.

Perheitä piilotellaan meillä muuallakin kuin politiikassa. Olen monta kertaa ihmetellyt, miksi esimerkiksi muistokirjoituksissa ei joko mainita vainajan perhettä ollenkaan tai mainitaan vain lyhyesti. Ihmisen kouluvuosia, työuraa ja harrastuksia voidaan kuvailla vuolaasti, mutta tärkein, puoliso ja lapset, jätetään mainitsematta.

Lähestyvät presidentinvaalit eivät muuten aiheuta minulle päänvaivaa, sillä olen valinnut ehdokkaani jo aikaa sitten. Kuvassa olen kättelemässä häntä. Harmi, kun sattui olemaan huono hiuspäivä, kummallakin.



No ei. Vaikka tietysti Kekkonen on mielessäni ainoa oikea presidentti ja kaikki hänen jälkeensä tulleet pelkkiä korvikkeita.

Ehdokkaani on siis tiedossa, mutta kävin kuitenkin uteliaisuuttani Helsingin Sanomien vaalikoneessa vastaamassa kysymyksiin. Sieltä minulle tarjottiin ykköseksi kristillisdemokraattien ehdokasta, jota en aio äänestää. Tarjous johtui varmaan siitä, että vastasin lähes kaikkiin vaalikoneen kysymyksiin maltillisesti, en jyrkästi suuntaan enkä toiseen. Vain ihmisoikeuksista olin sitä mieltä, että ne ovat erittäin tärkeitä.

En tosiaan ole jyrkästi parveketupakoinnin puolesta enkä vastaan tai viemässä ehdottomasti Suomea Natoon tai pitämässä pois sieltä. Asioilla on aina monta puolta, toisaalta ja toisaalta. Tämä on asia, joka tulee aina vain selkeämmäksi iän myötä.

Oma ehdokkaani tuskin tulee valituksi. Uskon kuitenkin, että kaikki nyt ehdolle asettuneet selviäisivät presidentin työstä ihan hyvin. Kaikki osaavat esiintyä ja olla sopivalla tavalla jämäkän ja asiallisen oloisia. Sitähän johtajalta kaivataan, jämäkkyyttä. Emme kai me halua mitään lempeää ja myötätuntoista lastenhoitajaa vaan jonkun, joka ainakin näyttäisi tietävän joka tilanteessa, mitä tehdään.

Ja jos Raine olisi presidenttiehdokkaana, niin minä olisin ihan varmasti mukana kampanjoimassa. Jakaisin lapsille ilmapalloja ja kuuntelisin ihailevasti miestäni että kuinka se voikin olla noin viisas. Kotona voisin sitten olla mitä mieltä tahansa, mutta isänmaan asialle on lähdettävä rinnatusten.

torstai 24. marraskuuta 2011

Eksoottinen orkesteri soitti ja äännähteli

Kello lähenee iltakymmentä. Sain äsken työt loppuun ja jutut matkaan. Sitten vain istuin hetken ja katselin tätä.


Mielessäni istuin tuossa penkillä enkä ajatellut mitään. Kuuntelin meren ja tuulen ja lintujen ääniä.

Sitten aloin taas ajatella ja mietin kaikkia ääniä, joita olen tänään kuullut. Tietokoneeni hurinaa. Autojen ja junien ääniä. Spotify-listaani. Nonnan ääntä, kun se haukkuu alakerrassa naapurin koiraa.

Tavallisia, kestettäviä ääniä. Ja sitten toisia; iltapäivällä kävelykadulla matkalla yliopistolle kuljin ulkomailta tulleen orkesterin ohi, orkesterin, jonka nimi oli varmaan Kakofony  ja joka soitti lujaa yhtä ja samaa kappaletta. Ehkä he osaavat vain sen yhden. Ehkä he eivät osaa laulaakaan, sillä yksi heistä hihkui aina välillä "Hee, hee!" jokseenkin musiikin tahtiin. Se oli kauheaa kuunneltavaa.

Säälin tosi paljon niitä, joiden on pakko kuunnella tuota mölyämistä. Olen itse niin herkkä erilaisille äänille, etten yhtään ihmettele, vaikka joku menettäisi hermonsa ja tekisi jotain harkitsematonta.

Ääniyliherkkyyden kanssa on joskus hankala elää. Vaikeinta on tietysti silloin, kun pitäisi keskittyä johonkin. Joillakin on tapana pitää koko ajan jotain ääntä, huomaamattaan ehkä. Tajuavatkohan nuo pöydän rummuttajat, kynän naksuttajat ja - pahimmat kaikista - ne, jotka syövät purukumia suu auki, miten hulluuden partaalla joku kanssaihminen vieressä horjuu? Tuskin.

Meidän perheessämme herkkyys ääniin on periytynyt kuopukselle. Huomasin hänestä jo vauvana, että on parempi olla hissuksiin. Jo veden laskeminen hanasta liian lujaa teki lapsen korvissa pahaa. Minä tunsin sen, vaikka lapsi ei tietysti osannut vielä sanoa mitään.

Hiljaisuus tekee hyvää sielulle, mutta on harvinaista. Sellainen hiljaisuus, jossa kuulee yli lentävän linnun siiveniskut.

Mutta nyt pannaan piste tälle päivälle. Hyvää yötä.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Luppoajan ajatuksia

Ei se tentti sentään ihan hirveän huonosti mennyt; kysyin asiaa opettajalta ja sain juuri äsken selvityksen, jonka mukaan olen melkein yltänyt kolmoseen. Ei kun uusimaan sitten.

Lähdin aamulla aikaisin reissuun. Kävin tekemässä yhden haastattelun Laitilassa ja toisen Uudessakaupungissa. Ihmisten aikataulut olivat sellaisia, että haastattelujen väliin jäi pari tuntia aikaa ja minä ehdin siinä kohtaa käydä muun muassa Vanhalla Maatilalla. Siellä se taloparka seisoi ypöyksin.



On kovin harmaata ja ankeaa, kovin syksy. Syksy oli silloinkin, kun me ostimme tämän ja näkymä oli moninverroin ankeampi, lähes lohduton.

Nyt, kun me olemme päättäneet luopua tästä toivon, että talo löytää sopivat omistajat. En halua - ja tiedän, ettei Rainekaan halua - myydä tätä kenelle tahansa. Talo tarvitsee arvoisensa isännät, sellaiset, jotka pitävät siitä hyvää huolta. 

Mieluiten näkisin, että joku nuori, todella ahkera ja toimelias perhe muuttaisi tänne asumaan. Niin, että täällä olisi elämää, lapsia ja kotieläimiä. Tämähän olisi hevosihmiselle unelmapaikka; riittävän iso tontti omassa rauhassa, ihanat maastot alkavat kotipihalta.
Tosin se kaikki vaatisi ensin kovasti rakentamista ja remontointia, mutta sitä varten perheen pitäisikin olla tosi ahkera ja toimelias.

Viinaanmenevien auringonottajien ei kannata edes kysellä.

Mutta vielä mikään myynti ei ole ajankohtainen. Minä selailen Etuovea ja Oikotietä joka päivä ja onneksi yhtäkään tosi ihanaa paikkaa ei vielä ole tullut vastaan. Tai ehkä joku niistä, joiden hinta alkaa nelosella tai jollain suuremmalla numerolla voisi olla oikein ihana, mutta niitä en viitsi edes katsoa.

Annoin tuvan ikkunoilla oleville pelargonioille vähän vettä, totesin, että hiiret ovat pitäneet sangen hauskaa joka puolella, taivastelin peuransorkkien jälkiä, joita oli jokaisessa kukkapenkissä vaikka kuinka paljon, otin tämän kuvan ja lähdin.
Vielä oli aikaa ja menin Tiihosen kahvilaan kuluttamaan sen.

Tiihosen kahvila Laitilan keskustassa on ihana paikka. Kaikki käyvät siellä, vaikka paikalliset (ainakin meidän naapurimme) pitävät sitä kalliina. Turun kahvilahintoihin verrattuna en mitenkään voi olla samaa mieltä: palanen erinomaista lohipiirakkaa ja iso muki kahvia maksoi 3,80.

Syödessäni ja juodessani kuuntelin pakostakin viereisen pöydän ukkoparlamenttia. Tiihosella kokoontuu muun muassa näitä eläkkeellä olevien miesten seurueita, joilla ilmeisesti on tapana lähes joka aamu käydä kahvilla ja puida maailman asioita.

Miehillä on omituinen tapa puhua keskenään. Siis näin naisen näkökulmasta. Tiedättehän; kun kaksi toisilleen vaikka täysin vierasta naista joutuu samaan kahvipöytään ei kulu kauaa, kun perhesuhteet, erot ja syntymät ja lasten koulutukset on selvitetty. Naiset puhuvat tunneasioista ja mitä läheisempiä ystäviä he ovat, sitä herkemmistä asioista puhutaan.

Miehet taas, havaintojeni mukaan, puhuvat vain asioista. Kaksi ystävystä, jotka eivät ole nähneet toisiaan kuukausiin, voivat tavatessaan jaaritella jostain koneen osista eikä kumpikaan kysy toiselta, miten toinen voi? Minusta tuollainen on ajanhukkaa, mutta miehille näköjään välttämätöntä.

Siinä viereisen pöydän ukkoköörissä oli yksi erinomaisen ärsyttävä besserwisser. Siis niitä, joita ei yllätetä millään, koska he tietävät jo kaiken. Ja valistavat auliisti muita mutta eivät koskaan kysy keneltäkään mitään.

Joillekin ihmisille kaikki maailman tieto on tipahtanut päähän itsestään.
Meidän muiden täytyy sitä työllä ja tuskalla kaivaa.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Tentti meni huonosti

Sain äänne- ja muoto-opin tentistä kakkosen. Huokaus sentään.

Positiivisesti ajatellen olen osannut tosi paljon; jotta edes pääsi tentistä läpi, piti puolet vastauksista olla oikein. Minulla on ollut paljon enemmän.


Se ei kuitenkaan riitä. Olisin tarvinnut sen kolmosen, jotta saisin lukea suorituksen hyväkseni jos jatkan aineopintoihin (lue: jos ikinäkoskaan läpäisen yhdetkään pääsykokeet).


Eikä siinä kaikki. Kun menin tänään yliopistolle ja kuulostelin kurssikavereitteni tenttituloksia, kaikki kuuluivat saaneen nelosia ja viitosia.

Nyt täytyy vain miettiä, mitä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä ja yrittää seuraavalla kerralla paremmin. Ainakaan vielä en tunnusta, että olisin tähän liian tyhmä.

Alan yhä paremmin ymmärtää, millaisten henkisten paineiden alla nuoret opiskelijat elävät. Yhtäältä puristaa tarve saada tutkinto valmiiksi, toisaalta huoli toimeentulosta. Vanhemmat kyselevät, miksi opinnot edistyvät hitaasti, yhteiskuntakin painostaa opiskelemaan nopeammin. Tulevaisuudesta ei ole mitään varmuutta. Minulle huono tenttitulos käy vain ylpeyden päälle, nuorelle se voi olla oikeasti hirveä paikka.

Nyt menossa oleva lauseopin kurssi ei ole ainakaan helpompi kuin tuo edellinen. Viime luentokerran jälkeen manailin sitä, miten kova työ muistiinpanojen kirjoittamisessa oli. Kotona kirjoitin ensimmäisellä luennolla tehdyt muistiinpanot puhtaaksi koneella, ihan senkin tähden, että voisin ymmärtää kirjoittamani paremmin. Tekstiä kertyi yli 8000 merkkiä, reilut viisi liuskaa.  Ja tänään teimme taas uudet muistiinpanot, tietysti.

Iltapäivällä vuodatin tulospettymystäni ystävälleni Äidinkielenopettajalle.

- Mielestäni osaan sentään kirjoittaa, minä paruin.
- Se on kuule ihan eri asia, hän lohdutti.
- Ei ole. Se on ihan sama kuin jos minä olisin huippuratsastaja, mutta en tunnistaisi, jos hevosellani on ähky.

On se. Ja vaikka se ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen minua yhtään vaivannut, niin nyt vaivaa. Opiskelu antaa uusia näkökulmia, näetsen. 

maanantai 21. marraskuuta 2011

Päivän pienet ihmeet

Kadotin puhelimeni. Olin juttumatkalla Loimaalla, poikkesin myös tervehtimään siellä asuvaa tätiäni ja kun pääsin takaisin Turkuun huomasin, ettei puhelintani ole missään.

Onneksi täällä on Rainen puhelin, hän ei ota sitä ikinä mukaansa kun lähtee maailmalle. Otin sen, latasin siihen vähän henkeä ja soitin haastateltavalleni; onko hänen nurkissaan ehkä yksi ylimääräinen kännykkä? Ei ollut.

Sitten soitin tädilleni. Tai tietysti minä ensin soitin numerotiedusteluun, enhän minä muista kenenkään numeroita ulkoa kun ne ovat siellä omassa puhelimessani. Kerroin tädille murheeni ja esitin arvelun, jonka mukaan puhelimeni saattaisi lojua siellä taloyhtiön parkkipaikalla. Mahdollisuuksia ei tosiaan ollut monia. Täti lupasi siitä paikasta lähteä etsimään.

Sillä välin, kun tätini oli etsimässä (kun hän ensin oli etsinyt taskulamppunsa, huomannut, ettei siinä ole patteria, käynyt naapurissa lainaamassa toimivan taskulampun, etsinyt pilkkopimeällä parkkipaikalla tuloksettomasti ja palannut takaisin kotiinsa) minä suljin puhelinliittymäni. Sitten me puhuimme taas puhelimessa ja minä kiitin tätiparkaa hänen vaivoistaan.

Olin juuri lähdössä koiran kanssa ulos, kun haastateltavani soitti ja kertoi, että puhelimeni oli sittenkin lojunut hänen pihallaan. Sovimme, että hän lähettää sen minulle postissa. Siis puhelimen, ei pihaa.

Happy end.

Ja mitä me tästä voimme oppia? Sen, että kännyköitä on verrattomasti helpompi hävittää kuin lankapuhelimia. Että ihmisten puhelinnumerot kannattaa kirjoittaa jonnekin muistiin. Että puhelimen olinpaikka kannattaa tulemis- ja poistumistilanteissa tarkistaa. Ja sen, että vaikka ikäviä asioita tapahtuu, tapahtuu myös hyviä.

Hyvän päivän kruunasi postilaatikossa odottanut paksu kirjekuori. Tässä tämä nyt on, Booky.fi.stä tilaamani Suomen kielen äänne- ja muoto-oppi. Mutta mitä minun nyt pitäisi ajatella, kun kirjakaupassa sanottiin, että tästä on painos loppu. Ja kuitenkin minulla nyt on kirja, joka on painettu tänä vuonna. Mitä minä en taas ymmärrä?

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Olisipa lammas, osaisipa kehrätä

Kävin tänään lammas- ja vuohituotteiden näyttelyssä.  Se järjestettiin Vanhan Suurtorin varrella olevassa Turun Katedraalikoulussa ja sen pihalla.



Huovutusvillasta voi tehdä vaikka joulukoristeita. Näyttää pehmeältä!

Seuraavissa kuvissa kehrätään. Ensin värttinällä, joka on vanhin tapa kehrätä lankaa. Poljettava rukki on keksitty vasta muutamia satoja vuosia sitten, sitä ennen käytettiin värttinää. Suomeen poljettavat rukit tulivat lännestä. Meillä värttinää pidetään erityisesti karjalaisten käyttämänä kehruutapana, vaikka todellisuudessa poljettavat rukit eivät ehtineet Karjalaan asti ennen kuin  lankaa alettiin kehrätä koneellisesti.

Värttinäkuvan jälkeen on kuva sähkörukista ja kolmannessa kuvassa näkyy kaikille tuttu poljettava rukki. Myös minulla on hämärä muisto mummusta, joka polki rukkiaan. Minullakin on rukki ja haaveilen, että vielä joskus opettelen kehräämään.






Seuraavissa kuvissa näette kangaspuut. Edessä kudotaan ns. tappikangaspuilla. Menetelmä on hyvin yksinkertainen; tapit ovat irrotettavia ja loimilangat sidotaan niihin. Kude pujotellaan tappien lomitse. Kun enempää kudetta ei enää mahdu, tapit irrotetaan ja loimilangat vedetään kuteiden läpi. Tappikangaspuilla voi kutoa parhaiten paksuja tekstiilejä. Tällaiset puut ovat tiettävästi olleet ainakin intiaanien käytössä.

Takana näkyvät yksinkertaiset pystykangaspuut. Niitä ovat käyttäneet muun muassa saamelaiset - ne ovat olleetkin hyvin käytännölliset paimentolaisille, jotka liikkuvat paikasta toiseen.




Lankoja, huovutusvilloja, valmiita käsitöitä ja lampaantaljoja olisi saanut ostaa. Houkutus oli kova, mutta pysyin lujana. Minulla on jo ihan tarpeeksi hyviä aikomuksia ja materiaaleja hankittuna, täytyy tehdä ne ensin.

Lankojen värjääminenkin kiinnostaisi. Myös sitä esiteltiin tämän päivän tapahtumassa.



Tietysti paikalla oli myös lampaita.


Kun seurasin, miten osaavat naiset karstasivat ja kehräsivät ajattelin taas kerran, että kyllä meidän esiäitimme ovat olleet ahkeria ja taitavia. Kuin myös säästäväisiä; kun tekee villapaidan alusta asti ei varmasti heitä sitä menemään kun siihen tulee pieni reikä.

Tänään on muuten ollut ensimmäinen kokonainen pakkaspäivä. Olin ajatellut pestä muutaman ikkunan, mutta eipä sitten tarvinnutkaan.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Jonain päivänä tämä on historiaa

Nyt joudun häpeämään ja pyytämään anteeksi. Booky.fi:stä tuli tänään tieto, jonka mukaan kirjani on pistetty postiin.

Anteeksi, Booky.
(Niin vaikka ei se kirja vielä täällä ole, kuiskasi pieni ääni hänen sisällään.)

Lisää kirjoista. Löysin kirjastosta pienen herkkupalan, johon oli pakko tarttua.





"Naisen velvollisuusetiikka ja yksilön ratkaisu" ei kuulosta yhtään kiinnostavalta, mutta ei anneta sen hämätä. Kirja tarkastelee kirjailija Helmi Krohnin elämää ja ratkaisuja syntymästä siihen asti kun hän erosi kielentutkija Emil Nestor Setälästä.

Olen lukenut kirjasta vasta esipuheen, mutta sekin on jo herättänyt paljon ajatuksia. Kirjan kirjoittaja on historian professori Vesa Vares ja jo se, että a) historioitsija, b) mies yrittää ymmärtää ja selittää naiskirjailijan elämää, on tavattoman mielenkiintoista. Vares itsekin sanoo, että kirjoitustyön aikana "Tutuksi tulivat myös sellaiset ilmiöt kuin reviirinsuojelu, tietyn näkökulman edellyttäminen ja se kuuluisa lasikatto - niiden piirien taholta, jotka näitä muutoin paheksuvat."

Vares on käyttänyt lähteinään pääasiassa kirjeitä, jotka Helmi Krohn lähetti Maila Winterille (Talvio) ja Jalmari Finnelle sekä muutamille muille ihmisille. Samaan kokoelmaan perustuu myös hiljattain lukemani Marjut Hjeltin toimittama Helmi.

Kirjailija huomauttaa aiheellisesti, että ilman vilkasta kirjeenvaihtoa ja kirjeiden säilymistä me tietäisimme kovin vähän Krohnista sen paremmin kuin muistakaan hänen aikalaisistaan. Hän muistuttaa myös puhelimen ja sähköpostin tuhoisasta vaikutuksesta tulevaan historiantutkimukseen.

Mitä meistä tosiaan jää jäljelle, kun asiat hoidetaan ilman näkyviä ja säilyviä dokumentteja ja aniharva taitaa enää kirjoittaa päiväkirjaakaan?

Jääväthän blogit! Minäkin olen kohta vuoden kirjoittanut melkein joka päivä asioista, jotka ovat nyt jopa banaaleja, naiveja ja arkista arkisempia mutta joista jo muutaman vuosikymmenen kuluttua on tullut historiaa. Tuhansiin, varmaan kymmeniintuhansiin blogeihin ympäri Suomen kirjoitetaan tänäänkin kertomuksia tavallisten ihmisten arjesta. Koskaan ennen ihmisten elämää ei ole saatu kirjallisesti talteen näin tehokkaasti kuin nyt.

Joten eipä huolta, profesori Vares: tutkittavaa tulee riittämään. Siitä lupaan pitää osaltani huolen.

torstai 17. marraskuuta 2011

Haisee epäkohdilta

Kerroin jokin aika sitten, että tilasin nettikirjakauppa Booky.fi:stä suomen kielen äänne- ja muoto-opin kirjan. Enkä ainoastaan tilannut vaan maksoinkin. Kirjaa ei ole kuulunut ja tilaukseni "tila" nettiseurannassa on kaiken aikaa ollut se, että "odotamme kirjaa varastoomme".Arvioitu toimitusaika oli 3-8 arkipäivää.

Kirjaa ei ole kuulunut - eikä kuulu koskapa kustantajalla sitä ei ole - ja niinpä lähetin Bookylle viestin ja kysyin jatkosta. Tänään tuli ystävällinen viesti, jonka mukaan kirjani on "valitettavasti jäänyt tavarantoimittajan jälkitoimitukseen". Saan kirjani erittäin todennäköisesti ensi viikolla.

No. Minäpä nyt erittäin todennäköisesti veikkaan, että kirjaani ei tule ensi viikolla eikä seuraavallakaan. Tuskinpa kustantaja on heltynyt ottamaan minua varten yhden kappaleen erityispainosta.

Omassa viestissäni kysyin, saanko rahani takaisin, mutta siihen kysymykseen ei vastattu. 

Nyt tarvitsisin jo toisen kirjan. Meillä on kurssiohjelmassa yksi pelkkä kirjatentti (tarkoittaa sitä, että luentoja ei ole, luemme vain kirjan ja tentimme sen) ja päätin tänään, että on aika hankkia tuo kirja, joka on Heikki Kangasniemen Sana, merkitys, maailma.
Katsoin ensin kirjastosta. Ehkä katsoin vähän hätäisesti, kun vaikutelmaksi jäi, että Turun kaupunginkirjastossa olisi vain yksi kappale kyseistä kirjaa ja sekin tietysti lainassa.
Sitten selasin nettiantikvariaatit. Ei tulosta. Booky varmaan myisi minulle tuon kirjan, mutta kokemuksesta viisastuneena en osta.
Matkalla yliopistolle kävin kirjakaupassa kysymässä kirjaa ja sain tietää, että sitä ei ole ja että siitäkin on painos loppu.

Olen kuullut puhuttavan opiskelijoiden tuskasta, kun he metsästävät tenttikirjoja, mutta nyt vasta ymmärrän, mitä sillä tarkoitetaan. Tuntuu kummalliselta, että oppimateriaaliksi määrätään hankkimaan kirjoja, joita ei saa mistään. Tässä on nyt joku, jota en ymmärrä. Haisee epäkohdalta.

Aloitimme tänään uuden kurssin, lauseopin. Minua on etukäteen peloteltu, että tämä kurssi on paljon vaikeampi kuin äänne- ja muoto-oppi. Siitä en vielä tiedä, mutta tänään ajattelin ensimmäistä kertaa, että yliopisto voisi vähän tarkastella tapaansa opettaa ja tulla ikään kuin tälle vuosituhannelle. Vai onko oikeasti perusteltua istuttaa opiskelijoita kaksi ja puoli tuntia kirjoittamassa kovalla kiireellä käsin tekstiä, jonka opettaja näyttää koneeltaan? Samalla luennoitsija luennoi, mutta mitä iloa siitä on, kun puhetta ei pysty kuuntelemaan saati ymmärtämään samaan aikaan kiivaan kirjoittamisen kanssa. Eikä kirjoitettuakaan pysty sisäistämään, kun tärkeintä on ehtiä kirjoittamaan, ennen kuin seuraava teksti tulee. Lopputulos on se, että opiskelija ei ole oppinut mitään sen paremmin kirjoitetusta kuin puhutustakaan.

Minun ehdotukseni on se, että opettaja pistää luentomuistiinpanot sähköpostilla oppilailleen ja käyttää tunnit elävään, vuorovaikutteiseen ja runsaisiin harjoituksiin ja esimerkkeihin perustuvaan opetukseen.

Mutta jos jonkun kirjahyllyssä on tuo Kangasniemen kirja, niin laittakaa viestiä tulemaan. Minä ihan totta tarvitsen sen.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Olipa onni etten oksentanut

Olin ottanut ensimmäisen kunnon tenttini vakavammin kuin tiesinkään. Vaikka nukuin pitkät ja tukevat yöunet, olin vielä aamulla ihan muissa maailmoissa ja tosi väsynyt. Lähden yleensä mielelläni jutuntekoon, mutta nyt en olisi jaksanut. Ja kun sitten istuin mukavan haastateltavani kanssa juomassa kahvia, alkoi yhtäkkiä tuntua, että taidanpa kohta oksentaa.

Onneksi olo meni nopeasti ohi. Kaikenlaista kommellusta juttumatkoilla on sattunut, mutta yrjöt pitkin pöytää on vielä kokematta.

Kommelluksista muistan aina ensimmäiseksi tämän: (ja anteeksi, jos olen jo kertonut !) olin sopinut haastattelun tunnetun tapakouluttaja Helena Valosen kanssa erääseen Turun keskustan kahvilaan. Olin autolla liikkeellä ja jouduin jättämään autoni parin korttelin päähän. En ollut myöhässä, mutta kun pääsin perille, Valonen oli jo odottamassa minua (ensimmäinen virheeni).

Pääsimme pöytään, saimme kahvit eteemme ja minä avasin laukkuni ottaakseni lehtiön ja kynän esiin. Laukussa ei kuitenkaan ollut kuin kamera ja siinä samassa muistin, että lehtiö jäi auton etupenkille. Auto oli niin kaukana, etten mitenkään voinut jättää Valosta istumaan ja odottamaan ja niinpä menin vähän nolona kysymään kahvilan kassalta, löytyisikö heiltä jotain paperia.

- Ei, ei meillä ole mitään, kassatyttö sanoi.

En saanut apua siltä suunnalta ja yhä nolompana palasin pöytään. Toimittaja, jolla ei ole paperia eikä kynää, on tosi säälittävä tapaus!

Valonen hallitsi itsensä hienosti, juuri kuten hyvien tapojen asiantuntijalta sopii odottaakin. Joku huonohermoisempi olisi jo suuttunut ja lähtenyt tiehensä.

Haastateltavani oli käynyt ostoksilla ja saanut ostoksensa paperikassiin. Tyynesti Valonen otti ostokset kassista ja sulloi ne käsilaukkuunsa, repäisi paperikassin halki ja ojensi palaset minulle.

- Kirjoita tähän, hän ehdotti.

Niin tein. Paperikassihaastattelusta tuli sittemmin ihan kelvollinen juttu ja luulen, että huumorintajuinen tapakouluttajakin sai tapauksesta vähän aineksia omaan työhönsä. Ja minä olen sen jälkeen tarkistanut aina, että mukanani on ainakin paperia.   

Lopuksi laitan pari kuvaa eilen mainostamastani Jeanne d ´Arc Living -lehdestä. Ihan vain kauneuden tähden. Ja sen, että yhdessä kuvassa on islanninhevosia.



tiistai 15. marraskuuta 2011

Käsitekartat nurin

Äänne- ja muoto-opin tentti on ohi. Tulokset saadaan ehkä ensi viikolla.

Tentissä piti selittää muutamia käsitteitä, tehdä morfeemianalyysi muutamista sanoista, selittää sanojen eri muodoissa tapahtuvia vaihteluja, tarkastella kirjoitetun ja puhutun kielen eroja ja selittää niitä. Ainakin nämä ja pari muuta asiaa, joita en nyt juuri muista.

Vastasin kaikkiin kysymyksiin, mutta en ole ollenkaan varma, että vastaukset ovat oikeita.

Minua jännitti aika tavalla. En muista, että olisin jännittänyt edes ylioppilaskirjoituksissa niin paljon. Koko ryhmämme taisi jännittää, ainakin tunnelma ennen tentin alkua oli hyvin totinen. En usko, että kaikki pääsevät läpi. Oppiaineemme on kuitenkin sellainen, ettei siinä osu sattumalta oikeaan eikä pysty selittämällä peittämään sitä, ettei osaa. Asiat joko tietää täsmälleen tai ei tiedä. Kuten monessa muussakin aineessa, tietysti.

Menin yliopistolle kävellen ja kun kävelin takaisin kotiin, poikkesin Akateemisessa Kirjakaupassa. Kävin oikein asiakseni katsomassa, onko uusin Jeanne d´ Arc Living -lehti ilmestynyt ja olihan se. Ostin lehden, mutta en ole vielä jaksanut avata sitä. Silmäilin pikaisesti kirjojakin ja mietin, mitkä ostaisin joululahjoiksi. Itselleni. Totesin, että seuraavat juttupalkkioni eivät taida riittää kaikkiin houkutuksiin.

Tilasin muuten nettikirjakauppa Booky-fi:stä suomen kielen äänne- ja muoto-opin kirjan joitakin aikoja sitten. Maksoin sen saman tien, mutta kirjaa ei ole kuulunut ja nythän tuo kurssikin jo loppui. Lähetin kauppaan tänään viestin jossa kysyin, voinko saada rahani takaisin. Vastausta ei vielä kuulunut.

Olen viettänyt viime päivät kotona muistilapuilla ja käsitekartoilla ympäröitynä. Tentistä palattuani revin ensi töikseni muistilaput keittiön kaappien ovista ja käänsin lattioilla lojuneet käsitekartat nurinpäin. En todellakaan tahdo juuri nyt tietää, mikä meni väärin.

Mutta kävi miten tahansa, näitten viikkojen aikana olen kuitenkin oppinut enemmän suomen kieliopista kuin viiteenkymmeneenkolmeen vuoteen sitä ennen.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Ihan kiva

Aamutoimiini kuuluu nykyään tarkistaa netistä, mistä maailmankolkasta puolisoni milloinkin löytyy. Tänään hän näkyi olevan Hondurasissa, Roatanin saarella. Löysin pari kuvaakin sieltä.




Varsinkin tuo alempi on ihan kiva. Jotenkin.


Ajatellaan positiivisesti. Vaikka Suomen marraskuu alkaa olla niin synkkä, ettei pahemmasta väliä, se pystyy silti yllättämään: se muuttuu vieläkin synkemmäksi! Ja siksi on ihanaa, että puolet meidän kahden hengen joukkueeksi kutistuneesta perheestämme on Karibian lämmössä ja auringossa. Tässä katsannossa se, etten se puolisko ole minä, on pelkkää tilastoa.

Roatanin saari on noin viidenkymmenen kilometrin päässä mantereesta, tiesi joku matkasivusto kertoa. Mantereella kai tarkoitettiin Hondurasia, joka on banaaninmuotoinen saarivaltio Väli-Amerikassa. Hondurasiin ei taideta tehdä mitään valmismatkoja Suomesta, mutta kun noita kuvia katselee niin luulen, että lähtijöitä olisi. Ja pääsee sinne muutamaksi tunniksi, jos lähtee Karibian-risteilylle. 

Tähän ei oikein ole mitään lisättävää. Tuollaisten kuvien rinnalla kaikki sanat tuntuvat kovin köyhiltä.
Vetäydyn vielä vähäksi aikaa tankkaamaan kielioppia huomista tenttiä varten. Kerron sitten kuinka kävi.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Fyysistä ja henkistä kipua

 Oivoi. Huhhuh.

Aijai. Uuuh.

Se olen ollut minä tänään. On ihan piesty olo eilisen ratsastuksen jälkeen, jopa kaulalihaksiin sattuu. Olen siis ainakin yrittänyt tosissani, vaikka tulokset eivät kummoisia olleetkaan.

Fyysisen kivun lisäksi henkistä painetta on tullut ylihuomenna odottavasta tentistä. Päiväni on lyhyitä katkoksia lukuun ottamatta kulunut tässä.


Tässä hommassa olisi melkoisen vahvoilla, jos osaisi kieliopin kunnolla. Siis sen osan kielioppia, joka on jokaisen ulottuvilla peruskoulussa ilmaiseksi. Turha kai sanoakaan, etten osaa.

Eikä taida osata moni muukaan. Vai miten sujuuu nominien taivutus? Nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi... ja niin edelleen ja mitkä olivatkaan näiden "tiivien" päätteet? Tai mikä ero on infinitiivillä ja indikatiivilla? Astevaihtelun sääntö ja poikkeukset? No siitä en tiedä, kuuluuko se enää peruskoulun kielioppiasioihin, mutta minun pitää nyt sekin tietää.

Olen lukenut ja kirjoittanut, piirtänyt ja värittänyt ja lukenut ääneen. Keittiön kaappien ovissa on taas muistilappuja. Nominien taivutuksen muistisäännöksi kirjoitin pienen runon:
poika kullan rakas / autoa sokkona / junaksi pajassa / laatikosta laatikkoon / isolla isältä otetulle / sanoitta / hienoine viivoineen / hyvin.
Modernia runoutta parhaasta päästä, sanoisin. Harmi vain, etten tahdo millään muistaa tätäkään ulkoa, vaikka sentään olen sen itse kirjoittanut.

Minua kalvaa pelko siitä, etten yritä tarpeeksi ja epävarmuus sen suhteen, teenkö oikeita asioita. Mitä, jos kaikki keittiön pöydän vieressä vietetyt tunnit ovat menneet hukkaan? Jos en osaakaan tentissä yhtään mitään?

Rinnan näiden epämiellyttävien ajatusten kanssa mielessäni nousee halu ottaa selvää ja olla perillä. Aavistus siitä, miten hienoa olisi hallita oma työkalu, suomen kieli, kunnolla, rakenteita myöten.

Se olisi samaa kuin ymmärtää, miten tietokone toimii tai että osaisi itse tehdä ohjelmia sen lisäksi, että käyttää niitä.

Järjellä ajatellen minun pitäisi selvitä tentistä. Olen yhtä kertaa lukuun ottamatta ollut kaikilla luennoilla, tehnyt kotitehtävät melko tunnollisesti ja valmistautunut ylihuomiseen tavoilla, joista jo kerroin. Jos minä en näillä pärjää, ja muut kurssilaiset läpäisevät tentin, ei jää kuin yksi johtopäätös vedettäväksi: olen tyhmä.

Eihän tuommoista voi myöntää?

lauantai 12. marraskuuta 2011

Ratsastus on rankka harrastus

En ole aikoihin ollut näin väsynyt. Olin tänään tallilla askellajikursseilla ja nyt tuntuu, kuin olisi isommankin työn tehnyt. Kotiin tultuani menin jopa sohvalle pitkäkseni ja nukahdin hetkeksi ja sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan.

Ratsastus ei ole mikään kevyt harrastus. Siinä taitaa kulua kaloreitakin oikein vauhdilla, sillä ratsastaminen tekee aina kauhean nälkäiseksi.

Oli kyllä ihanaa päästä pitkästä aikaa hevosen selkään, viimeksi taisin olla elokuussa. Tallilla on aina joskus mahdollisuus osallistua askellajikursseihin hyvän kouluttajan opastuksella. Kurssilla tehdään kahden-kolmen ratsukon ryhmissä erilaisia harjoituksia siten, että jokainen ratsukko on kentällä yhteensä kaksi tuntia. Muuten seurataan toisten työskentelyä ja opitaan siitä.

Minulla oli ilo saada ratsukseni suosikkipoikani Heimir.

Olen ennenkin kertonut, että Heimir osaa olla tavattoman änkyrä ja itsepäinen ja tänään sillä valitettavasti oli tällainen päivä. Meidän ensimmäinen tuntimme meni ihan kohtuullisesti kun pääsimme alkuun, mutta toisesta ei tahtonut tulla mitään. Tein kaiken, minkä osasin, mutta lopulta ei auttanut kehuminen eikä uhkailukaan,  en saanut hepoani vauhtiin kuin hetkittäin. Luulen, että jos Heimir osaisi puhua, se olisi sanonut jotain sellaista kuin: "Tämä ei ole reilua, se on aina ennenkin loppunut yhden tunnin jälkeen. Tämä on YLITYÖTÄ, en suostu!"

Vaikka tänään ei sujunutkaan   parhaalla mahdollisella tavalla, tykkään tästä kauniista ruunasta taas vähän enemmän. Ostaisin omakseni jos voisin.

Jaakkolan islanninhevostallin muut asukkaat seurasivat meidän yrityksiämme kentän laitamilla uteliaina.

  Isojen hevosten ohella shetlanninponit,

varsat

ja aasi, joka säesti tunteja välillä laivan sumutorvea muistuttavalla äänellään. Se taitaakin olla maskottiaasin ainoa työ tallilla, kun siitä ei kai oikein ratsuksi ole. Mutta onhan sekin tärkeää työtä, säestäminen.

Näin kun pitkästä aikaa istui hevosen selässä, oli sieltä alas tuleminen aika kankeaa puuhaa. Tuntien lopuksi jalkauduimme ja talutimme loppukäynnit. Ensin jalat ja selkä tuntuivat niin kipeiltä ja jäykiltä, ettei tahtonut saada askelta otettua. Mutta äkkiä siinä taas vertyi. Hepat kävelevät tosi nätisti perässä kun vähän pitää ohjien päistä kiinni. Ajattelinkin siinä tallustellessani, että onneksi Heimirin hihnakäyttyminen on sentään paljon parempaa kuin meidän Nonnan: jos hevonen säntäilisi koiran tavoin, taluttajalle voisi käydä huonosti.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Wc-raikastimet työllistävät

Meillä on täällä pihassa ollut ongelmia viemärien kanssa. Tänään pihaan ajoi pieni kaivuri ja viemäreitä on kuvattu ja etsitty ongelman aiheuttajaa. Sellaiseksi taisi paljastua putkeen jumittunut wc-raikastin.

Työmiehiä on kulkenut edestakaisin pari päivää. Tänään yksi heistä halusi käydä meidän kellarissamme etsimässä jotain tarkistusluukkua, jota ei sitten löytynytkään. Vaihdoimme pari sanaa samalla, kun avasin oven ja odottelin, että saan taas laittaa sen lukkoon.

- 90 prosenttia kaikista viemäritukoksista johtuu wc-raikastimista, mies kertoi.
- Ihanko totta, minä äimistelin.
- Kyllä! Ne pitäisi lailla kieltää.

En ole koskaan ostanut wc-raikastinta. En oikein ymmärrä niiden tarkoitusta, kun minusta ajatus siitä, että ripustaisin vessanpöntönreunaan kukalta tuoksuvan muovihärpäkkeen ja tekisin sitten tarpeeni sen päälle on aika outo. Jotenkin epähygieeninen. Mutta en ole sentään osannut ajatella, että nuo turhakkeet olisivat

suorastaan vaarallisia.


Oli pakko oikein katsoa, mitä kaikkitietävä Google löytää wc-raikastimista. Löytyihän sitä, muun muassa tieto, jonka mukaan kotona tapahtuvista myrkytyksistä suuri ellei suurin osa johtuu wc-raikastimista. Pienet lapset eivät voi vastustaa hyvältä tuoksuvia ja iloisen värisiä raikastimia. Tieto kerrottiin toukokuussa Yle Satakunnan sivuilla ja sitä varten oli haastateltu Myrkytystietokeskuksen vs ylilääkäri Outi Lapatto-Reiniluotoa. Lääkäri huomautti myös, että pikkulapsiperheisiin ei kannattaisi hankkia wc-raikastimia ollenkaan.  
Karjalainen -lehti oli puolestaan haastatellut putkialan yrittäjä Heikki Päivänurmea. Lauri Hovin kirjoittamassa jutussa Päivänurmi kertoo, että wc-raikastimet ja paperi tukkivat viemäreitä. Ongelmia syntyy myös turhan säästeliäästä veden käyttämisestä. Etenkin vanhat valurautaputket ja nykyaikaiset, vettä säästävät pöntöt ovat huono yhdistelmä. Yrittäjä neuvoo käyttämään reilusti vettä etenkin jos pöntössä on paljon paperia.

Niin että ei se nyt olekaan pelkästään hyvä asia, että me yritämme säästää vettä. Ja mikä on "paljon paperia"? kaksi, kolme, vai viisi arkkia? Vai kymmenen?

Täällä putkistoharjoitukset jatkuvat vielä huomennakin, koska kaivinkone näkyi jääneen pihalle yöksi. Täytyy muistaa vetää vessa kunnolla, kun se vielä toimii.

torstai 10. marraskuuta 2011

Professori kertoo euron viisauden

Perheessämme harjoitetaan huonoja tapoja. Varsinkin ruokapöytäkäyttäytymisemme on liki ala-arvoista. Minä näytän siinä parasta esimerkkiä, sillä mieluiten syön ja luen yhtä aikaa.

Eihän se aina onnistu. Jos koko perhe on paikalla, yritämme olla sivistyneitä. Emme lue, emme riitele (yleensä) ja pidämme suun kiinni kun pureksimme. Mutta kun olen yksin ja nythän olen, luen ihan varmasti ruokapöydässä.

Tänään luin Iltalehden naistenlehtiliitettä Ilonaa. Ostan sen aika usein vaikka tiedän, että sisältö on kovin kevyttä. Eurolla ei tietysti voi odottaakaan kuin euron juttuja ja Ilonan jutut ovat enemmänkin pelkkää johdattelua aiheeseen. Tällä kertaa aiheena oli muun muassa lastenkasvatus. Katariina Lehtikannon kirjoittamassa jutussa oli haastateltu kasvatustieteen professori, filosofi Juha T. Hakalaa. Otsikkona oli "Elämä ei voi olla pelkkää touhulandiaa".

Jutun sisältö oli tiivistettynä se, että lasten pitäisi saada olla vanhempiensa kanssa ja että kiire ja tiukat aikataulut ovat huonoja lapsen kehitykselle.
Tuon viisauden kertomiseen jo tarvitaankin professori.

Hakala kertoo esimerkin omasta perheestään: hän oli ollut kotona 11-vuotiaan tyttärensä kanssa ja kysynyt tältä, mitä tytär haluaisi tehdä. Tämä oli ilmoittanut, ettei mitään erikoista, hän haluaa vain olla ja jutella.

Siinä kohtaa minua alkoi naurattaa. Kuvittelin mielessäni kohtauksen, jossa oma isäni olisi aikoinaan menetellyt tuolla tavoin, tullut kysymään, mitä minä haluaisin tehdä?

Olisin pelästynyt. Ensimmäinen ajatukseni olisi varmasti ollut, että isä on humalassa. Olisin paennut paikalta ja lymyillyt jossain niin pitkään, että tilanne olisi taatusti mennyt ohi ja unohtunut.

Minun lapsenmaailmassani vanhemmat eivät ikinä kysyneet, mitä minä haluaisin tehdä. Jos en itse keksinyt tekemistä, heillä oli ehdotuksia, mutta omani olivat aina sen verran parempia, ettei tekemättömyyden tuskaa kannattanut kovin kerkeästi tuoda julki.

Meidän kylällämme ei ollut muuta järjestettyä toimintaa kuin se pyhäkoulu, josta jo olen kertonut. Sitten, kun elämänpiirini laajeni suuremmaksi, harrastin kaikenlaista kerhotoimintaa, partiota ja näytelmäkerhoa ja kävin ratsastamassa Artukaisten ratsastuskoululla. Harrastuksiin menin omin neuvoin, kävellen tai polkupyörällä. Olisin ollut ällistynyt, jos äiti olisi tullut saattelemaan saati istumaan ja odottamaan jonnekin pukuhuoneeseen. Ei siellä kenenkään muidenkaan vanhempia ollut. 

Tätä ei pidä tulkita niin, että ennen oli kaikki paremmin. Ei kaikki ollut. Mutta ei sekään näytä pelkkää onnea tuovan, että lapset ovat nykyään usein nousseet perheiden keskipisteiksi. Näyttäisi jopa siltä, että kaikenlaisia ongelmia on jopa enemmän kuin ennen.

Vanhempien tehtävä on näyttää, miten aikuisena ollaan. Ei siihen oikein sovi se, että kysellään lapselta neuvoja. Minun mielestäni.

Onneksi ei tarvitse enää pohtia kasvatusasioita muuten kuin näin isoäidillisen kaikentietävästä perspektiivistä. Saan omistautua vaikkapa myytävien talojen selaamiseen. Teen sitä nyt joka päivä, vaikka me emme pääse vielä pitkään aikaan ostamaan omaa taloa ja siihen mennessä kaikki nyt myynnissä olevat on jo myyty.

Tällä hetkellä Varsinais-Suomessa ei ole julkisessä myynnissä yhtään taloa, joka saisi täydet pisteet. Muutamia aika hyviä on. Yksi tosi kaunis on Paraisilla, mutta en oikeasti haluaisi sitäkään, sillä tontti on pieni ja talo keskellä kaupunkia. Nätti se on kuitenkin. Jostain tämän tapaisesta minä haaveksin:
http://www.etuovi.com/kohde/360638

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Säkylässä Suomen hienoin koulukirjasto

Kurvasin tänään Laitilaan tehdyn työreissun päätteeksi Säkylän kautta ja kävin tervehtimässä ystävääni Äidinkielenopettajaa. Tällä kertaa pääsin myös käymään hänen työpaikallaan, Säkylän seudun lukiossa ja yhteiskoulussa. Koulu on vasta remontoitu homeongelmien jälkeen ja sinne on rakennettu kokonaan uusi koulukirjasto, Mediateekki.
Mahtaako olla Suomen hienoin?


Säkylään saatiin viime vuonna oikein jättipotti kirjastorahaa, kun koulu voitti Kopioston järjestämässä kilpailussa pääpalkinnon, 20 000 euroa. Uutisen kuultuaan ystäväni Äidinkielenopettaja - jonka sydämenasia tämä kirjasto on - oli onnesta sekaisin monta päivää. Eipä ihme, kun koulukirjaston  määräraha oli siihen asti ollut 900 euroa per vuosi.


Kilpailuun oli osallistunut 750 koulua.

Rahoista on nyt käytetty puolet ja niillä on hankittu kirjoja, lehtiä, lautapelejä, istuintyynyjä ja matto. Oppilaat ovat saaneet esittää toivomuksia hankinnoista.

Säkylän koulussa luetaan paljon. Yläkoulun oppilaat lukevat kymmenen kirjaa vuodessa, eli kolmekymmentä kirjaa yläkoulun aikana. Kirjoista tehdään pieni selvitys, joten ne on tosiaan myös luettava. Tämä on Säkylän yläkoulun oma käytäntö, kaikissa yläkouluissa ei lueta läheskään näin paljon.
Olisikohan käytännöllä jotain tekemistä sen kanssa, että pienen satakuntalaisen kunnan lukio on ihan valtakunnan kärkipäässä ylioppilaskirjoitusten tulosluetteloissa?

Voi, jos omana kouluaikanani meillä olisi ollut tällainen  kirjasto! Olisin mennyt kouluun pelkästään sen takia. Muistelen hämärästi jotain hämärää komeroa jonka uumenissa oli pari hyllyä unohdettuja kirjoja. "Kirjasto" ei muistaakseni ollut koskaan auki.

Säkyläläisillä oli onnea, kun samaan saumaan sattuivat uuden koulukirjaston rakentaminen ja rahat sen hyllyjen täyttämiseen. Mikään kirjasto ei kuitenkaan toimi ilman ihmisiä, jotka hoitavat sitä sydämellään, rakkaudesta kirjoihin ja lukemiseen. Jos koulukirjasto on vain sysätty jonkun vastahakoisen vaivoiksi, ei lukemisen kipinöitä sinkoile oppilaillekaan. Säkylän koulukirjasto on hyvissä käsissä, sen tiedän.

Katsokaapa muuten tarkkaan tuota alakuvan yläosaa. Kun näin tuon taideteoksen ajattelin ensin, että se on arkkitehdin suunnittelema. Ei ole, sen ovat oppilaat ja opettajat tehneet yhdessä. Se on liimattu eri värisistä kuvioista, jotka on leikattu kokolattiamattoa muistuttavasta materiaalista. En tullut tarkemmin ottaneeksi selvää, onko tosiaan kyseessä matto vai joku muu. Hieno on kumminkin.

749 koulua jäi vielä haaveilemaan paremmasta koulukirjastosta. Haaveilusta voi tulla pitkä, sillä kuntien talous tiukkenee tiukkenemistaan.

Kirjastoasioissa voisi ehkä kääntyä vanhempainyhdistysten puoleen. Mitä, jos luokkaretki tehtäisikin jonnekin lähelle ja rahaa kerättäisiin kirjojen ostamiseen? Ei tämä välttämättä ihan kuolleena syntynyt ajatus ole. Kai? Itsekin olen ollut mukana rahankeruussa, jolla hankittiin oppikirjoja lapsille. Kaksi nuorinta tyttöä kävivät Puolalan koulua, joka on tunnettu kieliluokistaan. Omat lapseni olivat saksan kieliluokalla, jolla opetus annettiin saksan kielellä. Oppikirjojenkin piti olla saksankielisiä, mutta koululla ei ollut varaa ostaa niitä. Niinpä me vanhemmat keräsimme rahaa ja annoimme sen opettajien käyttöön, jotta lapsukaisille saatiin jotain kättä pidempää. 

Huomasin muuten äsken aloittaessani, että olen tähän mennessä rustannut 300 blogikirjoitusta. Pahus, kun ei tullut sittenkin aloitettua blogin sijaan sitä romaania! Nythän se olisi jo valmis...
     

tiistai 8. marraskuuta 2011

Matkamuistosta tenttiahdistukseen

Ehkä joku vielä muistaa, että kerroin tekeväni pientä Ifolor-kuvakirjaa joulutervehdykseksi laivaystävälleni Celille. Sain kuin sainkin sen tehtyä (kiitos myös kuopukselle, joka auttoi) ja tilattua. Äsken tuli sähköpostiini ilmoitus, että kirja on valmis ja matkalla tänne ja sillä välin voin selailla sen sähköistä versiota. Onpas kätevää!


Kirjassa on muiden muassa tämä kuva:


Tämä on Montevideosta Uruguaysta.Tykkään kovasti tämän tunnelmasta ja tyhjästä tilasta, joka pistää mielikuvituksen liikkeelle. Missä kaikki ovat? Mitä noiden ovien takana tapahtuu? Kenen koira tuo on? Miksi se seisoo tuossa? Miksei täällä ole autoja, mopoja, polkupyöriä?

Kun elokuvan alussa on tällainen kuva katsoja tietää, että ihan kohta tapahtuu jotain. Jostain ajaa auto lujaa vauhtia. Tai ovi aukeaa ja sieltä kaatuu kuollut mies. Tai alkaa kuulua moottoripyörän ääntä ja kohta joku ajaa tuon ruskean oven eteen ja menee sisälle. 

Varmasti tässäkin kuvassa tapahtui, mutta mitä, sitä minä en tiedä, sillä kuvan otettuani jatkoin matkaani.

Tulin äsken yliopistolta, jossa meillä oli äänne- ja muoto-opin kurssimme viimeinen luento. Sen päätteeksi saimme pitkän listan asioista, jotka on joko osattava tai osattava ehdottomasti ensi tiistaihin mennessä. Lähdimme koteihimme huokaillen ja päitämme pudistellen.

Joku voi ajatella, että avoimessa yliopistossa pääsee jotenkin helpommalla kuin päiväyliopistossa. Se ei ole totta, sillä vaikka meidän kurssimme ovat sisällöiltään samoja molemmissa paikoissa, on avoimen yliopiston puolella paljon vähemmän aikaa käytettävissä yhteen kurssiin. Ihan sama juttu kuin iltalukiossa: kurssivaatimukset ja viimeistään ylioppilaskirjoitukset ovat kaikille samat, mutta iltaopiskelijat joutuvat selviämään omistaan paljon vähemmillä tunneilla. Sen takia ei kannata esimerkiksi vaihtaa päivälukiota iltalukioon ellei mitään muuta painavaa syytä ole.

Molemmissa paikoissa päässee kursseista läpi melko vähälläkin työllä, mutta jos haluaa oppia jotain niin se vaatii aika paljon. Ja jos nyt haluan, että näistä suomen kielen opinnoista on minulle mahdollisessa jatkossa hyötyä, on tentistä saatava vähintään kolmonen. Sitä varten täytyisi 80 prosenttia vastauksista olla oikein.

Ja tässä minä silti taas istun. Hus pois koneelta!

maanantai 7. marraskuuta 2011

Me aiomme muuttaa

Näin on. Neljännesvuosisata ruusupensaan takana on ollut ihan hyvää aikaa, mutta nyt meillä on uusia suunnitelmia.

Olemme monta kertaa miettineet tulevaisuutta ja hahmotelleet erilaisia asumisen malleja. Myymme molemmat kaupunkiasunnot, remontoimme Vanhan Maatilan täysin ja muutamme sinne. Myymme vain toisen kaupunkiasunnon ja pidämme Vanhan Maatilan ja tämän toisen. Myymme Vanha Maatilan ja - no kaikkea tämmöistä.

Nyt olemme päättäneet, että myymme kaikki kolme ja ostamme talon jostain päin Varsinais-Suomea.

Ihan heti ei tapahdu mitään. Ensimmäisenä menee myyntiin tämä päätyasunto, jossa nyt on muun muassa minun työhuoneeni. Tarkoituksena olisi ensi kesänä remontoida tämä myyntikuntoon ja sitten kun tämä on myyty, alkaa etsiä sitä uutta. Ja kun se on löytynyt, myydään loput.

Haaveissamme on vanha, mutta ehjä ja terve talo isolla tontilla ja mielellään jonkunlaisen kumpareen päällä tai loivassa rinteessä. Vähintään neljä huonetta ja keittiö. Hyväkuntoinen, isohko ulkorakennus. Avarat näkymät. Paljon valoa. Maaseudulla, ei naapureita ihan vieressä. 

Nämä ovat tärkeimpiä valintaperusteita. Kaiken muun voi tehdä, mutta pahasti rikkinäistä kivijalkaa tai talon sijaintia on vaikea korjata. Mikä on tullut todistettua.

Sisäremonttia emme pelkää, päinvastoin oikeastaan. Toivon, että esimerkiksi tuleva keittiöni on sen verran vanha, että sen voi surutta laittaa sellaiseksi kuin haluaa. Ja kyllähän minä haluan, haaveksin jo täyttä päätä ihanasta maalaiskeittiöstäni, josta ei pidä tunnelmaa puuttuman.

Ajatus muutosta on innostava, mutta toisaalta se pelottaa. Onhan se meille valtavan iso muutos. Olemme olleet yli 30 vuotta yhdessä ja asuneet sinä aikana kahdessa asunnossa ellei kesäasuntoa lasketa. Siksi onkin tärkeää tehdä tietoinen päätös muuttamisesta, päättää pysyä päätöksessään silloinkin, kun jääminen tuttuun ja turvalliseen houkuttaa.

Olemme molemmat jo nähneet painajaisia aiheesta. Minä ostin eräänä yönä 70-luvun tasakattotalon vilkkaasti liikennöidyn valtatien varresta Hong Kong -tavaratalon naapurista. Raine oli uneksinut uuden talomme ehjästä ja suorasta kivijalasta, josta pienen töytäisyn jälkeen rappaukset olivat pudonneet ja paljastaneet toivottoman rikkinäiset perustukset. 


Suunnitelmiemme edistymistä voi seurata täältä. Ja jos puutaloasuminen kiinnostaa, niin tässä saa kaupanpäälle Portsan upeimman ruusupensaan.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Aikarosvo aisoihin - edes päiväksi

 Olin niin tohkeissani eilen, että unohdin kertoa, kenen romaania siteerasin edellispäivänä. Se oli Reijo Mäen Pitkä lounas.

Tänä aamuna, aamutoimien jälkeen, istuin tähän työpöytäni ääreen ja napsautin koneen auki, kuten tavallista. Mutta tänäänpä en jäänytkään tähän vetelehtimään. Kun olin selannut sivut, jotka on selattava, tarkistanut esimerkiksi Missä Muruseni On (keskellä Atlanttia menossa Ameriikkaan näköjään), suljin koneen ja päätin avata sen vasta illalla eli nyt.

Ihmeen paljon saa aikaan kun ei tuon tuostakin pistäydy koneelle katsomaan, onko maailmassa tapahtunut jotain merkillistä tai onko joku edes lähettänyt sähköpostia.

Sain esimerkiksi valmiiksi tämän pikku keittiöenkelin.

Hän on hieman palavissaan, koska on juuri askarrellut joulukranssin ja miettii nyt mihin sen ripustaisi.

Haravoin vähän pihaa. Meillä on taloyhtiön syystalkoot ensi lauantaina, mutta aion olla julkeasti poissa, sillä menen tallille askellajikurssille koko päiväksi.

Siivosin, imuroin ja pesin vessat. On sunnuntai, tiedän, enkä vienyt mattoja ulos, ravistelin vain rappusilta.

Pesin ja silitin pyykkiä.

Tein Nonnan kanssa pitkän lenkin uutta reittiä pitkin.

Opiskelin. Päätin opetella tänään sanavartaloiden muodostamissäännöt ja opettelin myös. Sitten kokeilin taas morfeemianalyysin tekoa ja kuinka ollakaan, se tuntuu jo sujuvan. Mutta siihen on liian aikaista luottaa, olen monta kertaa ennenkin kuvitellut osaavani jonkun asian ja sitten saanut huomata ymmärtäneeni kaiken ihan väärin.

Laiska töitään luettelee. Mutta tämän tarkoitus olikin nyt vain kertoa, että kannattaa pitää tietokone joskus kiinni. Se jos joku on aikarosvo pahimmasta päästä.

Tämä oli oikein mukava sunnuntai.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Vapaaehtoisesti asunnoton

Tänään ilmestyneessä Turun Sanomien viikkoliite Extrassa oli artikkeli parikymppisestä Erkka Luutosesta, joka on ryhtynyt vapaaehtoisesti asunnottomaksi. Kalle Toivosen kirjoittamassa jutussa valokuvaustaiteilija Luutonen kertoo, että "Systeemi ja töiden teko tuntuivat liian sitovilta. Rahat töistä kuluivat 600 euron vuokraan".
Nuorukainen on nyt ollut asunnoton 13 kuukautta ja yöpynyt omien sanojensa mukaan tänä aikana kymmenien ihmisten luona.


Luutosella ja muilla hänen kaltaisillaan on onnea, kun jotkut muut jaksavat vielä raapia vuokrarahoja kokoon. Muuten ei vapaaehtoisillakaan asunnottomilla olisi paljon sillanaluksia kummempia vaihtoehtoja.

Toisten ihmisten hyväksikäyttö suututtaa. Suomessa on maantieteellisen sijaintimme takia lähes mahdotonta olla aidosti asunnoton. Täällä voi olla vain näennäisasunnoton siipeilijä, jonka elämäntapa kantaa yhtä pitkälle kuin kohta entisten ystävien kärsivällisyys.

Luutonen perustelee valintaansa halulla olla vapaa. Sitähän me kaikki haluamme.
"Luutonen uskoo, että ihminen on onnellinen vapaana ympäristön tukiverkosta, johon ennen oli takertunut kynsin ja hampain kiinni."
Mitä ne "kymmenet ihmiset", joiden luona asunnoton on majaillut, ovat muuta kuin tukiverkkoa?

Järjestyneessä yhteiskunnassa - jollainen Suomi ainakin toistaiseksi on - vapauden korkein aste on se, kun ihminen pystyy huolehtimaan itse itsestään. Sitä ei muuksi muuteta millään filosofisluonteisilla selityksillä.

Sinänsä kyllä arvostan pyrkimystä tulla vähällä toimeen ja kykyä iloita pienistä asioista. Mutta jos yksinkertaisuuden tavoittelua ilmennetään sanoutumalla irti kaikille yhteisistä velvollisuuksista ja turvautumalla muiden ihmisten hyväntahtoisuuteen, se on pelkkää pintaa ja teatteria.
Oikea asunnoton vie homman loppuun saakka: muun muassa Brasiliassa näin melko aidolta vaikuttavia asunnottomia. He asuivat pahvien alla jalkakäytävillä ja lastauslaitureilla. Heidän likaiset ja tummanruskeiksi paahtuneet raajansa olivat paitsi tikkulaihoja, usein myös täynnä mätiviä haavoja ja kärpäsiä.

Ehkä he kuitenkin tunsivat itsensä vapaiksi?

perjantai 4. marraskuuta 2011

Pidettäiskö palaveri?

"Olen monta kertaa mietiskellyt, että mikä ihmeellinen sosiaalinen vamma estää minua nauttimasta seminaareista, paneelikeskusteluista ja kaiken maailman workshopeista.
En ole myöskään ryhmätyöihmisiä. Vakuutusyhtiössä ollessani inhosin suunnattomasti palaveri-iltapäiviä ja iänikuisia kalvoralleja tunkkaisissa neuvotteluhuoneissa. Sellaisten istuntojen konkreettiset tulokset rajoittuivat yleensä närästykseen, orastavaan päänsärkyyn ja pidäteltyihin ilmavaivoihin."



Ylläoleva ei ollut, kuten huomasitte, minun sanomaani, vaan erään tunnetun kirjailijan kirjasta lainattu. Sattuuko joku tietämään, kuka on kyseessä?
Kerron huomenna.

Se, että otin tekstin esiin, johtuu Alexander Stubista ja siitä kohusta, jonka hänen käytöksensä pohjoismaisen ministerineuvoston kokouksessa keskiviikkona sai aikaan. Stubin väitetään näyttäneen pitkästyneeltä ja puuskahtaneen lopulta: "V...tu mitä paskaa!"

Eihän ministerin toki sovi noin sanoa ja Stubb kiirehtikin pyytämään anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa. Pohjoismainen yhteistyö on ministerille sydämenasia, ihan ykkösjuttuja. Eikä sitä sovi epäilläkään. Mutta ei Stubb toisaalta sanonut, etteikö kokous olisi ollut pitkästyttävä.

Minulla on onneksi vain vähän kokemuksia palavereista saati ryhmätöistä, mutta kumpiakaan en kaipaa. Varsinkin ryhmätyöt olivat kouluaikoina lähes painajaisia enkä vieläkään näe mitään etua siitä, että olisin tehnyt jotain esitelmää yhdessä neljän muun kanssa kun yksin olisin selvinnyt siitä paljon helpommin. Ehkä nykypäivän peruskoulussa ryhmätyötaitoja opetellaan jotenkin järkevämmin? Tarkoitan sitä, että ryhmässä tekemisen taito ei kasva vähääkään siitä, että vedetään pulpetit yhteen ja ollaan tekevinään, jos ryhmällä ei ole käsikirjoitusta, jonka mukaan toimitaan ja jos kukaan ei valvo, että kaikki hoitavat osuutensa.

Jos koulujen pakkoryhmätyöt olisivat tuottaneet tulosta, me kaikki olisimme sulavia seuramiehiä ja -naisia ja tekisimme ilomielin yhteistyötä missä ja ja kenen kanssa tahansa. 

Se, mitä tarvittaisiin - tämän olen ennenkin sanonut täällä - on draamakoulutus. Opiskeltaisiin esiintymistä ja puhumista, niin, että sitten, kun seisomme jonain päivänä isomman tai pienemmän yleisön edessä, meillä olisi jotain annettavaa. Ettei jännittäisi niin kamalasti. Ja että asia tulisi kerrottua tavalla ja tahdilla, joka ei jättäisi yleisölle tilaisuutta nukahtaa.

Silti yllätyin, kun kuulin seuraavan: yliopisto-opinnot jumittuvat usein kahteen kurssiin, joista ei joko päästä läpi tai joille ei uskalleta ollenkaan mennä. Toinen on virkamiesruotsi.
Ja toinen on puhekurssi. Suomeksi.

torstai 3. marraskuuta 2011

Kuntosali avautui

Kuntopyörätarina jatkuu. Sain uuden satulani tänään. Siis tänään, ja vasta edellispäivänä soitin Budgetiin. Ja nyt tiedän senkin, että sankarini nimi on Mika. Terveisiä Mikalle Raision Budget-myymälään, olet tosi hyvä myyjä!

Tässä on Kettler uuden satulansa kanssa. Ajoin kokeeksi puoli tuntia ja hyvältä tuntui.

Kuopuksen kanssa tuossa naureskeltiin, kun hän alkoi ensin puhua, että olisi mukava päästä kuntosalille.

- Mitä turhaa, Pirkko´s Gym avautuu kun saadaan uusi satula pyörään.
- Joo joo. Sulla on vaan aika huonosti laitteita... tai on siellä se mun jumppapallo.
- Niin no. Harmi, kun tuli ne voimistelunarut heitettyä roskiin.

Voimistelunarut. Tiedättehän ne semmoiset, joissa on lenkit käsiä ja jalkoja varten ja joissa on tarkoitus rimpuilla vain viisi minuuttia aamuin illoin ja saavuttaa tällä menetelmällä mitä kauneimmat vatsalihakset? Olen omistanut niitä ainakin kolmet, mutta ne eivät ole tuottaneet tulosta.
Tai sitten joku vaihe on jäänyt välistä. Se rimpuiluvaihe todennäköisesti.

Mutta nyt on koittanut uusi aika ja kaikki on toisin. Päätin suhtautua kuntopyöräilyyn samalla päättäväisyydellä kuin suomen kielen opintoihini. Molemmat asettavat lievästi sanoen haasteita.

Äänne- ja muoto-opin kurssimme on lähenemässä loppuaan, jäljellä on enää yksi luentokerta ja sitten tentti. Olen yhä pahemmin sekaisin kaikkien liitteiden, päätteiden, sääntöjen ja poikkeusten kanssa. Kirjoittajakokemuksestani ei tunnu olevan mitään apua. Koko ajan tulee "perusasioita", jotka "on osattava". Kuten esimerkiksi sen tietäminen, että sana "luettavissa" sisältää passiivin ensimmäisen partitiivin, monikon tunnuksen ja inessiivin päätteen.

Opettajamme huomautti tänään, että kurssista ei pääse läpi, vaikka saisikin tentistä hyväksyttävät pisteet, jos kaikkia kotitehtäviä ei ole tehty. Ja että hän tarkastaa asian. Hyvä niin, vaikka en itsekään ole varma, olenko ihan kaikkia tehtäviä saanut kunnialla suoritettua.

Opettaja vaikuttaa hyvin pedantilta. Hän tekee - jos oikein ymmärsin - parhaillaan väitöskirjaa jostain -vat ja -vät -päätteiden esiintymisestä suomen kielessä.Suomen opiskelu viehättäneekin eniten niitä, jotka ovat kiinnostuneita yksityiskohdista, vähän sellaisia kirjanpitäjätyyppejä. Välillä ajattelen, että tämä ei ehkä sovi minulle ollenkaan. Mutta vain välillä.

Olisi noloa myöntää, etten pysty oppimaan näitä asioita. Sitä paitsi se ei olisi totta.
Jos en opi, en ole yrittänyt tarpeeksi.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Hyvää ja huonoa palvelua

Sainpas hyvää palvelua tänään!
Kävi nimittäin niin, että toin meille uuden perheenjäsenen edellispäivänä. Se on Kettler-merkkinen kuntopyörä ja kuten muutamat muutkin perheenjäsenemme, se on jo muutamassa kodissa kiertänyt ennen meitä.

Joku kodinvaihtajan entisistä omistajista oli vaihtanut sen satulan. Jostain käsittämättömästä syystä kuntovempeleeseen oli asennettu kapea ja kova kilpapyöräsatula, jossa oli hirmuisen paha istua. Poljin pyörää kokeeksi vartin verran ja sen jäljiltä takamukseni on kipeämpi kuin jos olisin tehnyt kunnon maastolenkin pomppivaravisen hevosen selässä, kovassa satulassa.

Ei muuta kuin satulaa vaihtamaan. Googlettelin Kettleriä ja selvitin, missä niitä myydään. Sitten soitin Raision Budget-myymälään. Minut yhdistettiin myyjälle, joka vastasi kuntoilulaitteista. Kerroin asiani ja kysyin, onko heillä satuloita ko. merkkiin.

- Valitettavasti meillä ei ole, niitä täytyy sieltä Kettleriltä kysyä, miesmyyjä vastasi.

Olin jo henkäisemässä pettyneet kiitokset ja valmistauduin seuraavaksi etsimään tehtaan yhteystietoja. Myyjä kuitenkin yllätti ennen kuin ehdin sanoa mitään.

- Minäpä ryhdyn nyt selvittämään asiaa. Saanko teidän puhelinnumeronne niin soitan sitten, kun tiedän, hän sanoi.

Annoin numeroni. Eipä aikaakaan, kun mies soitti ja kertoi, että satuloita on saatavana, hän voi tilata sen ja se maksaa postikuluineen näin ja näin paljon, sopiiko tämä minulle?

Voi kun tulin iloiseksi! Harmi, kun en älynnyt kysyä myyjän nimeä, olisin osannut nyt paremmin kiittää. Mutta käyhän se näinkin. Usein pienissä liikkeissä saa parasta palvelua, mutta tällä kertaa ketju vei pisteet. Hyvä, Budget!

Ja aina, kun palvelusta puhutaan, muistan surkeimman, surkuhupaisimman, kaameimman palveluttomuuskokemukseni. Ehkä olen jo kertonutkin tämän? Olen kertonut sen tosi monille.

Tästä on aikaa muutama vuosi. Oli syksy ja Xantiaan piti ostaa uudet talvirenkaat. Tällainen toimi kuuluu meidän perheessämme ilman muuta Rainelle, mutta hän oli syksyn taas poissa ja homma jäi minun hoidettavakseni. Raine oli sentään neuvonut minulle eukäteen paikan, josta kannattaisi mennä renkaita kysymään, siellä ne laitettaisiin paikoilleen eikä olisi varmaan kallistakaan.
Sinnehän minä sitten menin, kun renkaanvaihtoaika koitti. 

Paikka oli huoltamo, jossa oli autokorjaamo samassa. Ajoin Xantian huoltamon ikkunan eteen ja menin sisälle myymälään. Myymälän perällä oli tiski ja tiskin takana seisoi nainen.

- Päivää, minä aloitin. Pitäisi saada talvirenkaat.

Nainen ei vastannut mitään. Ilmeettömänä hän kumartui, nosti tiskin alta ison kansion ja avasi sen.

- Minkä kokoiset, hän kysyi.

Jestas sentään. Onko niitä eri kokoisia? Tästä Raine ei ollut maininnut mitään, enkä toden totta ollut ikinä uhrannut ajatustakaan renkaille, saati niiden koolle. Parasta olla rehellinen.


- En minä tiedä, sanoin.

Nainen sulki kansion ja huokaisi raskaasti. Tosi raskaasti.

- Kyllä sitten on vaikeaa. Niitä on niin monen kokoisia.

Olimme hetken hiljaa, molemmat. Hiljaisuus oli kiusallista. Päätin vielä yrittää.

- Se on tuo tuolla, minä viittoilin ikkunan takana seisovaa autoa kohti.

Nainen käänsi vähän päätään.

- Yhh, hän ynähti.

Aloin ymmärtää, etten saisi tästä liikkeestä renkaita enkä mitään muutakaan. Nolotti.

- Minä - palaan, mumisin ja kävelin selkä edellä ulos.

Tämä kohtaus oli kuin Spede-shown muinaisista rautakauppasketseistä. Paitsi että tämä oli totta.

Myöhemmin olen nauranut tälle monta kertaa. Blondi rengasostoksilla. Mutta sitä toista naista olen vähän säälinytkin; hänelle oli varmaan sattunut jotain tosi kurjaa.

Rengasasiassa tein sen, mikä olisi pitänyt tehdä heti, soitin Veholle ja kerroin huoleni. Xantia sai hyvät ja sopivankokoiset renkaat ajoissa eikä kukaan edes olettanut, että minä tekisin muuta kuin maksaisin laskun.

Ai että mitäkö meinaan tehdä sillä kuntopyörällä? Polkea, tietysti. Vimmatusti.

Minusta tulee vielä ensi kesän Kuumin Rantamummo.